Kohti kaaosta

 

Ranska -eurooppalaisen kulttuurin johtava maa?

 

      Emmanuel Macron on sanonut, ettei ole mitään erityistä ”ranskalaista kulttuuria”. Sen sijaan on kulttuureita Ranskassa, joka on monikulttuurinen maa. Tämä oli merkittävä lausunto ja arvokas tunnustus monessakin mielessä.

    Sovitaan nyt sitten vaikka siitä, että puhutaan ranskalaisesta sivilisaatiosta. Sillä maalla oli ennen ns. mission civilisatrice, sivistystehtävä koko maailman ja varsinkin tapapajuisten kansojen keskuudessa.

       Ajatus missiosta olisi epäilemättä nykymaailmassa rienaava, kuten Macronin repliikistä ymmärrämme, mutta pelottavana aavistuksena on, että tuo maa siitä huolimatta saattaa yhä olla läntisen sivilisaation johtava maa ja tiennäyttäjä.

     Pariisissa on yhä uudelleen tapahtunut monenmoista hulinaa jo 1700-luvulta lähtien. Ei vain vallankumous, vaan jopa sellaisen surkea matkiminen päättömällä mellakoinnilla näyttää kansallisessa alitajunnassa nousseen jotenkin periaatteessa arvokkaaksi asiaksi.

     Kun Suuren vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin, totesi muuan sitä läpikotaisin tunteva historioitsija, että asia oli pikemmin surkuttelun kuin juhlinnan aihe. Kyseessä oli ennen muuta yhteiskunnan sairaus, eikä sellaisista ole syytä ylpeillä.

     En tiedä, miten moni ranskalainen ylpeilee tänään siitä läpeensä anti-intellektuaalisesta älämölöstä, joka Ranskassa nyt on saatu aikaan. Kannattaa joka tapauksessa huomata, että tällaisia kollektiivisen mielisairauden puuskia sattuu siellä yhä lyhyemmin väliajoin.

     Auguste Le Bonin luonnostelema laumapsykologia kuvaa hyvin ikuisen roskajoukon (foule) kaikkialla ilmenevää järjenvastaista olemusta (vrt. Vihavainen: Haun foule tulokset), mutta kyllä Ranskalla on tässä asiassa vielä ihan oma profiilinsa.

     Muistakaamme nyt erityisesti nuo keltaliivimellakat (ks. Vihavainen: Haun keltaliivit tulokset). Annastiina Heikkilä julkaisi aiheesta varsin hyvän kirjan (ks. Vihavainen: Haun heikkilä tulokset).

Itse satuin Nizzassa jokunen vuosi sitten ihan lähelle mellakoita, mutta ne eivät päässeet silloin paisumaan suuriksi (ks. Vihavainen: Haun macron xi tulokset).

    Selitysyrityksiä on, mutta eivät ne ole tainneet oikein riittää koko tätä yhä kiihtyvässä tempossa ilmenevää sairautta selittämään (ks. Vihavainen: Haun todd bras tulokset ).

      Tässä uudelleen muuan vuosikymmenen takainen juttu, ettei tarvitse kirjoittaa uudelleen:

 

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Barbarian paluusta

 

 Barbaria palaa, joukkojen hurratessa

 

*****

Gustave LeBonin kuuluisa teos Joukkosielu kuvaa joukon (foule) älyllisiltä kyvyiltään hyvin matalatasoiseksi, mutta toisaalta erittäin emotionaaliseksi olioksi, jolla on merkittävästi taipumusta kaikenlaiseen raakaan idiotismiin, mutta toisaalta myös siihen, jota nimitämme sankaruudeksi.

     Ilman joukkopsykologiaa maailma olisi rationaalisempi ja rauhallisempi, mutta puuttuisiko siitä jotakin arvokasta?  Kun tässä ajattelen Goebbelsia kysymässä Saksan kansalta, halusiko se totaalista sotaa ja massoja, jotka villinä riemusta kiljuivat ”Ja!”, luulen että itse asiassa juuri se barbaria ja vähä-älyisyys, joka joukoissa ilmenee, ovat muuan aikamme todella suuria ongelmia.

     Samaa vapautumista järjen kahleista voimme yhä uudelleen nähdä suurissa kansankokouksissa, olipa kyseessä gutmenschien kokoontumisajot oman itsensä erinomaisuuden todistamiseksi tai erilaiset ”vapauden” manifestaatiot.

      Olipa paikka sitten ”itsenäisyyden” tai ”vapauden” aukio, sen nimi tahriintuu ennen pitkää sen kanaljan (canaglia –koiratappelu) toimesta, joka on sinne kokoontunut päästäkseen jonkin helppoheikin johdettavaksi.

       Pariisin Tuileries-puistossa on ryhmä nimeltä Joukko (Foule), joka näyttää tunkevan paikalle jostakin penkan uumenista. Täällä se on oikealla sijallaan. Juuri tämä kanaljahan se aikoinaan poltti Tuileries-palatsin, jonka paikalla turistit nyt pääsevät pasteeraamaan vapaassa tilassa.

       No, joka tapauksessa ikävä totuus on, että me olemme taas palannet järjen valtakunnasta torikokousten aikaan. Kysymys ei ole edes siitä, että tuollaiset matalan intelligenssin manifestaatiot vain hyväksyttäisiin tietyille kansanryhmille sopivana toimintana, vaan jopa siitä, että niitä ihannoidaan, ainakin jonkin aikaa, kunnes järki ja realismi alkavat palailla.

       Eriväriset vallankumoukset ovat nousseet yhä uudelleen intellektuellien suosikeiksi 1990-luvulta lähtien ja arabimaiden tolkutonta riehuntaa kunnioitettiin tässä hiljattain ”kevään” epiteetillä. Mutta taisihan se syksykin tulla.

       Arabikeväässä on jotakin samaa kuin vuoden 1848 kaikkialle Eurooppaan levinneessä hysteriassa. Ennen muuta kyseessä on naiivi usko täysin tyhjiin ideoihin ja katteettomiin lupauksiin. Niiden epäilijät la foule sitten tietenkin aina demonisoi ja saattaa lynkatakin, jos saa siihen tilaisuuden.

       Mitäpä tämä 2000-luvun kehitys on politiikan alalla ollut muuta kuin paluuta vanhoihin, jo nähtyihin ja huonoiksi havaittuihin väkivallan muotoihin.

       Radikalismi hurmaa tyhmimmät jo pelkällä nimellään ja joukon ominaisuudet joukkona, joka siis ei ole osiensa summa, hoitavat loput. Tuloksena on intellektuaalisesti ala-arvoinen, mutta emotionaalisesti sitäkin palkitsevampi hurmosliike, joka pystyy mihin tahansa törkeyteen.

       Kun näkee, miten vähän ihmiskunta on oppinut sodistaan ja vallankumouksistaan, alkaa edistysajattelu kolmannella vuosituhannella tuntua ontolta. Tämä siitä huolimatta, että tiede ja tekniikka ovat nostaneet ihmiskunnan valtaosan elintason huimasti korkeammalle kuin koskaan.

       Mutta kenties aikamme länsimainen sivilisaatio sentään palvoo suuria ideaaleja? Sen sijaan, että pöyhkeästi julistaisi ylemmyyttään alkuperäiskansojen ja toisten sivilisaatioiden arvoille ja traditioille, se on nyt ottanut johtotähdekseen multikulturalismin.

       Kaikille ihmisille tulee antaa sama arvo, ymmärretään nyt Euroopassa vuorisaarnan hengessä. Sitä julistaa EU ja sitä se toteuttaa käytännön politiikassaan. Eikö tämä ole edistystä? Ehkäpä kaikki kulttuuritkin ovat samanarvoisia?

       Valitettavasti näin ei ole. Yhtä komeaa tunnuksilla pöyhistelyä on historiassa ollut ennenkin. Uutta nykyään on lähinnä se, että eurooppalaisen kulttuurin oma arvo kielletään yleisen nihilismin merkeissä.

       Niinpä tänne tulijoilta ei edellytetä minkään oppimista tai noudattamista, saati kunnioittamista, vaan sen sijaan liehakoidaan heidän kaikkein alkeellisimpiakin tapojaan ja uskomuksiaan.

       Tällaista voi nimittää kulttuurin konkurssiksi. Mistä se johtuu, voitaneen kiistellä loputtomasti. Itse asia joka tapauksessa tulee vastaan kaikkialla.

       Ajatelkaamme  yhtä sinänsä banaalia tapahtumaa. Tanskassa muuan lehti julkaisee pilakuvan ja sen seurauksena koko Euroopan muhamettilainen kansanaines alkaa liikehtiä ja kokoustaa, vaatien ankaraa rangaistusta sille, joka on kuulemma (tuskin kukaan oli kuvaa nähnyt) loukannut heidän idoliaan.

      Sen sijaan, että maamme ylin taho olisi jyrähtänyt ja kohdellut näitä ihmisiä täysikasvuisina järkiolentoina, se esitti omassa maassaan absurdin anteeksipyynnön, joka kohdistui toisessa maassa vapaiden ihmisten tekemään asiaan, joka ei omassa kulttuurissamme ollut enempää rikos kuin sellaisen yritys, olipahan vain tavanmukainen journalistinen kannanotto.

       Selvempää esimerkkiä siitä, miten rationaalinen länsimainen kulttuuri on antautunut vierasta barbariaa edustavien maahan saapuvien vieraiden (!) normien liehakoijaksi, tuskin voi kuvitella. Valitettavasti esimerkki vain ei suinkaan ole ainoa.

      Kummallisinta on, että yhteen ja samaan sekavaan rationaalisuuden jälkeiseen ideologiasoppaan mahtuvat niin humanismina esiintyvä kolmasmaailmalaisuus, terveen järjen kauas taakseen jättänyt feminismi ja queer-ideologia kuin myös uudellensyntynyt väkivallan ja militarismin ihailu, jota aina lienee mukana joukkoliikkeissä, kätkettynä tai avoimena. Vegaanius kaikessa ylevyydessään tietenkin pyrkii ja pääsee myös tähän pandemoniumiin.

       No, uutta tässä ei paljon ole. Se, joka tuntee maailmansotien välisen pyhiinvaeltajaliikkeen Venäjälle, löytää sieltä jokseenkin kaiken saman. Paul Hollander on kuvannut ilmiötä perusteellisesti. Jos asiaa voisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi itseinho. Eihän tuo yksi sana tosin kauaksi kanna.

       Joka tapauksessa ilmiöllä on tänä päivänä aivan toisenlainen kantavuus kuin vielä sukupolvi tai pari sitten.

      Kyse ei ole vain siitä, että Euroopan talousnäkymät ovat kovin vaatimattomat ja että se tulee nopeasti jäämään uusien jättiläisten varjoon.

      Tärkein yksittäinen uusi tekijä on väestönkasvun romahdus. Kun siihen liitetään oman kulttuurin vihaaminen ja barbarian liehakointi, on ovien avaaminen primitiivisyydelle aivan konkreettisestikin ainoa vaihtoehto. Sitäpä sitten juhlitaankin aidossa joukkopsykoosin hengessä.

      Eivät ne muualla maailmassa asuvat ja sieltä tänne tulevat ihmiset ole sen huonompia kuin muutkaan. Tämä alkeellinen totuus näyttää tulleen monille korkeassakin asemassa olevalle suoranaisena ilmestyksenä.

      Se, mitä johtopäätöksiä asiasta on syytä tehdä, on taas tykkänään toinen kysymys. 1800-luvulla ja vielä 1900-luvulla Euroopan kohtalo oli sen omissa käsissä ja eurooppalainen sivistys oli yleensäkin sivistyksen synonyymi. Sitä voitiin profanoida ja halventaa, mitä ranskalaiset taiteilijapiirit tekivätkin työkseen, muistaen aina laskuttaa ivansa kohdetta kunnolla.

      Sen sijaan ei edes tulevaisuuden dystopioissa kuviteltu mahdolliseksi eurooppalaisen sivistyksen korvautumista keskiaikaisella barbarialla tai sellaisen kumartamista ja siihen sopeutumista, alistuen siihen, että tämä kehitys tulisi jäädäkseen ja jatkuisi ja voimistuisi vuosisadoiksi eteenpäin hamaan tulevaisuuden hämärään.

       Pariisi on paikka, jossa Euroopan etulinja nyt sijaitsee. Joskus maailmassa sanottiin, että maailman kohtalo ratkaistaan kolmessa talossa: Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia.

       Saattaa olla, että nyt olisi oikeampaa sanoa, että se ratkaistaan niissä afrikkalaisissa savimajoissa, joissa Euroopan tulevan väestön valtaosan juuret sijaitsevat.

       Eurooppa ottaa tuon väestön joka tapauksessa luokseen, sillä eihän se kykene edes sellaiseen päättäväisyyteen, että palauttaisi merelle lähteneet laittomat tunkeutujat sinne mistä he ovat lähteneet, vaan palkitsee heitä ”pelastamalla” ilmaisella kyydillä omalle maaperälleen.

      Yksittäiset tapahtumat vaikuttavat niin pieniltä, että niistä on miltei noloa puhua. Tuolla ammutaan pari poliisia, täällä ajetaan muutaman lapsen päälle ja siellä räjäytetään pommi ihmismassa keskellä. Jos me suhteutamme nämä asiat asianomaisten maiden kokonaiskuolleisuuteen, ymmärrämme, miten naurettavasta asiasta on kysymys.

      Sama koskee tuota kumiveneväkeä. Se, joka vähänkin osaa laskea, ymmärtää, ettei tuollainen muuttoliike maailmaa mullista. Kaikki tämä on nyt vain sitä uutta normaalia, jonka kanssa on opittava elämään. Muistammehan, mitä Lontoon pormestari sanoi.

       Mutta siitä huolimatta kyse on jostakin uudesta. Tätä ei ennen ollut eikä sillä olisi koskaan edes voinut olla samaa merkitystä. Olemme menossa eteenpäin, mutta emme kohti järjen valoa ja ihmisen kasvua. Suunta on toinen.

     Paluu barbariaan tuskin tapahtuu pamahtaen, vaan pikemminkin kitisten, vaikka eri mahdollisuudet on toki syytä pitää avoimina. Luulen, että olemme joka tapauksessa tuleville polville vastuussa siitä, mitä heille teemme, vaikka emme voisikaan historian virtaa kääntää. Miettikäämme sitä.

 

Ranska on aina Ranska

Ranska on aina Ranska

Kiinan presidentti Xi Jinping kävi viime viikonvaihteessa Nizzassa verestämässä vanhoja muistoja. Hän oli ollut siellä aiemminkin jo kaksi kertaa.

Meikäläisen satunnaisen turistin kannalta asia oli sikäli hankala, että kymmenet poliisiautot, ja sadat turvamiehet, santarmit, poliisit ja sotilaat tukkivat pahoin paikallista liikennettä.

Pahimmillaan piti turistin pysyä hotellissa sisällä toista tuntia, ettei kivenheiton päässä asuva vieras häiriintyisi. Ilmaiset juomat sentään tarjottiin.

Mutta parin kilometrin päässä, Garibaldin aukiolla, poliisimuurien takana, oli melkoinen joukko mieltään osoittamassa. Mitä mieltä ja mistä he mahtoivat olla, ei kukaan kertonut ainakaan paikallisessa lehdessä, mutta mistä lähtien Ranskassa olisikaan mielenosoituksille oltava jokin järkevä syy?

Macronille jotkut ainakin kuuluvat olevan vihaisia ja kun hänkin tuli paikalle, oli siinä jo kai riittävä syy rähinöidä.

Xi on monien mielestä myös paha mies ja vaikka hänen Nizzan- visiittinsä matkailumainoksellinen arvo lienee ymmärretty, on kai lupa tulkita, että myöskin hänen ilmastollis-, ihmisoikeudellis-, imperialistis- kapitalistinen roolinsa, vieläpä kommunismin pönkittämänä kai jotakuta harmitti.

Miksei Kiinaa voisi hallita vaikkapa joku Gretan kaltainen hyvin nuori ja hyvin puhdasmielinen nainen/tyttö? Eikö tässä jo ole mielenosoituksen syy?

Joka tapauksessa siis Garibaldin aukiolla oli aika lailla kansaa ja siellä syntyi tungos, jonka aikana muuan Geneviève putosi jossakin aukion laidalla ja sai mm. kallonmurtumia. Hän on 72 vuotias ja nyt jo hyvää vauhtia toipumassa.

Hänestä tuli sankaritar, jota kuvattaessa ei ylistystä säästetty. Hän on leppymätön militantti, kaunis sielu, eikä tämä kohtalon kolhu häntä, muuta, julistavat ystävät. Hänet tunnetaan hyvin globalisaatiokriitikkona (altermondialiste) ja monet (kaikki?) mielenosoitukseen osallistuneet eri ryhmät, syndikalistit, kommunistit, keltaliivit ja muut militantit, joista en ole koskaan kuullutkaan, näyttävät adoptoineen hänen asiansa omakseen.

Alueen järjestyksestä vastaava taho väittää, ettei poliisi Garibaldin aukiolla työntänyt tätä mummoa minnekään, vaan sen sijaan toiset mielenosoittajat. Toinen juttu sitten on, oliko poliisilla syytä ahdistella väkijoukkoa, kuten väitetään tapahtuneen.

Genevièven onnettoman kohtalon vuoksi pidettiinkin kaupungintalolla oitis uusi mielenosoitus, jossa nyt vannottiin, että ”Vuodatettu viaton veri ei jää rankaisematta” tai että ”Genevièven on saatava oikeutta!”, mitä se nyt sitten tarkoittaneekaan.

Sankarittaren ystävätär Eve kiitti mielenosoittajia ja julisti: ”Geneviève, nyt on alistuminen loppunut!” ”Geneviève, taistelu jatkuu ja odottaa sinua!”

Even mielestä taistelevien ryhmien tulisi yhdistyä. Ehkäpä sitten niin tapahtuu, kun on löytynyt yhteinen aihekin.

Macron pahoitteli julkisesti tapahtumaa, toivotti Genevièvelle pikaista paranemista ja hieman myös vanhuuden viisastumista, ”un bon rétablissement et une certaine forme de sagesse”.

Tämä tietenkin ärsytti militantteja, jotka julistivat, ettei viisaus merkitse suuria pankkitilejä tai kaunista pukua. ”Todellinen viisaus tarkoittaa ihmisten ja planeetan kunnioittamista Genevièven tapaan, sellaista, joka antaa niin paljon toisille”.

Toivotaanpa näin. Kyllä se militanttien touhu ainakin kaikilta ottaa varsin paljon. Uusimmassa Le Point- lehdessä arvioidaan, että keltaliivit ovat aiheuttaneet Ranskalle 200 miljoonan euron vahingot vakuutusyhtiöiden korvauksien perusteella arvioiden ja 500 miljoonan vahingot turismin vähenemisestä. Lentoliikenne Pariisiin on vähentynyt vuoden mittaan 8,7 prosenttia.

Jotakin omituistahan tuossa ranskalaisten pyhässä vallankumoustraditiossa on. Ulkopuoliselle tulee mieleen, onko siinä tosiaankin kyse siitä, ettei normaalia puhetta mitenkään saada kuulumaan vai jostakin muusta.

Sosiologi ja väestötieteilijä Emmanuel Todd julkaisi vuonna 1987 kirjan, jossa hän analysoi Ranskan alueellisia eroja ja näki siellä syviä, vanhoja jakoja, jotka yhä vaikuttivat (The Making of Modern France. Politics, Ideology, Culture. Basil Blackwell, 224 s.)

Oikeisto-vasemmisto- jako joka tuohon aikaan oli jo häviämässä, sijoittui hänen mielestään alueellisesti samoin kuin katolisuuden ja protestantismin historiallinen levinneisyys.

Lisäksi sellaiset seikat kuin perhemuoto (ydinperhe vai suurperhe), koulutuksen arvostaminen ja monet muut seikat menivät usein suunnilleen samoja rajoja pitkin ja jakoivat Ranskan erilaisiin alueisiin.

Niistä levottomin oli maan keskusta Pariisin ympärillä, jossa ydinperhe oli luonut tasa-arvoisuuden ja individualismin ilmapiirin. Ei siis suinkaan etelä ja joku Nizzan tienoo, jossa traditio on autoritaarisempi.

Joka tapauksessa Todd arvioi, että jako oikeistoon ja vasemmistoon oli jo tuolloin yhä enemmän menettänyt todellista merkitystään. Sen nimissä tosin vielä toimittaisiin.

 Ranska ei silti koskaan sortuisi kohtuuttomaan valtion holhoukseen, kontrolloimattomaan liberalismiin tai rasismiin. Se pysyisi omana itsenään. Tämä siis 40 vuotta sitten.

Todd on ajan kuluessa esittänyt monia kiinnostavia ennusteita, joista yksi koski Neuvostoliiton romahdusta. Hän oli niitä harvoja, jotka ennustivat sen.

Lisäksi hän on ennustanut USA:n kriisiä ja sen mahdin huomattavaa vähenemistä vielä silloin, kuin monet olivat hurmaantuneet yksinapaisen maailman ideasta. Väestötieteilijänä hän on myös esittänyt aika lohdullisia skenaarioita maailman ylijäämäväestön ja etenkin muslimien määrän lisääntymisen dynamiikasta.

Sen vuoksi Toddin ajatukset tuntuvat kiinnostavilta. Kaiketi hän on jotakin viisasta sanonut myös tästä uudesta keltaliivien mellastuksesta, joka ulkomaalaisesta tuntuu niin perin omituiselta.

On mahdollista -vaikka ei välttämätöntä- että Ranska tosiaan säilyy omana itsenään, kuten Todd väittää. Ehkäpä siellä yhä vaikuttavat ratkaisevasti 1500-luvulta periytyvät ja vanhemmatkin jaot.

Moni tosin on jo sitä mieltä, ettei se ole entisensä ja asia liittyy Toddin erikoisalaan eli väestötieteeseen.

Näin ulkomaalaisena tekee kyllä mieli sanoa, että ranskalainen normaali kyllä ainakin poikkeaa meikäläisestä.

Jos se on aina vain oma itsensä, niin se on nimenomaan oma, omituinen itsensä.