Kansallisia stereotypioita

 

Kliseitä

 

Nikolai Leskov, Valitut kertomukset. Suomentanut Juhani Konkka. WSOY 1966, 401 s.

 

Venäjän kansan ominaisuudet on teema, jota venäläinen kirjallisuus ja venäläinen filosofia ovat jauhaneet vuosisadasta toiseen.

Kuten kaikkien kansojen kohdalla, myös venäläisistä ovat aina olleet omat stereotypiansa. Sellaisten tunteminen oli vielä satakunta vuotta sitten arvostettu asia ja johtopäätöksiä tehtiin usein aika vapaasti niiden perusteella.

Venäläiset kuvattiin vanhimmissa länsimaisissa kuvauksissa yleensä kauniiksi, vahvoiksi ja älykkäiksi ihmisiksi, joilla kuitenkin oli merkittäviä paheita: petollisuus, laiskuus juoppous ja jopa irstauskin. Hyvät tavat puuttuivat Pietari Suurta edeltäneen kauden venäläisiltä tykkänään.

 Lisäksi venäläiset kuvattiin hyvin sivistymättömiksi samaan aikaan kun he perusteettomasti ylvästelivät oman maansa ja kansansa erinomaisuudella -ulkomaitahan ei tuntenut kukaan. Tsaari Aleksein ulkomaille lähettämistä opiskelijoistakin kotimaahan palasi vain yksi.

Nämä kuvaukset, joita suomeksi on käsitellyt Kari Tarkiainen, jäivät vaikuttamaan alan kirjallisuudessa ja niiden vaikutuksen tuntee yhäkin. Kriittiset tutkimukset toki auttavat ymmärtämään, mistä tuossa 1500-1600-lukujen kulttuurien törmäyksessä lopulta oli kysymys. Ei kaikki niin mustavalkoista ole.

Joka tapauksessa Venäjän taannoinen kulttuuriministeri Medinski otti taannoin parantaakseen mahtikäskyllä venäläisyyden kuvaa vaikuttamalla sen PR:ään (piar). Tästä olen kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinskin tavoite on kiitettävä, mutta metodia ei käy kehuminen. Myös se aineisto, joka puhuu olemassa olevien stereotypioiden puolesta pitäisi hyvin vakavasti huomioida. Ja itse stereotypioiden syntymekanismi on se, mikä kaipaa kriittistä tutkimusta. Sellaista on tehnyt vanhempien aikojen osalta esimerkiksi saksalainen Gabriele Scheidegger.

Eiväthän stereotypiat tietenään pelkkää roskaa ja panettelua ole. Kansalliset kulttuurit pitävät yllä sitä, mitä nimitämme kansanluonteeksi. Jotkut asiat ovat hyväksytympiä yhdessä maassa kuin toisessa ja kansojen ja maiden välisiä eroja nostetaan usein mielellään esille ja niillä jopa ylpeillään.

Nikolai Leskovilla on esillä olevassa kokoelmassa pari klassisiin aihepiireihin liittyvää novellia, joista olen aina tykännyt. Ne eivät varmasti ole pahantahtoisen irvistelijän kynästä. Kirjoittaja itse vakuuttaa tuntevansa kansansa läpikotaisin, eikä ole oppinut sitä vain pietarilaisilta ajureilta kyselemällä, vaan itse sen parissa työskennellessään.

Vuonna 1876 ilmestyneessä novellissa Rautainen tahto suoritetaan perinteinen saksalaisen ja venäläisen tyypin vertailu. Vastaavahan on tehty esimerkiksi Gontšarovin romaanissa Oblomov.

Kehyskertomuksessa alkaa muuan venäläinen seurue kiistellä siitä, miten Venäjälle käy, jos syttyy sota Saksan kanssa. Saksahan oli juuri hiljattain (1871) yhdistynyt ja vaikka sen suhteet Venäjään olivat vielä erinomaiset, oli uuden mahtitekijän ilmaantuminen pahaenteinen asia.

 Jotkut olivat sitä mieltä, että venäläiset lyötäisiin ilman muuta. Saksalaiset olivat laskelmoivia ja rationaalisia ja heillä oli lisäksi rautainen tahto, kun taas venäläisten tahto onnahteli.

Mutta saksalaisten järjenhän voi saattaa ymmälle yksinkertaisella konstilla, hoksasi yksi: me työnnämme heidän eteensä sellaisen tyhmyyden, etteivät he ennätä avata suutaankaan käsittääkseen sen.

Ja mitä tulee saksalaisten rautaisuuteen, ei se välttämättä heitä auta: saksalainen kirves saattaa pystyä puuhun, mutta kun venäläinen onkin taikinaa, sinne hukkuu koko kirves…

Ja sen jälkeen muuan seurueesta alkoi kertoa elävää esimerkkiä tuntemastaan saksalaisesta, jolla oli rautainen tahto. Tämä nuori mies saapui Venäjälle ja alkoi elää tiukasti itse itselleen määräämiensä lupausten mukaan. Hän opetteli muilta salaa puhumaan sujuvasti venäjää puolessa vuodessa, hän säästi pienestä palkastaan, kunnes omisti riittävästi eli itse määräämänsä summan mennäkseen naimisiin.

Eipä tämä vielä mitään, vasta oltuaan kolme vuotta naimisissa hän ryhtyi myös ns. läheisiin suhteisiin vaimonsa kanssa. Näin hän oli päättänytkin. Saksalainen ei myöskään koskaan voinut tunnustaa päättäneensä väärin. Vaikka asiat menivät aivan hullusti, hän jatkoi sitkeästi ja valittamatta valitsemallaan tiellä ikään kuin kaikki olisi kunnossa.

Mutta epäonni vainosi saksalaista, hän joutui yhä uudelleen naurettavaan valoon, joi mielettömän väkevää teetä, antoi huijata itseään hevoskaupoissa ja joutui aisankannattajaksi. Rahaa hän kuitenkin onnistui hankkimaan paljon, mutta venäläinen velikulta sai oikeuden maksattamaankin nuo rahat itselleen.

Saksalainen oli vannonut vielä syövänsä blinejä tuon venäläisen hautajaisissa ja niin sitten tapahtuikin. Hänet kuitenkin narrattiin syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, mitä hän ei kestänyt, vaan kuoli.

Tapahtui siis, kuten sananlasku sanoo: se, mikä on venäläiselle terveydeksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Ei auttanut saksalaista hänen säntillisyytensä ja stoalainen tyyneytensä: venäläinen hurskaasti laiskotteleva ja juopotteleva velikulta voitti kuin voittikin hänet maanpäällisessä kilpailussa. Hän eli tosin pitempään, mutta vain aivan karvan verran pitempään kuin venäläinen.

Kumpiko sitten oli vuoden 1876 perspektiivistä katsoen vahvoilla siinä suuressa ottelussa, joka kerran käytäisiin Venäjän ja Saksan välillä? Sitä kirjoittaja ei enää kerro, sen voi arvata muutenkin.

Mainittakoon, että viime sodan aikana tästä novellista otettiin peräti 11 painosta. Tämä on mielestäni yllättävää sikäli, että sen venäläinen sankari oli hyvin kaukana siitä ihanteesta, johon hänet Stalinin aikana pyrittiin sijoittamaan. Mutta olihan saksalainen ainakin naurettava ja häviöön tuomittu.

Toinen valikoiman novelli on nimeltään Oikontoikko. Muualla en ole sanaan törmännyt, mutta se kuvaa henkilöä, joka on läpikotaisin rehellinen eikä suostu ottamaan vastaan minkäänlaista lahjusta. Hän toimii aluksi postimiehenä, sitten poliisina ja sitten jopa kaupunginpäällikkönä.

Palkka on niin pieni, ettei sillä voi elää. Edes univormua ei voi hankkia. Muistammehan venäläisen häijyn toivotuksen, jonka mukaan joku pitäisi panna elämään pelkällä palkallaan, siis ilman mitään lahjuksia.

Moisen aatteen sankari on saanut päähänsä lukiessaan raamattua, eli kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen protestanttinen, kai lähinnä luterilainen harhaoppi.

Harhaopista sankaria epäilläänkin, mutta ei saada mitenkään siitä kiinni, hengellisen säädyn ponnistuksista huolimatta. Viimein saapuu kaupunkiin kuvernööri Lanskoi, joka tutkii perin pohjin tämän luonnonoikun toiminnan.

Vakuututtuaan siitä, että kyseessä ei ole mikään vallankumouksellinen hanke tai aate, vaan ainoastaan harvinainen ja Venäjälle sopimaton täydellinen rehellisyys, hän jättää virkamiehen rankaisematta ja hankkii tälle sen sijaan pyhän Vladimirin kunniamerkin, ensimmäinen laatuaan tämän tason henkilölle.

Mitäpä sanoakaan, Leskovin henkilöt poikkeavat kovasti nykyhallinnon ja eritoten Medinskin haluamista tyypeistä. Kuviteltujahan ne toki ovatkin, mutta ovat selvästikin syntyneet tietynlaisen ajattelun ilmapiirissä.

Joka tapauksessa Aleksanteri II:n aikana tällainen kirjoittelu oli täysin sallittua, vaikka siihen aikaan sensuuriakin avoimesti käytettiin kaikissa maissa. Taitaa olla paradoksaalista, että juuri nykyinen huijarien ja varkaiden hallitus on niin kovin närkästynyt Venäjää koskevista stereotypioista. Ehkäpä ne vielä kielletään?