Voiman rintaäänellä
Kylmän sodan aikoihin puhuttiin paljon siitä, miten itsetarkoitukselliseksi kasvaneen jännityksen lieventäminen olisi mahdollista. Lännessä käytettiin yleensä ranskalaista sanaa detente, joka sananmukaisesti tarkoittaa juuri latauksen hellittämistä, siis esimerkiksi jännittyneen jousen päästämistä lepotilaan.
Suomessa keksittiin sana liennytys, jolla on hieman erilainen kaiku, mutta samaan asiaanhan sillä viitattiin.
Paljon riitti puhetta myös siitä, voitaisiinko järjetön keskinäinen uhkailu ja pelon herättäminen korvata tekemällä itse aloite -siis lännen puolelta- vai olisiko syytä pitää oma keppi mahdollisimman suurena, jotta voitaisiin puhua voiman nimissä: с позиции силы, kuten Venäjällä sanottiin. Siellä se oli kirosana, kun lännen asenteita kommentoitiin.
Venäläisen kulttuurin piirissä on ilmeisesti aina ollut suurvaltasovinisteja tuossa sanan alkuperäisessä mielessä, ihmisiä, joille voimaan ja sen mahdollistamaan väkivaltaan sitoutuminen mahdollistaa omankin elämän merkityksellisyyden. Leipääkin -saati voita- voi vähentää, mikäli sirkushuveja on riittävästi ja niihin kuuluvat tässä tapauksessa erityisesti paraatit, marssimusiikki ja nykyään myös TV-ohjelmat ihmeellisistä ja voittamattomista uusista aseista.
Noita tragikoomisia tyyppejä on klassisessa kirjallisuudessa aina silloin tällöin kuvattu ja tälläkin palstalla on ollut pari esimerkkiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kiparsky , https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leskov ). Aikoinaan tämä tyyppi tunnettiin maassamme hyvin, sillä se piti jatkuvasti itsestään ääntä ns. Suomi-syöjien lehdissä, erityisesti niitä olivat Novoje vremja ja Moskovskije (vanhaksi venäjäksi Moskovskija) vedomosti.
Suomen mitättömyyttä ja sen hävytöntä uhmailua Venäjän edessä jaksettiin vuodesta toiseen halveksua ja paheksua. Toisaalta Venäjällä oli myös varsin merkittävä Suomen ystävien puolue, jonka mielestä maamme itse asiassa olisi erinomaisesti sopinut esikuvaksi emämaallekin.
Mutta siinähän se loukkauskivi olikin. Suomi kukoisti Venäjän suojissa antamatta sille itse mitään, se toisin sanoen eli valtavan emämaansa kustannuksella ja hautoi koko ajan petosta. Maa olisi siis valloitettava uudelleen!
Venäjän voiman ja mahdin ihailijoiden kompastuskivenä oli siis tuon pienen, ”venäläisellä verellä ostetun” valtakunnanosan pullikointi suurvallan pyrkimyksiä vastaan. Kuitenkin se olisi voitu murskata kuin torakka – miksei sitä tehty? Ehkäpä se päivä olikin jo lähellä?
Nämä vanhat muistot tulevat väkisinkin mieleen, kun katsoo juuri nyt duuman hulluimpien sovinistien kiljuntaa: Suomi voidaan hävittää kokonaan, USA:sta nyt voi teoreettisesti jäädä joitain ihmisiä jopa henkiin, mutta entäs nämä vaivaiset viisi miljoonaa: mitään ei jää, jos mahtava isänmaamme toisin päättää!
Tässä täytyy myöntää, että myös duumassa jopa suurina sovinisteina pidetyt ihmiset katselivat TV-kameroiden edessä vaivaantuneina tuota voiman rintaäänellä paasaavaa edustajaa, joka kuitenkin näytti saavan jonkinlaista tyydytystä purkauksestaan.
Aikoinaanhan valtakunnan duumassa kunnostautui Suomen syöjinä erityisesti kaksi puolihullua edustajaa, N.J. Markov eli Markov 2. ja Vladimir Puriskevitš, molemmat skandaalinkäryisiä rähinöitsijöitä ja kaksintaistelijoita, jotka kannattivat ns. mustia sotnioita, juutalaisvastaisia murhaajia ja ryöstäjiä. Markoville on myöhemmin haluttu antaa kyseenalainen kunnia myös tämän SA-joukkojen perusidean viemisestä Saksaan.
Valtioelimiä, saati valtioita ei kannata arvostella vain sen hulluimpien edustajien kannalta. Silloin on aina muistettava ainakin se, että heillä on myös omassa maassaan tiukkoja vastustajia. Suomea kannattivat sortovuosina duumassa etenkin kadettien puheenjohtaja Miljukov ja gruusialainen sosialidemokraatti (menševikki) Gegetškori.
Mutta joka tapauksessa Suomi Stolypinin kaudella ajettiin yhä kauemmas nurkkaan noista puolustajistaan huolimatta. Ääriainekset eivät määränneet politiikkaa, mutta selvästi vaikuttivat siihen. Tulevaisuus näytti lohduttomalta.
Voimaan uskovat chauvinistit saivat kuitenkin huomata, että oli sitä voimaa muillakin. ”Venäläinen höyryjyrä” ei kukistanutkaan Saksaa maailmansodassa, vaan tuhosi itsensä mielettömässä massojen sodassa, jonka merkitystä kansa ei voinut käsittää. Siinä samassa keisarikunnasta lähtivät Suomen lisäksi niin Puola, Ukraina, Bessarabia ja Baltia ja jopa Kaukasiankin alueita.
Suurvaltasovinistinen psykologia on pienen kansan näkökulmasta arvoitus. Toki meilläkin on yksinkertaisia sieluja, joille ilmeisesti toisi suurtakin tyydytystä ottaa Ahvenanmaalta pois kaikki sen erioikeudet -nehän ovat hyvin samanlaiset kuin aikoinaan oli Suomella Venäjän yhteydessä. Tosin Ahvenanmaalla ei ole omia lakeja, omaa armeijaa eikä tullilaitosta, mutta sama erillisyys emämaasta on kyllä saatu aikaan. Harmittaahan se aina joitakin.
Jotakin erityisesti venäläisestä suurvaltapsykologiasta tuntuisi joka tapauksessa olleen tunnetulla ”liberaalidemokraatilla”, Žirinovskilla, jonka puolueen nimeenkin sisältyi vitsi. Silti se oli merkittävä poliittinen voima siinä mielessä, että se tarjosi vallalle aina kannatuksensa viikunanlehteä sopivasta korvauksesta.
Joka tapauksessa mieleeni on jäänyt Žirinovskin jo uransa alussa esittämä idea, että Venäjän talouden romahduksesta voitaisiin päästä uhkaamalla muuta maailmaa ydinaseella, ellei se suostu antamaan maalle, mitä se haluaa. Olihan siinä voittamaton logiikka, kuten siinäkin ideassa, että Venäjä voisi liittää itseensä Turkin demokraattisin menetelmin. Voitaisiin pitää yhteinen äänestys, jossa enemmistö päättäisi, mihin maahan Turkki kuuluu. Kun venäläisiä on enemmän, he tietenkin voittaisivat…
Itse asiassa en ole lainkaan varma siitä, että venäläisten enemmistö missään vaiheessa olisi ollut halukas ottamaan 80 miljoonaa turkkilaista valtakuntaansa. Terve itsesuojeluvaisto tulisi varmaankin esteeksi.
Mutta eipä tuon vaiston toimivuudesta kannata olla liian varma. Hyökkäys Ukrainaan osoittaa, että sitä on valtion huipulla puuttunut kohtalokkaassa määrin. Usko siihen, että Venäjän voima on vastustamaton, on vanhaan tapaan saanut painaa terveen järjen ja normaalin varovaisuuden argumentit taka-alalle.
”Voittoisa pikku sota” jäikin taas tulematta. Japanin-sodastakin odotettiin aikoinaan valtaistuimen suosion suurta nostajaa, mutta kuinkas sitten kävikään… Siihen aikaan ei sentään ollut käytettävissä ydinaseita ja tuskin kirkkokaan olisi suostunut sellaisia siunaamaan, jos niitä olisi ollut.
Nyt voi käydä kuin aikoinaan Japanissa tai sitten paljon pahemmin. Joka tapauksessa voiman rintaäänellä paasaavat chauvinistit ovat taas saaneet huomata, että on sitä voimaa muillakin. Ei se ole mikään ihmelääke, jolla järki ja suhteellisuudentaju voitaisiin korvata. Voima ei voi koskaan riittää valtion päämääräksi ja nykymaailmassa se tuskin riittää edes keinoksi. Tämä koskee sitten myös Natoa.
Yksi vanhenemisen etu/haitta on se, että alkaa pikku hiljaa ymmärtämään minkälaisia omat lajitoverit ovat pohjimmiltaan. Se on vain fakta, että hulluja, typeryksiä, haihattelijoita ja älykköjäkin riittää joka lähtöön. Vaikeinta on hyväksyä, että kaikilla fiksuillakin on omat mustat aukkonsa tai ajatuskiemuransa, joihin sitten yllättäen voi törmätä milloin missäkin,
VastaaPoistaOn se, onneksi silloin tällöin näkee siinä hulluimassakin ja typerimmässäkin valon välähdyksen. Vanhenemisen varsinainen etu on se, että omat mustat aukot tai ajatuskiemurat peittyvät ajatusten jäykistymisen ellei peräti alkavan dementian armeliaaseen varsiin.
PoistaVoimaa on tietenkin ainakin kahdenlaista, eli elävää voimaa ja materiaalista voimaa. Henki voi kyllä voittaa aineen, mutta Naton materiaalinen voima on lähes tähtitieteellistä verrattuna Venäjään tai vaikka Kiinaan, ja vaikka yhteensäkin näihin. Yksistään puolet maailman vuotuisista asemenoista on USA:lla. Jos siihen lisätään muut Natomaat, kyllä Kremlissä ja Stavkassa asioista ollaan hyvin huolestuneita.
VastaaPoistaSitten on toinen asia, eli miten kiistakumppanit kestävät tappioita? Venäjällä perinteisestikään ei ole paljoa musikan henki maksanut, eikä maksa nykyäänkään. Hyttysiä riittää! USA ja länsi on paljon kehnompi näissä kysymyksissä, paljon heikompi.
Toki Venäjällä ja lännellä sodan sattuessa olisi samanlaiset menetelmät, eli massiivisella tulenkäytöllä murskataan vihollisen infrastruktuuri. Rintamataisteluita mies miestä vastaan ei juurikaan käydä. Lavrov julisti jo sodan alussa, että he tuhoavat Ukrainan infrastruktuurin ja siihen he tietenkin pyrkivät, mutta tuskinpa Venäjän rahkeet siihen riittävät?
Venäläisillä on tunnetusti löysät kielenkannat, eli hirveitä puhutaan aivan terävimmässäkin valtiojohdossa, kun taas lännessä ollaan astetta varovaisempia. Zhirinovskit ja muut kuuluvat Venäjän imageen ja ovat aina kuuluneet. Sanoja ei todellakaan säästellä!
Pelko ja pelolla hallitseminen on Venäjälle ominaista. He kaipaavat asetelmaa, jossa koko maailma pelkää ja kumartaa Venäjää. Se elähdyttää venäläistä sielua enemmän kuin mikään muu asia maailmassa. Ei siellä tavoitella korkeata elintasoa tai maailmanluokan teknologiaa millään alalla, vaikkakin toki joitakin suuren luokan tiedemiehiä Neuvostoliitosta ja Venäjältä on aikain myötä noussut, ja onhan tietenkin yleinen oppineisuus tunnetusti aika hyvällä tolalla.
Peljättäväisyys ja kunnioituksen tarve näyttää olevan jollakin tavalla ominaista myös Lähi-idästä ja Afrikan sarvesta Suomeen pakolaisina osautuneilla. Se on jossakin mielessä jopa ylikorostunut, joka määrittää jopa itse elämää. Olisiko niin, että kun elämänpiirissä ei synny eikä kehity mitään mainittavaa tahi merkityksellistä, ainut asia on se, että ollakseen edes uskottava, luodaan tilanteita jossa kantaväestö pelkää ja kunnioittaa.
Kylmän sodan aikana vastakkain olivat 50 vuotta sitten Brezhnevin oppi, jossa ideana oli keskinäiset turvatakuut ja ilosanoman vienti panssarien kannella, ja sen kontrana Nixonin oppi kommunismin patoamisesta ja Yhdysvaltojen tuki ko. aggressiota vastaan. Silloisen liennytyksen näkyvä ja osin näkymätön sukkuladiplomaatti oli Henry Kissinger. Pienen hiljaiselon jälkeen mr. Kissinger esiintyi maanantaina 23.5. etäyhteydesllä Davosin Maailman talousseminaarissa, keskeisenä viestinään, että "hallitsemattomien mullistusten ja jännitteiden välttämiseksi" Ukrainan olisi välttämätöntä parin kuukauden kuluessa tyytyä osaansa ja tehdä rauha. Kissinger käytti muotoilua, että pitää palata "status quo ante" -tilaan. Siis kaiketi vuoden 2014 jälkeiseen asetelmaan. Kommentaattorit ovat pääosin kummissaan ja ihmettelevät, onko mr K. yhä 1900-luvulla ja tietämätön että nyt eletään 2000-lukua. Se, että hän vaati neuvottelujen jatkamista ja Kremlin jatkoeristämisen lopettamisesta, jonka hän arveli johtavan vakaviin pitkäaikaisiin seuraamuksiin Euroopan vakaudelle. Tämä on epäilemättä nykyhetkessä täysin epäortodoksista ajattelua, ja nyt kyselläänkin minkälaisia näkyjä Nobelin vuoden 1973 saajalla on näkemyksensä tueksi.
VastaaPoista”Venäläisen kulttuurin piirissä on ilmeisesti aina ollut suurvaltasovinisteja tuossa sanan alkuperäisessä mielessä”
VastaaPoistaTähän liittynee eräässä mielessä Venäjällä aikoinaan erittäin kovasti viljelty idea: ”Есть Путин, есть Россия. Нет Путина, нет России” (On Putin vallassa, on myös Venäjä olemassa.) Se puolestaan merkinnee sitä, että venäläisten filosofia/valtiofilosofia pystyy kävelemään ainoastaan pikkuaskelin kuin pingviini. Jos Putin kuolee, niin imperiumi joutuu takomaan puusta uuden pitkänenäisen sankarin, kuten eräässä sadussa. Kyllä se järjestyy. Sitten taas ruvetaan hokemaan: ”Есть Z, есть Россия. Нет Z, нет России”.
"venäläisten filosofia/valtiofilosofia pystyy kävelemään ainoastaan pikkuaskelin kuin pingviini"
PoistaItse siassa venäläisten filosofia/valtiofilosofia liikkuu kuin mies, jonka jalat on sidottu ketjuilla ja perässä on vielä vedettävä ketjulla varustettu rautapallo.
Niin harmittaa lähinnä se mitä ne ahvenanmaalaiset tekivät sillä asuville suomalaisille....
VastaaPoistaEivät olleet venäläisillekään ovet avoinna Suomeen, vaikka päin vastoin suomalaisilla oli kaikki oikeudet Venäjällä. Vuoden 1897 väestölaskennassa oli lähes 3 miljoonasta Suomen asukkaasta venäläisiä vain 6000. Se ei ollut sattuma.
Poista"duuman hulluimpien sovinistien kiljuntaa: "
VastaaPoistaTulee joskus mieleen, käyttääkö Venäjäkin ns hyvän ja pahan poliisin tekniikkaa: kun duuman edustajat puhuvat äärimmäisyyksiin, niin Putinin ja Lavrovin lausunnot vaikuttavat "maltillisilta" - tai sitten eivät.