Des Pudels Kern

 

Lyhyt kurssi ja yleislinja

 

Jokainen vanhemman sukupolven sivistynyt venäläinen tuntee käsitteen Lyhyt kurssi ja ymmärtää, miten paljon noihin kahteen sanaan voi sisältyä.

Niihin nimittäin sisältyi koko stalinismin ideologia, sekä sen kiliastinen lupaus, että sen metodit maan päällä ja normit kaikille ajoille ja koko ihmiskunnalle.

 Tietenkin mukana oli myös syntymyytti ja tarina sekä profeetan taistelusta maailmanhistorian tarkoituksen toteuttamiseksi että niistä pahan voimista ja juudaksista, jotka olivat toimineet historian vääjäämätöntä kulkua vastaan ja yrittäneet sitä estää.

Tämän ihmeellisen teoksen nimi kokonaisuudessaan kuului Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt oppikurssi. Puolueen keskuskomitean vuonna 1938 hyväksymä (краткий курс истории кпсс - Поиск (bing.com)).

Kirja ei ollut suuren suuri, mutta sisälsi kaiken olennaisen siitä, mitä uuden neuvostosivistyneistön piti maailmasta tietää ja koko älymystö velvoitettiinkin kokonaisuudessaan opiskelemaan sitä metodisesti, pätevässä opastuksessa ja valvonnassa tietysti. (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Koska kyseessä oli koko ihmiskuntaa koskeva maailmanselitys, se käännettiin lukuisille kielille ja väitettiin, että se oli maailman eniten painettu kirja ja olisi siis lyönyt laudalta raamatunkin.

Kirjan tavaton merkitys näkyi siinä, että siitä voitiin aina etsiä sitaatteja elämän ja politiikan tarpeisiin. Tässä mielessä se oli Maon Punaisen kirjan edeltäjä.

 Kun sotilaat ei, vaan työläisten ja talonpoikien puna-armeijan taistelijat (bojtsy RKKA) lähtivät vapauttamaan Suomen kansaa, oli heillä repuissaan vain kaikkein välttämättömin, mutta siihen kuului myös tämä kirja, kuten muuan tuon aikainen kaunokirjallinen teos kertoo. Ehkä sitä tosiaan oli viisasta kantaa mukana.

Toki kirjan opetteleminen kuului vain uudelle intelligentsijalle, ei massojen sentään tarvinnut ymmärtää kaiken tarkoitusta teoreettisella tasolla. Heille se kerrottiin ylhäältä käsin.

Mutta älymystön täytyi ja tästä kirjasta se saattoi oppia myös sen, mitä leniniläinen marksismi (marksismi-leninismi) oikeastaan oli. Sitä koskevan luvun oli kirjaan kirjoittanut pääsihteerin vaatimatonta titteliä kantava J.V. Stalin, jonka nerous ei ollut henkilökohtaista, vaan heijastui suoraan Leniniltä ja sitä kautta adekvaatisti noudatti maailman olemuksen käsittämistä.

Kirjan lopussa oli joukko numerolituja johtopäätöksiä siitä, millä tavalla puolueen oli hoidettava maailmanhistoriallinen tehtävänsä ja mitkä vaarat vaanivat tässä elämää (ja tietenkin jopa miljoonien yksilöiden elämää) suuremmassa tehtävässä.

Olennaista oli, että puolueen yleislinjan (generalnaja linija) oli aina oltava oikea. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoikkeama olivat yhtä pahoja, sillä molemmat merkitsivät tietä kapitalismin palauttamiseen ja koko maailmanhistoriallisen kehityksen romahtamista.
Tuollainen romahdus saattoi tietenkin olla vain väliaikainen, mutta se olisi merkinnyt miljoonien ja taas miljoonien ihmiselämien turhaa tuhoutumista kapitalismin kauhuissa.

Niinpä puolueen yleislinjan puhtautta oli vaalittava armottomasti ja tuhottava ja juurittava kaikki poikkeamat. Vuonna 1937 alkanut suuri terrori keskittyi juuri tähän tehtävään ja oli malliesimerkki siitä, että nämä asiat otettiin tosissaan eikä puhuttu turhia. Verellä sinetöidyt asiat on aina suuriksi todistettu.

Kun koko puhdistus aloitettiin, oli puolueen historian ja ideologian opettaminen kaikille johtoportaiden tasoille keskeisessä roolissa. Stalinin puhe maaliskuisessa keskuskomitean plenumissa nosti uuden historiatietoisuuden koko uuden, sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän keskeiseksi asiaksi.

Mainittakoon, että sosialistiseen järjestelmään oli maassa siirrytty juuri tuolloin. Se tapahtui nimenomaan vuosien 1936 ja 1937 vaihteessa, eikä siis suinkaan vielä Lokakuun Suuressa Sosialistisessa Vallankumouksessa eikä myöskään ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Lyhyt kurssi oli uudessa yhteiskuntajärjestelmässä elävien uusien ihmisten ajattelun keskeinen opas. Se opetti, miten Neuvostoliitto oli noussut maailman kansojen johtoon ja miten se rakensi uutta maailmaa. Se antoi perusteet kaikille niille uhrauksille ja ponnistuksille, joita kansalta vaadittiin.

Se kertoi myös toivosta ja uudesta paratiisillisesta maailmasta, jossa ei enää tunnettu luokkien välisiä ristiriitoja. Sosialistisessa yhteiskunnassa oli vain kaksi toistensa kanssa ystävällismielistä luokkaa, työväestö ja talonpoikaisto sekä niistä lähtevä uuden älymystön kerrostuma (prosloika), jolla ei ollut luokka-asemaa.

Uudessa yhteiskunnassa ei enää kadehdittu tai vihattu älymystöä ja sen elintasoa, vaan pyrittiin kaikki tulemaan osaksi sitä, erityisesti tähän vaadittiin Lyhyen kurssin hallitsemista.

Uudessa yhteiskunnassa ei myöskään tunnettu kansallisuuksien välisiä ennakkoluuloja. Niinpä paikallinen nationalismi ja kielteinen suhtautuminen suureen Venäjän kansaan vähemmistöjen keskuudessa ei enää ollut ymmärrettävä kehitysvaihe, vaan rikos, jolle ei enää voinut olla hyväksyttäviä yhteiskunnallisia perusteita. Oli ilmeistä, että tuollaisen käyttäytymisen todelliset juuret olivat ulkomailla.

Kun Venäjä vapautui bolševismista, oli Lyhyt kurssi paljon esillä julkisessa keskustelussa. Asiantuntijat näkivät helposti, että myös niin sanotun destalinisoinnin jälkeen Lyhyen kurssin ydinsanoma oli jäänyt koskemattomaksi ja hallitsi yhä historiankirjoitusta. Sen hajottaminen oli uuden Venäjän rakentajien keskeisiä tehtäviä.

Lyhyt kurssi oli tietenkin vain yksi venäläisen messianismin ilmaus, mutta se oli sitä sangen omaperäisellä tavalla ja kahlitsi koko Neuvostoliiton älyllistä liikkumavaraa viimeiseen saakka. Kun siihen vielä ympättiin Suuren Isänmaallisen Sodan sankaritarina, oli syntynyt erittäin vahva linnoitus, joka uhmasi vapaata älyllistä toimintaa.

Lyhyen kurssin valta murrettiin kyllä 1990-luvulla ja tuhannet kukat saivat kukkia myös historiankirjoituksen alalla. Venäjäksi ilmestyi myös toistasataa nidettä käsittelevä sarja johtavien stalinismin tutkijoiden teoksia. Suomeksi noita kirjoja on käännetty vain muutama.

Tarjolla oli nyt jokaiselle jotakin, köykäisestä rabulismista ja Andrei Zubovin ääriliberaalista yleisesityksestä aina slavofiiliseen obskurantismiin, johon Izborskin klubin tunnetut hämärämiehet sitten erikoistuivat.

Tässä en nyt rupea selostamaan tämän joukon piiristä nousseita uusia messianistisia historiantulkintoja (vt. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), totean vain, että pahalta näyttää.

Valtiojohto on taas ottanut historiantulkinnat tiukkaan holhoukseensa (Vihavainen: Haun uusstalinismin käskynjako tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja saamme jatkuvasti kuulla yhä uusista kielloista, joiden uhmaajia uhkaillaan kovilla rangaistuksilla.

Venäjän historia on taas pyhä ja taas kerran se on pyhitetty täysin vakain tuumin, kyynisesti, stalinistiseen tapaan ja totuudesta piittaamatta.

Uutta Lyhyttä kurssia ei vielä ole ilmestynyt, mutta en vähääkään hämmästyisi, jos se vielä tämän vuoden aikana ilmaantuisikin tätä maailmaa valaisemaan ja esiteltäisiin maailmanhistoriallisten nerojen, Putinin, Medinskin, Patruševin ja heitä liehittelevien professorien ja dosenttien paistatellessa Lužnikin stadionin valonheittäjien lolisteessa...

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.

 

Erikoista katsottavaa

 

Miten järjettömyyttä selitetään?

Motto:

Нельзя объять необъятное.

Козьма Прутков, Плоды раздумья.

 

 

Median viime aikoina lietsoma massahysteria on kiinnostava ilmiö nimenomaan joukkopsykologian, mutta myös kulttuurihistorian kannalta. On ollut uskomatonta huomata, miten kritiikittömästi moni aidosti liberaalina itseään pitävä on reagoinut orkesterinjohtajan viittaukseen ja pöyristynyt rasistiseksi selitetystä kollaasista, jonka osasten sijoittaminen omiin yhteyksiinsä ei olisi ollut ylivoimainen eikä kohtuuton älyllinen suoritus.

Sitä ei vain ole viitsitty, uskallettu tai haluttu tehdä. Lauma tuntuu aina turvalliselta paikalta eikä vaadi itsenäistä ajattelua vaan päinvastoin kieltää sen. Niinpä älyllinen taso laskee käsittämättömän matalalle. Kun asianomaisille huomauttaa siitä, että he ovat nyt hyljänneet alkeellisenkin logiikan ja järjen agrumentit, on reaktio aina yhtä pöyristynyt kuin loukkaantunutkin: ”Minäkö tyhmä? Nyt en ymmärrä…”

Siitä kuitenkin on kysymys. Olemme nyt omaksuneet kritiikittä aivan uudet kriteerit monille asioille ja suostuneet arvostelemaan niin menneisyyttä kuin nykyisyyttä meille tarjottujen ohjeiden mukaan. Näin muuten tehtiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937. Tätä en tässä selitä sen enempää. Blogin hakutoiminnolla voi hakea lisää vuosiluvun avulla.

Järjen äänet ovat harvinaisia, mutta lainaan nyt tässä Marko Hamiloa, joka myös näyttää vilpittömän hämmästyneeltä sen johdosta, että niin useat näköjään fiksut ja oikeasti liberaalit ihmiset ovat menneet mukaan äärivasemmistolaisten friikkien salaliittoteorioihin, joilla koetetaan osoittaa jonkin natsilaisen salaliiton uhkaavan maatamme:

Heidän kanssaan keskustelu tuntuu samalta kuin rokotekriitikoiden ja muiden koronasalaliittoteoreetikoiden, joiden korkein motiivi selvästikin oli ylläpitää itsestään mielikuvaa itsenäisesti ajattelevina ihmisinä, vaikka he tosiasiassa vain vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä tai arvostelukykyä jakoivat lähinnä amerikkalaisten aivopierutehtaiden meemejä.

Asiaa tuskin voi paremmin kuvata. Immuniteetti terveelle järjelle on lähes ehdoton ja se näyttää usein hankitun opiskelemalla irrationalismia julistavien postmodernistien ajattelua. Kaikille yhteisen logiikan sijasta yhä hallitsevammassa asemassa ovat silloin rotu, sukupuoli, sukupuolinen suuntaus ja muut vastaavat asiat. Tässä ei hitleriläinen ajattelu enää ole kaukana.

Vuonna 2006 sai Richard Wolin jo aiheen kirjoittaa kirjan The Seduction of Unreason: The Intellectual Romance with Fascism from Nietzsche to Postmodernism

Se oli urhoollinen yritys uida virtaa vastaan, mutta viime kädessä taistelu aikakauden hengen kassa hävitään aina.

Koko tätä uuskritiikittömyyden ja järjenvastaisuuden ilmiötä vastaan ei tietenkään voi taistella järjen asein, siitähän se on irtautunut, eikä sen auktoriteettia tunnusta. Kun sitä yritetään ymmärtää, on mentävä toiselle tasolle. Kysymys on kulttuurin tietystä vaiheesta, jolle on ominaista itsetuhoinen viha omaa kotia kohtaan, oikofobia.

Tähän tapaan siitä kirjoittelin jokunen aika sitten. Toki teemasta löytyy paljon muitakin kirjoituksia, jopa tältä sivulta:

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.

 

 

Päämies

 

"Talonmiehen" monumentti

 

Paavo Lipponen, Valtionhoitaja. Muistelmat 1995-2024. WSOY 2025,  679 s.

 

Olen nyt päässyt Lipposen muistelmat loppuun. Siellä lopussa oli odottamassa pitkä lista otsikolla “Lipposen hallitusten saavutukset 1995-2003”.

Niitähän kirjoittaja oli jo kerrannut useaan otteeseen kirjan eri luvuissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi ne on siis koottu myös luetteloksi.

Tämä toi mieleeni Pietarin “Verikirkon” (ks. Vihavainen: Haun spas na krovi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) seinille sijoitetut taulut, joissa kaikki vapauttajatsaarin (Aleksantei II) hyvät työt on lueteltu, “Puolan rauhoittamista” myöten.

Kuten viitatussa bloigissa tarkemmin selostetaan, vastaavalla tavalla myös Putin oli vuonna 2014 antanut valmistaa luettelon saavutuksistaan. Ne olivat todella vaikuttavat. Pohjalta oli lähdetty, mutta korkealle oli kavuttu.

Stalin Puolestaan oli vuonna 1938 teettänyt kuuluisan NKP:n historian “Lyhyen kurssin” (Vihavainen: Haun lyhyt kurssi ja yleislinja tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), josta vakuuttavasti kävi ilmi se käsittämättömän suuri maailmanhistoriallinen mullistus, joka oli Johtajan johdolla aikaansaatu, mutta kiitokset kaikesta suunnattiin tarkoin jo kuolleelle Leninille ja hänen ajatuksilleen. Stalin vain oli niiden ainoa uskollinen toteuttaja.

Verikirkko on historian komeimpia monumentteja yhden henkilön urotöiden ylistykseksi. Horatiuksen ja Puškinin komean yksinkertainen itsekehu (ks. Vihavainen: Haun kävijöitä riittää tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka verhoutuu vaatimattomuuteen on sen rinnalla hieman valjua ja Matti Klingen paperinen pyramidi jää kaikessa monumentaalisuudessaan hieman epämääräiseksi ja vaikeaselkoiseksi.

Staliniin en haluakaan toki Lipposta verrata, vaikka myös jälkimmäinen vannoo toimineensa edistyksellisen ideologiansa mukaisesti, toisin kuin puhdasoppisemmat toverit luulevat ja vääristellen väittävätkin.

Kuten jo kirjan ensi puoliskolla kävi selväksi, Lipponen ei kainostele avujaan ja saavutuksiaan kerratessaan. Sillä pelillähän politiikasa ei kai pääsekään muualle kuin pahnan pohjimmaiseksi ja se asema ei Kuopion suurta poikaa tosiaan kiinnoistanut.

Kirjassa sanotaan mahdollisimman selkeästi, että kirjoittaja on ollut Suomen kautta aikojen kansainvälisin ja maansa ulkopuolella vaikutusvaltaisin johtaja. Hän on puskenut tiensä läpi poliittisen typeryyden, lyhytnäkäisyyden ja pikkumaisuuden, kohti suuria saavutuksia, jotka myös ovat toteutuneet.

Yksin ei kaikkea ole tarvinnut saada aikaan ja tunnustusta saavat monet henkilöt, joista kaikki eivät ole edes sosialidemokraatteja. Oman pesän puolella taas oli murheenkryynejä, erityisesti nuo yhä uudelleen esiin tunkevat Halonen ja Tuomioja, joista edellinen yritti aina tulla esille tarpeettomasti tärkeilemään ja sähläämään ja jälkimmäinen leikki jonkinlaista varjohalitusta ollessaan samaan aikaan ministeri.

Yhteispeli ei ollut useinkaan sujuvaa ja johti siihen, ettei Lipponen joskus antanut tälle ryhmälle tietoja ajoissa. Joskus Tuomoja suuttui asiasta. “Aiheellisesti”, toteaa muistelija kuivan ironisesti.

Toki näilläkin henkilöillä oli kiistämättömät ansionsa ja olisi esimerkiksi aivan väärin väittää Halosen mielistelleen Putinia ja jättäneen kritisoimatta tämän raakaa politiikkaa.

Mitä Putiniin tulee, oli hän mitä ilmeisimmin suuntautumassa kohti demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, kunnes kaikki muuttui ja Venäjä ajautui yhä kauemmas kohti sitä “eritysyyttä”, jota siellä on aina  hellitty (vrt. Vihavainen: Haun ylpeä rooli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Yhteistyö Venäjän kanssa ja sen etujen huomioiminen oli aikanaan kaiken järkevän politiikan edellytys ja siihen uskoivat kaikki hyvästä syystä. Nykyinen jälkiviisaus, joka peräti olettaa, että Natoonkin olisi pitänyt mennä jo ammoin, Venäjän ollesas heikko, on yksinkertaisesti osoitus siitä, ettei edes perusasiaoita ymmärretä, kertoo Lipponen.

Olen samaa mieltä. Lipposen, kuten Putininkaan politiikkaa joskus 1990-luvulla ei voi arvostella nykyajan lähdtökohdista ja tapahtumahetken realiteetit sivuuttaen. Nato-optio liittyneenä korkealla pidettyyn kotimaiseen puolustuskykyyn oli kuin olikin ainoaa järkevää politiikkaa.

Lipponen pyrki EU:n ytimiin ja integraation syventämiseen, minkä uskoo myös antaneen Suomelle paljon lisää vaikutusvaltaa suurten EU-maiden tuella. Löyhää valtioiden liittoa kannattava Ruotsi sen sijaan jäi esimerkiksi maasta, joka esitti kokoaan pienempää roolia.

Liittyminen yhteisvaluuttaan oli Lipposen mielestä erittäin järkevä ratkaisu, jonka tekemättä jättäminen olisi vienyt Suomen ulkokehälle ja luultavasti ollut jopa Nokian nousun esteenä. Talouden se olisi pitänyt vanhoillaan.

Lipponen uskoi aikoinaan myös EU:n yhteisiin puolustus- ja kriisinhanllintahankkeisiin. Niinpä Suomi osallistui myös Kosovon interventioon, mistä Koivisto oli hyvin vihainen. Siinähän Nato tosiaan hyökkäsi ilman YK:n mandaattia, mikä teki koko asiasta kansainvälisen oikeuden kannalta hyvin arveluttavan ja turmeli suhteita Venäjään.

Muistan, miten tuohon naikaan pidin Pietarissa pienen briffauksen Suomen ja Venäjän suhteiden historiasta joukolle terveydenhoitoalan väkeä, joka oli osallistumassa johonkin suomalaisten järkestämään ohjelmaan.

Kun tuli kysymysten aika, olivat kaikki vakavia ja yksi sai viimein kysyttyä: “Uhkaako meitä taas sota?” Saatoin sanoa, että mitään vaaraa ei ole, Suomi ei ole Natossa. Se laukaisi tunnelman tas iloiseksi. En tiedä, mitä me tästäkin opimme. Tulipahan nyt mieleeni.

Kirja sisältää valtavan määrän erilaista asiaa, jonka omaksumista loppuun kootut saavutukset helpottavat. Niiden perusteluja voi uskoa tai olla uskomatta. Pakkohan se on todeta, että kyllä jälkeä syntyi ja että aikanaan oli toimittava toisin kuin sitten myöhemmin.

Mitä tulee energia-alaan ja Lipposen toimintaan konsulttina, hän selostaa myös sitä ja kiistää jyrkästi ne syytökset epäisänmaallisuudesta, joita on tietenkin koetettu heitellä. Itse asiassa juuri Lipponen pelasti Suomen riippuvuudelta Venäjän kaasusta, joka sen sijaan koitui Skasan kohtalokkaaksivirheeksi yhdessä ydivoimasta luopumisen kanssa.

Kaikkialla suurin vastuu tämän alan suurimmista virheistä on vihreillä ja Suomessa heitä myötäili myös keskusta. Porvarit puolestaan evät kyenneet saamaan aikaan kelvollista tulopoliittista sopua ja jotakin vikaa heissä oli muutenkin, niin samanlaista politiikka Lipposen kanssa kuin olivatkin ajamassa.

Asioista kiinnostuneen kannattaa lukea tämäkin kirja, jonka tendenssi kyllä on piokkeuksellisen selvä eikä suinkaan savolais-ranskalaiseen tapaan kätketty. Itse asiassa kirja on niin yksitasoinen, että sen kiroittaja voisi hyvin olla pohjalainen, mitä hän taitaa osaksi ollakin.

Huumorin puolelle olisi kai luettava Lipposen maininta siitä, että hän kuuluisi Rurikin jälkeläisiin, eli olisi siis “Rurikovitš”, kuten muuan venäläinen huomautti. Lipponen ei kuitenkaan tainnut nähdä asiassa mitään erityisen huvittavaa ja kaikki lienevät onnistuneet pidättelemään naurunsa.

Mutta onhan kirjoittaja myös Kaarle Suuren ja hänen isoisänsä Kaarle Martelin sukua, kuten hän tekee tiettäväksi. Kaarle Martel, joka pelasti Euroopan saraseeneilta ei ollut kuningas, mutta kyllä se henkilö, joka asioista oikeasti päätti, kuten suittemmin myös Lipponen.

Lipponen kääntää Kaarlen tittelin “valtionhoitajaksi”, mikä on epäsovinnainen ratkaisu. Itse asiassahan se kirjaimellisesti tarkoittaa talon isäntää/isännöitsijää, joka siis ei ole varsinainen talonmies vaan sen hallinnoija. Vanha käännös on hovimestari.

Vastaava asemahan oli aikoinaan esimerkiksi Šoguneilla Japanissa, jossa keisari oli ennen Meiji-vallankumousta pelkkä keulakuva.

Lipponen oli sekä keulakuva että päättäjä. Kun tähän lisätään, että hän oli Kaarle Suuren sukua, on auidosti eurooppalaisuuden ytimiin ulottuva sankaritarina valmis ja monumentti jää kansan nihailtavaksi, jotta se muistaisi, kenelle olla kiitollinen.

Toki kauna, juonittelu ja pahantahtoisuus haluavat aina painaa alas sitä, mikä nousee heidän yläpuolelleen. Vapauttajatsaari Aleksanteri II murhattiin. Lipposta taas syytetään asioista, joista häntä pitäisi kiittää.