Mitä Ranska edellä...?

 

What do you want to do ?

New mail

Ranska -omituinen maa

 

 

Annastiina Heikkilä, Miksi Ranska raivoaa? Macron ja keskiluokan kapina. S&S 2019, 220 s.

 

Ranska on ollut eurooppalaisille ja siis koko maailmalle vuosisatojen ajan se esikuva, joka on aina viime kädessä otettu ihanteeksi tai mittapuuksi oman maan takapajuisuutta paljastettaessa.

Ranskan kehittynyt korkeakulttuuri oli vuosisatojen ajan matkimisen kohteena koko Euroopassa ja sen -tasavallan- edistyksellinen demokraattisuus, tasa-arvo ja rationaalisuus koettiin jäljittelyn arvoisiksi ainakin kaikissa radikaaleissa piireissä aina ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka ja hieman kauemminkin.

Ranska kuitenkin putosi ajan mittaan kelkasta. Vaalijärjestelmän demokraattisuuden suhteen Suomi ohitti sen jo vuonna 1906 ja naisten tasa-arvo juurtui tuohon maahan vain hitaasti, ainakin, jos taas meihin verrataan. Toki valtion ankara maallisuus -laicité- oli yhä muualla usein kadehdittua eräänlaista virallista radikalismia ja sen seksuaalinen vapaamielisyys oli siellä normaali asia jo silloin, kun muualla Euroopassa vielä vallitsi ankara moralismi.

Kun Euroopan suunta maailmassa nyt joka tapauksessa on lähes kaikkialla ja joka suhteessa alaspäin, tuntuu jotenkin luonnolliselta, että Ranska on taas johdossa. Ainakin sen agonia on yksi näkyvimpiä. Kukapa ei olisi kuullut keltaliivi-ilmiöstä, joka taannoin pani maan täysin sekaisin ilman mitään järjelliseltä näyttävää syytä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=keltaliivit ).

Annastiina Heikkilä on tuoreeltaan kirjoittanut aiheesta kirjan, joka minusta tuntuu sangen valaisevalta. Hän on itse tarkkaillut ilmiötä ja haastatellut ihmisiä, mutta perustaa analyysinsä pääosin kirjallisuuteen, etupäässä artikkeleihin. Myös koko maan luonnetta ja tilaa luotaavia tutkimuksia on mukana.

Heikkilän tyyli on kevyen luistavaa ja hän hemmottelee välillä lukijaansa jännittävillä kiteytyksillä. Keltaliiviliikkeen todellinen maantieteellinen keskipistekin on tiedossa: se on Pariisin suuren riemukaaren ympärillä oleva liikenneympyrä, L’Étoile, josta bulevardit lähtevät joka suuntaan.

Kyseessä on maailman ensimmäinen liikenneympyrä, jossa muuten ei ole mitään kaistamerkintöjä, vaikka kaistoja siinä onkin laskennallisesti kahdeksan. Kun tähän hullunmyllyyn joutuu, on vain luotettava intuitioonsa ja tuuriinsa ja puskettava eteenpäin. Olen itse ollut siinä vuosina 1967 ja 1970 ja tosiaankin, aloin silloin pitää paikkaa koko ranskalaisuuden jonkinlaisena ytimenä ja symbolina.

Kuinka toisenlaista kaikki olikaan Saksassa! Siellä kaikilla asioilla ja ihmisillä oli oma lokeronsa ja kaikkialle ainakin kuviteltiin säännöt, joita oli vain toteltava. Pariisilaiset sen sijaan ajoivat siihen aikaan (he olivat vastikään saaneet auton) aivan mielettömästi oman temperamenttinsa ja intuitionsa mukaan. Pysäköidessäänkään he eivät edes katsoneet taustapeiliin, vaan pysäyttivät vasta, kun kuului kolahdus. Ajaminen merkitsi heille vauhdin hurmaa ja ”näyttämistä”, se ei ollut mitään suomalaisen tai saksalaisen pyrkimystä siirtyä turvallisesti paikasta toiseen.

Myöhemmin sain kohdata samanlaisen ajokulttuurin vieläkin hurjempana Venäjällä, jossa pohjolan ranskalaiset saivat yllättäen käsiinsä auton ja alkoivat etsiä tilaisuuksia arjen sankaruuteen. Tuo sankaruus merkitsi mistään piittaamatonta liikenteen vaarantamista.

L’Étoilesta tuli niin sanotun keltaliiviliikkeen syntymäpaikka ja keskus. Siellä ja sen jälkeen lukemattomissa muissa Ranskan liikenneympyröissä, alkoivat kohdata tyytymättömät kansalaiset, etenkin autoilijat, jotka olivat tyytymättömiä uuden presidentti Macronin politiikkaan.

Heikkilä kuvaa mainiosti kansan romanssin Macronin kanssa ja sen nopean romahtamisen. Tunnetusti Macron sai hämmästyttävän suuren vaalivoiton, mutta se selittyi melkoisesti siitä, että äänestäjät halusivat estää Le Peniä voittamasta eikä siitä, että he olisivat olleet ihastuneita nuoreen Macroniin.

Mutta monet kyllä olivat. Komealla Macronilla oli giganttinen ego, hän kuului eliittikoulu ENA:n päästökkäisiin ja oli juuri niin arrogantti, kuin ranskalaiset vain voivat. Meillä sellainen kuuluisi karikatyyrien piiriin. Hän itsekin kuulutti olevansa Jupiter-presidentti.

Asia ilmeisestikin taas vetosi moniin, mutta suuri osa Ranskaa nousi presidentin -ja hänen edustamansa luokan- kukkoilun takia niin sanoakseni takajaloilleen.

Kuitenkaan Ranska ei ole poikkeuksellisen suurten tuloerojen maa vaan pikemmin keskitasoa. Verorasitus sen sijaan on suurta ja presidentin hyväksymät uudet verot, jotka rasittivat muun muassa autoilijoita, herättivät raivoa -vaikka olivat itse asiassa varsin vähäpätöisiä.

Macronin suosio romahti poikkeuksellisen nopeasti ja protestit paisuivat valtaviksi, vaikka olihan niitä siinä maassa nähty jo lähes vuosittain.

Uutta oli, että nyt protesteista suuri osa keskittyi aivan Pariisin ja koko Ranskan sydämeen -L’Étoilen luo, erityisesti Champs-Élyseés -bulevardille, joka on ollut Pariisin pääkatu ja koko maan ja sen historian ja etevämmyyden symboli. Riemukaaren ja Place de la Concorden (entisen vallankumouksen aukion ja teloituspaikan) väliset pari kilometriä ovat suorastaan pyhiä koko tälle maallistuneelle kansakunnalle.

Keltaliiveille ne eivät olleet. Särkijät (les casseurs) tunkeutuivat riemukaaren sisään ja särkivät muun muassa kansakuntaa esittävän Marianne-patsaan. Pyhän vallankumouksen symbolitkaan eivät olleet vandaalien silmissä muuta kuin tuhoamista varten. Edes tuntemattoman sotilaan hauta ei nostattanut heidän hartauttaan.

Liike leimautui siis täysin barbaariseksi. Tosin se oli amorfinen ja vailla kaikkea järjestäytyneisyyttä eikä kukaan siis vastannut toisistaan saati koko liikkeen puolesta.

Tyypilinen, LeBonin kuvaama roskajoukko siis, canaille?

Sitäpä juuri, mutta kuitenkin kyseessä oli nimenomaan keskiluokka, vakuuttaa Heikkilä. Köyhimmät eivät ilmeisesti olleet ainakaan merkittävä osa liikettä, joka kuitenkin oli varsin egalitaarinen. Hyvätuloisten verotuksen kiristämistä vaadittiin ja jopa 15000 euron maksimipalkkaa (!). Paremmat palvelut ja liikenneyhteydet syrjäseuduille olivat muuan silmiinpistävä vaatimus.

Kyseessä nimittäin näyttää olleen suuressa määrin juuri syrjäseutujen, syrjäytettyjen seutujen kapina. Globalisaatio kuritti niiden taloutta ja tehokkuutta palvova talous hävitti sosiaalisen elämän keskipisteet. Maantieteellinen eriarvoistuminen on Ranskassa merkittävä ilmiö. Siellähän kaikki on vanhastaan keskittynyt Pariisiin, mutta se ei ole koko Ranska, vaikka sen keskipiste onkin.

Ranskalainen egalitarismi on kiintoisa ilmiö. Toisaalta maan kulttuuri näyttää suosivan itsetietoista ja röyhkeääkin käytöstä, joka suomalaisen silmillä on jo naurettavaa, mutta toisaalta suuri osa ihmisiä kantaa kaunaa noita pröystäilijöitä kohtaan.

Meillä Suomessa säätykierto tai luokkaretkeily on ainakin viime aikoihin saakka ollut hyvinkin luistavaa, mutta Ranskassa asia näköjään ainakin koetaan toisin, vaikka koulutuksen vallankumous on sielläkin tosiasia. Muuan hämmästyttävä symbolinen asia on, että Macron lupasi suorastaan sulkea koko ENA:n. Tämä hänen entinen opinahjonsa on yksi niin sanotuista suurista kouluista (grandes écoles), jotka tuottavat maan eliitin.

Asia on sitäkin kummallisempi, kun opiskelu ENA:ssa on maksutonta. Olisiko katsottava, että oppilasvalinta näin tunnustetaan toivottoman korruptoituneeksi? Sivumennen sanoen, useampikin suomalainen on myös opiskellut tässä laitoksessa. Ehkäpä joku haluaa kommentoida?

Heikkilän kirja käsittelee paitsi keltaliivejä, myös ranskalaisten romanssia Macronin kanssa, joka on osoittautunut yhtä myrskyisäksi kuin monet rakkausavioliitot. Intohimorikoksen vaarakin on väikkynyt ilmassa ja sellaisiahan pidettiin aikoinaan ranskalaiseen traditioon kuuluvina.

Keltaliivien ympärillä on monenmoista mytologiaa ja muuan tarina koskee ulkomaista vaikuttamista. Kaikkivoipa Venäjähän se siellä taas vetelee naruja ja hallitsee Ranskaakin trolliensa välityksellä.

Heikkilä ei mene halpaan eikä tarjoa yksiselitteistä vastausta koko tähän omituiseen ja hyvin ranskalaiseen draamaan. Nythän liike näyttää hiipuneen, mutta herääkö se pandemian jälkeen taas henkiin Ranskassa ja muuallakin Euroopassa. Olihan jo merkkejä sen kansainvälistymisestä.

Niin tai näin. Moinen keskiluokan liike eurooppalaisen kulttuurin vanhassa esikuvamaassa ei voi olla herättämättä tiettyjä ajatuksia.

Hulluja nuo roomalaiset, oli gallialaisella Obelixilla tapana sanoa. Täältä kaukaa katsellen tekee mieli lisätä siihen: eivät ne ole ainoita.

Kohti kaaosta

 

Ranska -eurooppalaisen kulttuurin johtava maa?

 

      Emmanuel Macron on sanonut, ettei ole mitään erityistä ”ranskalaista kulttuuria”. Sen sijaan on kulttuureita Ranskassa, joka on monikulttuurinen maa. Tämä oli merkittävä lausunto ja arvokas tunnustus monessakin mielessä.

    Sovitaan nyt sitten vaikka siitä, että puhutaan ranskalaisesta sivilisaatiosta. Sillä maalla oli ennen ns. mission civilisatrice, sivistystehtävä koko maailman ja varsinkin tapapajuisten kansojen keskuudessa.

       Ajatus missiosta olisi epäilemättä nykymaailmassa rienaava, kuten Macronin repliikistä ymmärrämme, mutta pelottavana aavistuksena on, että tuo maa siitä huolimatta saattaa yhä olla läntisen sivilisaation johtava maa ja tiennäyttäjä.

     Pariisissa on yhä uudelleen tapahtunut monenmoista hulinaa jo 1700-luvulta lähtien. Ei vain vallankumous, vaan jopa sellaisen surkea matkiminen päättömällä mellakoinnilla näyttää kansallisessa alitajunnassa nousseen jotenkin periaatteessa arvokkaaksi asiaksi.

     Kun Suuren vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin, totesi muuan sitä läpikotaisin tunteva historioitsija, että asia oli pikemmin surkuttelun kuin juhlinnan aihe. Kyseessä oli ennen muuta yhteiskunnan sairaus, eikä sellaisista ole syytä ylpeillä.

     En tiedä, miten moni ranskalainen ylpeilee tänään siitä läpeensä anti-intellektuaalisesta älämölöstä, joka Ranskassa nyt on saatu aikaan. Kannattaa joka tapauksessa huomata, että tällaisia kollektiivisen mielisairauden puuskia sattuu siellä yhä lyhyemmin väliajoin.

     Auguste Le Bonin luonnostelema laumapsykologia kuvaa hyvin ikuisen roskajoukon (foule) kaikkialla ilmenevää järjenvastaista olemusta (vrt. Vihavainen: Haun foule tulokset), mutta kyllä Ranskalla on tässä asiassa vielä ihan oma profiilinsa.

     Muistakaamme nyt erityisesti nuo keltaliivimellakat (ks. Vihavainen: Haun keltaliivit tulokset). Annastiina Heikkilä julkaisi aiheesta varsin hyvän kirjan (ks. Vihavainen: Haun heikkilä tulokset).

Itse satuin Nizzassa jokunen vuosi sitten ihan lähelle mellakoita, mutta ne eivät päässeet silloin paisumaan suuriksi (ks. Vihavainen: Haun macron xi tulokset).

    Selitysyrityksiä on, mutta eivät ne ole tainneet oikein riittää koko tätä yhä kiihtyvässä tempossa ilmenevää sairautta selittämään (ks. Vihavainen: Haun todd bras tulokset ).

      Tässä uudelleen muuan vuosikymmenen takainen juttu, ettei tarvitse kirjoittaa uudelleen:

 

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Barbarian paluusta

 

 Barbaria palaa, joukkojen hurratessa

 

*****

Gustave LeBonin kuuluisa teos Joukkosielu kuvaa joukon (foule) älyllisiltä kyvyiltään hyvin matalatasoiseksi, mutta toisaalta erittäin emotionaaliseksi olioksi, jolla on merkittävästi taipumusta kaikenlaiseen raakaan idiotismiin, mutta toisaalta myös siihen, jota nimitämme sankaruudeksi.

     Ilman joukkopsykologiaa maailma olisi rationaalisempi ja rauhallisempi, mutta puuttuisiko siitä jotakin arvokasta?  Kun tässä ajattelen Goebbelsia kysymässä Saksan kansalta, halusiko se totaalista sotaa ja massoja, jotka villinä riemusta kiljuivat ”Ja!”, luulen että itse asiassa juuri se barbaria ja vähä-älyisyys, joka joukoissa ilmenee, ovat muuan aikamme todella suuria ongelmia.

     Samaa vapautumista järjen kahleista voimme yhä uudelleen nähdä suurissa kansankokouksissa, olipa kyseessä gutmenschien kokoontumisajot oman itsensä erinomaisuuden todistamiseksi tai erilaiset ”vapauden” manifestaatiot.

      Olipa paikka sitten ”itsenäisyyden” tai ”vapauden” aukio, sen nimi tahriintuu ennen pitkää sen kanaljan (canaglia –koiratappelu) toimesta, joka on sinne kokoontunut päästäkseen jonkin helppoheikin johdettavaksi.

       Pariisin Tuileries-puistossa on ryhmä nimeltä Joukko (Foule), joka näyttää tunkevan paikalle jostakin penkan uumenista. Täällä se on oikealla sijallaan. Juuri tämä kanaljahan se aikoinaan poltti Tuileries-palatsin, jonka paikalla turistit nyt pääsevät pasteeraamaan vapaassa tilassa.

       No, joka tapauksessa ikävä totuus on, että me olemme taas palannet järjen valtakunnasta torikokousten aikaan. Kysymys ei ole edes siitä, että tuollaiset matalan intelligenssin manifestaatiot vain hyväksyttäisiin tietyille kansanryhmille sopivana toimintana, vaan jopa siitä, että niitä ihannoidaan, ainakin jonkin aikaa, kunnes järki ja realismi alkavat palailla.

       Eriväriset vallankumoukset ovat nousseet yhä uudelleen intellektuellien suosikeiksi 1990-luvulta lähtien ja arabimaiden tolkutonta riehuntaa kunnioitettiin tässä hiljattain ”kevään” epiteetillä. Mutta taisihan se syksykin tulla.

       Arabikeväässä on jotakin samaa kuin vuoden 1848 kaikkialle Eurooppaan levinneessä hysteriassa. Ennen muuta kyseessä on naiivi usko täysin tyhjiin ideoihin ja katteettomiin lupauksiin. Niiden epäilijät la foule sitten tietenkin aina demonisoi ja saattaa lynkatakin, jos saa siihen tilaisuuden.

       Mitäpä tämä 2000-luvun kehitys on politiikan alalla ollut muuta kuin paluuta vanhoihin, jo nähtyihin ja huonoiksi havaittuihin väkivallan muotoihin.

       Radikalismi hurmaa tyhmimmät jo pelkällä nimellään ja joukon ominaisuudet joukkona, joka siis ei ole osiensa summa, hoitavat loput. Tuloksena on intellektuaalisesti ala-arvoinen, mutta emotionaalisesti sitäkin palkitsevampi hurmosliike, joka pystyy mihin tahansa törkeyteen.

       Kun näkee, miten vähän ihmiskunta on oppinut sodistaan ja vallankumouksistaan, alkaa edistysajattelu kolmannella vuosituhannella tuntua ontolta. Tämä siitä huolimatta, että tiede ja tekniikka ovat nostaneet ihmiskunnan valtaosan elintason huimasti korkeammalle kuin koskaan.

       Mutta kenties aikamme länsimainen sivilisaatio sentään palvoo suuria ideaaleja? Sen sijaan, että pöyhkeästi julistaisi ylemmyyttään alkuperäiskansojen ja toisten sivilisaatioiden arvoille ja traditioille, se on nyt ottanut johtotähdekseen multikulturalismin.

       Kaikille ihmisille tulee antaa sama arvo, ymmärretään nyt Euroopassa vuorisaarnan hengessä. Sitä julistaa EU ja sitä se toteuttaa käytännön politiikassaan. Eikö tämä ole edistystä? Ehkäpä kaikki kulttuuritkin ovat samanarvoisia?

       Valitettavasti näin ei ole. Yhtä komeaa tunnuksilla pöyhistelyä on historiassa ollut ennenkin. Uutta nykyään on lähinnä se, että eurooppalaisen kulttuurin oma arvo kielletään yleisen nihilismin merkeissä.

       Niinpä tänne tulijoilta ei edellytetä minkään oppimista tai noudattamista, saati kunnioittamista, vaan sen sijaan liehakoidaan heidän kaikkein alkeellisimpiakin tapojaan ja uskomuksiaan.

       Tällaista voi nimittää kulttuurin konkurssiksi. Mistä se johtuu, voitaneen kiistellä loputtomasti. Itse asia joka tapauksessa tulee vastaan kaikkialla.

       Ajatelkaamme  yhtä sinänsä banaalia tapahtumaa. Tanskassa muuan lehti julkaisee pilakuvan ja sen seurauksena koko Euroopan muhamettilainen kansanaines alkaa liikehtiä ja kokoustaa, vaatien ankaraa rangaistusta sille, joka on kuulemma (tuskin kukaan oli kuvaa nähnyt) loukannut heidän idoliaan.

      Sen sijaan, että maamme ylin taho olisi jyrähtänyt ja kohdellut näitä ihmisiä täysikasvuisina järkiolentoina, se esitti omassa maassaan absurdin anteeksipyynnön, joka kohdistui toisessa maassa vapaiden ihmisten tekemään asiaan, joka ei omassa kulttuurissamme ollut enempää rikos kuin sellaisen yritys, olipahan vain tavanmukainen journalistinen kannanotto.

       Selvempää esimerkkiä siitä, miten rationaalinen länsimainen kulttuuri on antautunut vierasta barbariaa edustavien maahan saapuvien vieraiden (!) normien liehakoijaksi, tuskin voi kuvitella. Valitettavasti esimerkki vain ei suinkaan ole ainoa.

      Kummallisinta on, että yhteen ja samaan sekavaan rationaalisuuden jälkeiseen ideologiasoppaan mahtuvat niin humanismina esiintyvä kolmasmaailmalaisuus, terveen järjen kauas taakseen jättänyt feminismi ja queer-ideologia kuin myös uudellensyntynyt väkivallan ja militarismin ihailu, jota aina lienee mukana joukkoliikkeissä, kätkettynä tai avoimena. Vegaanius kaikessa ylevyydessään tietenkin pyrkii ja pääsee myös tähän pandemoniumiin.

       No, uutta tässä ei paljon ole. Se, joka tuntee maailmansotien välisen pyhiinvaeltajaliikkeen Venäjälle, löytää sieltä jokseenkin kaiken saman. Paul Hollander on kuvannut ilmiötä perusteellisesti. Jos asiaa voisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi itseinho. Eihän tuo yksi sana tosin kauaksi kanna.

       Joka tapauksessa ilmiöllä on tänä päivänä aivan toisenlainen kantavuus kuin vielä sukupolvi tai pari sitten.

      Kyse ei ole vain siitä, että Euroopan talousnäkymät ovat kovin vaatimattomat ja että se tulee nopeasti jäämään uusien jättiläisten varjoon.

      Tärkein yksittäinen uusi tekijä on väestönkasvun romahdus. Kun siihen liitetään oman kulttuurin vihaaminen ja barbarian liehakointi, on ovien avaaminen primitiivisyydelle aivan konkreettisestikin ainoa vaihtoehto. Sitäpä sitten juhlitaankin aidossa joukkopsykoosin hengessä.

      Eivät ne muualla maailmassa asuvat ja sieltä tänne tulevat ihmiset ole sen huonompia kuin muutkaan. Tämä alkeellinen totuus näyttää tulleen monille korkeassakin asemassa olevalle suoranaisena ilmestyksenä.

      Se, mitä johtopäätöksiä asiasta on syytä tehdä, on taas tykkänään toinen kysymys. 1800-luvulla ja vielä 1900-luvulla Euroopan kohtalo oli sen omissa käsissä ja eurooppalainen sivistys oli yleensäkin sivistyksen synonyymi. Sitä voitiin profanoida ja halventaa, mitä ranskalaiset taiteilijapiirit tekivätkin työkseen, muistaen aina laskuttaa ivansa kohdetta kunnolla.

      Sen sijaan ei edes tulevaisuuden dystopioissa kuviteltu mahdolliseksi eurooppalaisen sivistyksen korvautumista keskiaikaisella barbarialla tai sellaisen kumartamista ja siihen sopeutumista, alistuen siihen, että tämä kehitys tulisi jäädäkseen ja jatkuisi ja voimistuisi vuosisadoiksi eteenpäin hamaan tulevaisuuden hämärään.

       Pariisi on paikka, jossa Euroopan etulinja nyt sijaitsee. Joskus maailmassa sanottiin, että maailman kohtalo ratkaistaan kolmessa talossa: Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia.

       Saattaa olla, että nyt olisi oikeampaa sanoa, että se ratkaistaan niissä afrikkalaisissa savimajoissa, joissa Euroopan tulevan väestön valtaosan juuret sijaitsevat.

       Eurooppa ottaa tuon väestön joka tapauksessa luokseen, sillä eihän se kykene edes sellaiseen päättäväisyyteen, että palauttaisi merelle lähteneet laittomat tunkeutujat sinne mistä he ovat lähteneet, vaan palkitsee heitä ”pelastamalla” ilmaisella kyydillä omalle maaperälleen.

      Yksittäiset tapahtumat vaikuttavat niin pieniltä, että niistä on miltei noloa puhua. Tuolla ammutaan pari poliisia, täällä ajetaan muutaman lapsen päälle ja siellä räjäytetään pommi ihmismassa keskellä. Jos me suhteutamme nämä asiat asianomaisten maiden kokonaiskuolleisuuteen, ymmärrämme, miten naurettavasta asiasta on kysymys.

      Sama koskee tuota kumiveneväkeä. Se, joka vähänkin osaa laskea, ymmärtää, ettei tuollainen muuttoliike maailmaa mullista. Kaikki tämä on nyt vain sitä uutta normaalia, jonka kanssa on opittava elämään. Muistammehan, mitä Lontoon pormestari sanoi.

       Mutta siitä huolimatta kyse on jostakin uudesta. Tätä ei ennen ollut eikä sillä olisi koskaan edes voinut olla samaa merkitystä. Olemme menossa eteenpäin, mutta emme kohti järjen valoa ja ihmisen kasvua. Suunta on toinen.

     Paluu barbariaan tuskin tapahtuu pamahtaen, vaan pikemminkin kitisten, vaikka eri mahdollisuudet on toki syytä pitää avoimina. Luulen, että olemme joka tapauksessa tuleville polville vastuussa siitä, mitä heille teemme, vaikka emme voisikaan historian virtaa kääntää. Miettikäämme sitä.

 

Olemattoman historiaa?

 

Ideologista historiankirjoitusta?

 

Mikko K. Heikkilä, Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. Warelia 2025, 828 s.

 

Verrattuna naapureihin ja yleensä muihin maihin, suullista perimätietoa on Suomessa vähätelty ja suorastaan ohjelmallisesti hyökätty sitä vastaan ja pyritty todistamaan sen olevan pelkkää mielikuvitusta.

Tilanne on epäilemättä omituinen ja ajan muoteja seuraavalle historian harrastajalle syntyy helposti sellainen kuva, että omassa maassamme olisi jollakin oudolla tavalla vallinnut tilanne, jossa ei oikeastaan edes asunut ihmisiä tai ainakaan heillä ei ollut mitään, mistä kertoa.

Samaan aikaan sentään naapurimailla oli hyvinkin vilkasta yhteiskunnallista toimintaa ja kansainvälistä kanssakäymistä, pitkä liuta hallitsijoita ja suuria sotajoukkoja.

Sellainen oli tilanne myös Suomenlahden eteläpuolella, jossa myös asiakirjalähteiden perusteella tiedetään virolaisten koonneen 1200-luvulla  monituhantisia armeijoita ja rakentaneen suuren määrän linnoja. Kuitenkin he olivat itse asiassa samaa kansaa kuin lahden tällä puolen asuvat.

Oliko asutus Suomessa niin harvaa ja satunnaista, ettei täällä syntynyt minkäänlaisia yhteisöjä, joista voisi mainita ja jotka olisivat kyenneet oikeastaan mihinkään? Eihän läntisille valloittajillekaan näytä täällä tehdyn suurimittaista, järjestäytynyttä vastarintaa?

Tämäkään selitys ei vakuuta. Kyllä asukkaita oli paikoitellen aika laillakin ja sotia käytiin esimerkiksi novgorodilaisia vastaan, mistä heidän kronikkansa kertovat. Skandinaaviset kronikat puolestaan tuntevat Suomen varsin hyvin ja itse Pyhä Olavi kävi täällä häviämässä taistelun. Suomessa mainitaan olleen myös kuninkaita. Tosin itse sanan tuon aikainen merkitys on tietysti huomioitava.

Varhaisia kirkkojakin on löytynyt, mutta noita varhaisimpien aikojen dokumentteja vain on kovin harvassa. Sen selittää suurelta osin, että ne ovat palaneet. Finlands medeltidsurkunder on se, mitä on jäänyt jäljelle, eikä se ole paljon. Mutta toki naapurit ja myös itse paavi aina silloin tällöin kirjoittelivat myös meidän maastamme.

Ainakin nyt meidän on pakko otaksua, että meitä on edeltänyt esi-isien ketju, joka ei koskaan ole katkennut. Jollakin konstilla se on vain yhä uudelleen jatkanut lisääntymistään halki vuosituhansien ja mielihän tekisi tietää siitä jotakin.

Uusia välineitä tarjoaa genetiikka, eikä enää tarvitse rakentaa kalmistojen ja kallonmuotojen varaan, mikä sekin oli parempi vaihtoehto, kuin olla välittämättä koko menneisyydestä.

Menneisyytemme jää keskiajan osalta kuitenkin lähes täysin pimeäksi, ellemme anna mitään arvoa perimätiedolle, kuten useimmat muut kansat tekevät, kaikki naapurimme esimerkiksi.

Mikko Heikkilän mukaan meillä tilanne on kuitenkin toinen. Vain meillä voi tapahtua, että tutkija esittää ylpeästi suurena tuloksenaan sen, ettei enempää Lallia kuin piispa Henrikiä olisi lainkaan ollut olemassa.

 Tällaisen asian todistaminen on kuitenkin hyvin vaativa tehtävä, joka tuskin on edes mahdollisuuksien rajoissa. Tuota ”olemattomuutta” ei voida osoittaa enempää lähteiden puutteella kuin sillä, että asiaan liittyvät tiedot, suulliset tai kirjalliset, on muistiin merkitty vasta kauan tapahtumien jälkeen.

Miksi meillä ja nimenomaan meillä kuitenkin aivan ilmeisesti keskitytään näkemään vaivaa tuollaisen nollatulkinnan tukemiseksi? Miksei sen sijaan kunnioiteta myös suullisia lähteitä, jotka todistettavasti saattavat säilyttää totuuden satoja vuosia? Sen sijaan, että pidettäisiin niitä tosina tai valheena, olisi kriittisesti selvitettävä, mitä ne kertovat todellisuudesta.

Heikkilän mukaan asia on ideologinen ja hän näkee siinä -mielestäni oikein- nationalismin ja jopa kaikenlaisen patriotismin vastaisuutta, oikofobiaa ja postmarxilaisen postmodernistisen pyrrhonismin vaikutusta.

”Kansallinen historiankirjoitus” on yhä monelle muodikkaalle tutkijalle se hirviö, jota vastaan tutkijan on taisteltava. Itse näkisin kaiken taustalla vuoden 1918 perinnön, jota on eri tavoin jatkettu koko yhteiskunnassamme ja joka aktivoitui sotien jälkeen. Valtiota ja kansakuntaa nyt ja ennen leimaa yhä ”valkoisuus”.

Heikkilän mielestä asian varsinainen aloittaja oli Väinö Kaukonen, ”kansandemokraatti” ja Kekkosen kaveri, joka sopivasti vastusti kaikkea kansanperinteen nationalistista käyttöä. Hänet tunnetaaa Kalevala-tukinnoistaan, jotka muuten selvästi poikkesivat esimerkiksi Otto Ville Kuusisen näkemyksistä.

 Toki myös OKW haistoi aina ajan hengen ja muutti ketterästi mielipiteitään. Venäjällä tämä oli henkiinjäämisen kannalta välttämätöntä, sillä muutokset oivat nopeita ja totaalisia.

Sotien jälkeen ei kansanperinteen historiallisen arvon vähättely vielä kuitenkaan noussut heti hallitsevaksi trendiksi. Olihan meillä Jalmari Jaakkola, joka kasasi hämmästyttävästi kokonaisen uuden aikakauden, varhaishistorian, hajanaisista lähteistä, joissa perinne, niin oma kuin vieras oli vahvasti läsnä.

Heikkilän mukaan  muutos tapahtui varsinaisesti kuitenkin vasta 1900- ja 2000-lukujen taitteessa, jolloin siitä tuli ehdotonta oikeaoppisuutta, joka wikipedian kautta levisi heti koko kansan ja muun muassa siis toimittajien omaisuudeksi.

Kehitys liittyy aivan ilmeisesti siihen Heikkilän minimalismiksi kutsumaan metodiseen lähtökohtaan, joka pyrkii karsimaan historiasta kaiken sellaisen, jonka arvoa ei voida tarkoin määritellä, myös sellaisen perinteen, jolla selvästi kuitenkin on ainakin jonkinlaista arvoa.

Tällaista metodista oman historian vähättelyä ja ylenkatsomistahan olemme saaneet seurata jo yli puolen vuosisadan verran. Sen räikeä ilmentymä on koko ”Suomen” synnyn sijoittaminen hyvin myöhäiseen aikaan, jopa 1800-luvun jälkipuoliskolle.

Populaariiksi tulleen käsityksen mukaan mitään Suomea ei ollut, eikä muka voinut olla silloin, kun se hallinnollisesti oli osa Ruotsia ja tämä näkemys laajennettiin joskus peräti koskemaan myös Venäjän vallan aikaa. Edesmennyt ja suuresti arvostamani Osmo Jussila sutkautti puolivakavissaan, että Suomen keksi Leo Mechelin 1800-luvun lopulla.

No, tällaista tapahtuu juristien ilmattomissa sfääreissä, joilla ei ole oikeastaan mitään yhtymäkohtia kansan ja kansakunnan jokapäiväiseen elämään. Maamme erillinen identiteetti nimenomaan Suomena (Varsinais-Suomea laajempana merentakaisenakokonaisuutena) alkoi hahmottua viimeistään 1400-luvulla ja syrjäytti keskiaikaisen ”Itämaa”-käsitteen viimeistään 1500-luvulla.

Monen kuvitelmissa tämä on nykyään vain nationalistista ja siis väärää historiantukintaa ja tiedän, että moni on vankasti sitä mieltä, että ”Suomi” täytti vasta hiljattain sata vuotta, kuten silloinen iskulausekin kertoi, tai korkeintaan nyt kaksisataa vuotta.

Heikkilä esittää yksityiskohtaisesti perustelujaan sille, miksi tarina piispa Henrikistä ja Lallista perustuu tosiasioihin, miksi pirkkalaiset olivat nimenomaan Pirkkalasta lähteneitä Lapin verottajia, miksi tarina Matti Kurjesta ja Klaus Kurjesta perustuvat tosiasioihin ja niin edelleen. Hän käyttää hyväkseen perinteen lisäksi myös dokumentteja, kielitiedettä ja onomastiikkaa.

Kirja on varsin vakavasti otettava puheenvuoro siihen keskusteluun, jossa otetaan kantaa tiettyihin historianymmärryksemme perustekijöihin. Onko ”kansallinen historia” yhä jonkinlainen mörkö, jollaista ei saisi edes sallia ja onko omaa kansallisuutta ylenkatsova historia sen sijaan asia, johon on pyrittävä, vaikkapa sitten ilman pakottavia argumentteja?

Oma kansa ensin -ajattelu lienee sen historiaa kirjoitettaessa ainoa mielekäs lähtökohta, ainakin silloin, kun se ei tarkoita perusteetonta oman kansan suosimista tai ihannointia muiden edellä ja kystannuksella.

 Kaikki normaalit kansat vaalivat omaa menneisyyttään. Joudumme sekä älyllisessä ja moraalisessa että intellektuaalisessa suhteessa vaikeaan asemaan, ellemme itse tee samoin.

 

 

Heikot naiset

 

Naislampaat

 

Annastiina Heikkilä, Rakkaus & armo. WSOY 2025, 291 s.

 

Luin joskus Annastiina Heikkilän kirjan Ranskan keltaliivi-ilmiöstä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=annastiina ). Kirja oli sangen vaikuttava älyllisenä ja journalistisena suorituksena. Muusta en puhukaan.

Tämä uusi kirja on romaani, joka kuuluu saaneen ainakin osittain kiukkuista kritiikkiä, minkä hyvin uskon. Ei siinä kaikki ole ihan comme il faut, kuten ennen oli tapana sanoa.

 Luulenpa, että suuri osa nykyaikaista yleisöä, joka on valmis ihailemaan tekijän monin tavoin vaikuttavaa hahmoa, ei siedä sitä, mitä hän sanoo erityisesti naisista, omasta viiteryhmästään, jossa hänelle sopisi täydellisen mallin rooli.

En tiedä mitä muut ajattelevat ja tyydyn kertomaan vain omista käsityksistäni.

Kultaisella -tai järjettömällä- 1960-luvulla oli suuren muotitieteen, sosiologian, piirissä paljon valistusajan kehitysoptimismia. David Riesmanin teoria ihmisen sosiaaliluonteesta oli sen eräs ilmentymä.

Riesman katsoi, että vanhakantaisen yhteiskunnan ylläpitämiseen vaadittu yhteiskunnallinen kollektivismi oli väistyvä jäänne menneiltä ajoilta ja ulkoa ohjautuvan ihmisen tilalle oli tulossa autonominen persoonallisuus, joka ei tarvinnut tukipylväitä, vaan muodosti itse ne käsityksensä, joiden varaan elämä sopi rakentaa.

Sellaisten ihmisten varassa oli todella kehittynyt demokratia ja se oli koko ihmiskunnan valoisa tulevaisuus. Kasarmista siirryttiin moniarvoiseen ja monimuotoiseen orgaaniseen solidaarisuuteen, jossa kaikki arvostivat toistensa arvoja ja seisoivat kukin samaan aikaan omalla pohjallaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen maailma on kyllä jossakin mielessä mennyt Riesmanin ehdottamaan suuntaan, mutta aivan toisessa hengessä, kuin ainakin minä odotin.

Nyt tuota niin sanottua moniarvoisuutta kyllä riittää kaikkialla ja suvaitsevaisuutta ainakin joissakin yhteiskuntapiireissä on yltä kyllin.

 Samaan aikaan koko asiassa on yhä enemmän tietty pakotetun maku: kenenkään suvaitsevaisuus ei saa olla puutteellista ja jopa oikeuslaitos ryntää herkästi korjaamaan virheellisiä näkemyksiä, mikä vielä puoli vuosisataa sitten olisi ollut skandaali.

Luulen, että niin sanottu poliittinen korrektius, joka nyt muodostaa yhä tiukemman säännöstön, on jotenkin mystisesti siirtynyt Neuvostoliitosta läntisiin demokratioihin tai sitten autoktonisesti syntynyt sielläkin samanlaisena.

Sanaparihan viittaa siihen, että jotkin asiat ovat poliittisesti sallittuja ja jotkut eivät. Neuvostoliitossa näiden asioiden hallinnoinnista vastasi niin sanottu Poliittinen päähallinto (Glavnoje polititšeskoje upravlenije, lyhennettynä GPU). Nykyaikaisessa demokratiassa hallinto on hajautettu, kuten se oli jo 1800-luvun Amerikassa Tocquevillen tunnetun kuvauksen mukaisesti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ). Se kuitenkin toimii.

Joka tapauksessa kyse on normistosta, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Tämän normiston mukaan asiat on esitettävä ja ajateltava sellaisina, kuin niiden pitäisi olla. Tästä seuraa, että vanhentuneiden käsitysten ja oikeasta stereotyypistä poikkeavien kuvausten esittäminen ja ajatteleminenkin on tabu.

Tästä pääsemmekin Heikkilän kirjaan. Sen sijaan, että siinä esiintyisi noita tunnettuja vahvoja ja upeita naisia, joiden elämälle Pariisin mahtavassa ympäristössä on ominaista sellainen henkevyys ja eleganssi, joita tekijän oma hahmokin näyttää edustavan, tapaammekin lammaslauman, joka vapaaehtoisesti etsii alistumista ja rangaistusta ja antaa aivan häpeämättömästi riistää itseään.

Kirjan päähenkilö joutuu tähän naisten yhteisöön etsiessään veljeään, jonka kohtalotoveri hän on ollut perheessä, jossa äidinrakkauden sijaan vallitsi kylmyys ja näennäinen sallivuus jätti turvattomaksi.

Yhteisö, johon päähenkilö saapuu, on naisen johtama, mikä poliittisen korrektiuden mukaan takaa empatian ja keskinäisen viihtyvyyden, mutta tosiasiassa siellä hallitaan pelon ja rangaistusten voimalla.

Kyse on siitä, että yhteisön naisten tahto on kokonaan otettu heiltä johtajalle, joka esiintyy neitsyt Marian seuraajana ja ystävänä ja esittää vaatimuksensa kaikille ehdottomalla auktoriteetilla. Sen naiset ottavat riemulla vastaan ja kaikki rangaistukset ja karut elinolosuhteet palvelevat heidän tarvettaan saada lupa rakastaa itseään.

Tällaisia yhteisöjä epäilemättä on olemassa ja luulen, että kirjoittajalla on ollut jokin malli, josta kertoa. Poliittinen korrektius kuitenkin edellyttää, ettei sellaisista asioista saa kertoa, tai niitä edes ajatella, jotka eivät tue sitä naiskuvaa, joka meille on annettu etummaisten feministien teoksissa.

Tämä on tietenkin aivan vähäjärkistä ja tekee mahdottomaksi varsinaisen kaunokirjallisuuden, joka ei voi koostua pelkistä moraliteettinäytelmistä ja poliittisista kiiltokuvista. Luulenpa, että tästä normista poikkeaminen on se rikos, jonka kirjoittaja on tehnyt ja josta hän on saanut kovin nuivaa kritiikkiä, kuten kerrotaan.

Miksi ihmeessä pitää mennä kirjoittamaan mokomasta naislampaiden yhteisöstä ja heikkotahtoisesta ja rakkaudenkipeästä nuoresta naisesta, joka retkahtaa mukaan suorastaan keskiaikaiseen kulttiin? Idioottejako tässä kuvataan ja jos, niin miksi.

Emme me ole mitään idiootteja, sanovat ne kirjan naiset, jotka reagoivat kuviteltuun syyttäjän puheenvuoroon kultin johtajaa vastaan pidetyssä oikeudenkäynnissä. -Asiasta on olemassa toinenkin käsitys, toteaa syyttäjä kuivasti.

Fiktiotahan tämä on ja on usein kiinnostavaa lukea sellaista fiktiota, joka on syntynyt toisenlaisen kokemuksen pohjalta kuin se, joka itsellämme on. Sellaisen kirjoittaminen vain saattaa vaatia rohkeutta, mikä ei tarkoita samaa kuin poliittisen korrektiuden vieminen karikatyyrisiin mittoihin, kuten kirjallisuutta harrastavat lampaat tekevät.

 

 

Omituinen mestari

 

Suuren saatanan roolissa

 

Markku Heikilä, Jussi Halla-aho. Elämäkerta. Readme.fi 2025, 448

 

Suurista suomalaisista vaikuttajista on tapana tehdä aina elämäkerta. Joistakin, kuten Tannerista ja Mannerheimista on tehty useitakin moniosaisia elämäkertoja, vieläpä tieteellisellä otteella ja runsaiden lähdeviitteiden kera.

Hyvä elämäkerta on samalla ikkuna aikakauteensa ja luulen, että suuri enemmistö historiaa harrastavista kansalaisista hankkiikin tietonsa menneistä ajoista lähinnä tätä reittiä. Ei se hullumpi tapa olekaan.

Hieman toinen juttu ovat sitten aikalaiselämäkerrat ja varsinkin ns. vaalikirjat, joissa sankari esittelee näkemyksiään. Usein ne ovat aivan kevyttä tavaraa ja silkkaa panegyriikkaa. Toisaalta ilmestyy joskus myös sellaisia ”elämäkertoja”, joiden missiona on nimenomaan kohteensa tuhoaminen ja häpäisy. Keinojahan aina löytyy, kun tahtoa riittää.

Jussi Halla-aho on suunnilleen samaa ikäluokkaa lasteni kanssa ja tässäkin mielessä tuntui hieman omituiselta lukea hänestä tehtyä elämäkertaa. Sitä paitsi hän on yhä aktiivisesti mukana politiikassa, joten pyrkimystä puolueettomuuteen ei ole syytä odottaa.

Joka tapauksessa pidin kiinnostavana tutustua tähänkin politiikkamme hahmoon, joka sentään on arvioitu niin merkittäväksi, että muuan toimittaja oli ennen tätä kirjaa vaivautunut kirjoittamaan hänestä kirjan itse kohdetta edes haastattelematta.

Jo pikaisen silmäilyn perusteella tuo kyhäys osoittautui läpeensä typeräksi hyökkäykseksi, jossa poliittisesti tarkoituksenmukaiset vihjailut oltiin ottavinaan täydestä todesta.

Koska tuon lajin propagandaa oli jo riittävästi tarjolla mediamme hihamerkkiosaston taholta, oli sen informaatioarvoa pidettävä olemattomana. Heikkilä sen sijaan on ainakin haastatellut sekä kohdettaan että muita tämän uraan ja elämään läheisesti liittyviä henkilöitä. Asianmukaisen kritiikin kera nautittuna siinä näytti olevan tarjolla ainakin mahdollisuus oppia jotakin uutta.

Melko kiinnostavaa tietoa kirjasta löytyykin koskien sekä päähenkilön arvioita erilaisista asioista, että politiikan toimijoista. Puolueen sisäiset henkilösuhteet ja suuntaukset saavat valaistusta ainakin yhdeltä suunnalta ja myös Halla-ahon persoonallisuus saa uutta valoa.

Ilmeistä on, että tässä tapauksessa kyseessä päähenkilöllä on jonkinasteinen taipumus autismiin, joka ei ole niinkään harvinainen itsenäistä ajattelua edustavien ihmisten keskuudessa. Pikemminkin päinvastoin.

Politiikka on mahdollisen taidetta, mikä käytännössä merkitsee sitä, että periaatekysymykset yhä uudelleen madaltuvat taktisiksi kysymyksiksi ja kiinnostus itse totuuteen ja aatteeseen peittyy niiden alle tai häviää kokonaan.

Näinhän jossakin määrin tapahtui ns. suomettumisen aikana, jolloin ”isänmaallisuus”, sikäli kuin sanaa siedettiin, alkoi tarkoittaa samaa kuin toimiminen niissä rajoissa, jotka Moskovasta käsin asetettiin. Kuten J.K. Paasikivi kirjoitti, meidän oletettiin asettuvan mahalleen maahan syntejämme katumaan ja ottavan päällemme syyn kaikista maalle koituneista onnettomuuksista.

Sellainen tuhoaisi kanamme sielun, pohdiskeli tuo vanhasuomalaisuuteen uskonut valtiomies ja politiikan veteraani. Totuus oli kuitenkin eri asia kuin sellainen versio siitä, joka parhaiten meni kaupaksi vaalikarjalle ja imarteli sen itsetuntoa. Se oli pidettävä mielessä.

Jotain autismikirjon tapaista näyttäisi olevan yleensäkin takana niiden henkilöiden käytöksessä, jotka eivät halua elää valheessa ja töksäyttävät suoraan, miten asiat heidän mielestään ovat. Halla-ahoa vielä selvempänä esimerkkinä asiasta näyttäisi olevan Teemu Keskisarja, todellinen älykkö ja erinomainen historian tuntija, jonka ”rahvaanomaisia” ilmauksia itsensä hienommaksi tunteva väki ei voi sietää ja pelkää niiden tarttuvan imagoonsa.

Politiikkaa ei normaalisti tehdä rehellisyys edellä. Menestyäkseen on puolueiden laadittava sellainen poliittinen paketti, jonka mahdollisimman suuri yleisö haluaa ostaa. Kyseessä on ennen muuta imago, se, miltä puolue haluaa näyttää ja millaiseen joukkoon sen kannattaja haluaa samaistua.

Asian seurauksiin kuuluu muun muassa se, että yli puolet kansasta ilmoittaa kannattavansa oikeistolaisia arvoja, mutta suurin osa äänestää niiden vastaisesti. Tietenkin asiaa voidaan selittää myös tyhmyydellä, mutta se on kovin laaja käsite ja sen käsittäminen syyksi olisi hankalaa. Kyseessä on lähinnä ns. välttämätön edellytys. (ks. Vihavainen: Haun tyhmyys tulokset ).

Tässäkin tietysti toimii se vanha totuus, että ihmisistä vain pari prosenttia ajattelee itsenäisesti ja reilusti yli 90 prosenttia yksinkertaisesti seuraa kellokkaitaan kuin mäkättävä lammaslauma. Itsenäisesti ajattelevat ja vieläpä ajatuksistaan suoraan kertovat ihmiset ovat tässä joukossa kummajaisia, joita sekä pelätään, että inhotaan.

Halla-aho on tämän kirjan valossa introvertti, joka on yleensä jäänyt syrjään joukkokokemuksista ja viihtyy erinomaisesti yksinään. Tunnen tyypin aika läheisestikin. Politiikassa vastustajille sellainen tarjoaa loputtomasti aiheita, joihin tarttua ja joita yhä uudelleen esille nostamalla voidaan yrittää niin sanottua luonnemurhaa. Esimerkkejä lienee tarpeetonta taas kerran esittää.

Entä Halla-ahon omat mielipiteet? Maahmmuuttokriittisyys on tunnetusti hänen omin alueensa, jonka hän nosti esille jo silloin, kun se oli mitä epämuodokkain ja tarjosi tyhmille ja epärehellisille toimittajille runsaasti tilaisuuksia syyttää kuulumisesta itsensä saatanan leiriin eli ”fasisteihin”.

Lehdistön ala-arvoista roolia näissä yhteyksissä olen käsitellyt niin monta kertaa, etten viitsi siihen enää puuttua. Totean vain, että itsekin, ”hommaforumista” mitään edes tietämättä kirjoitin valikoimattoman maahanmuuton vaaroista jo kirjassani ”Länsimaiden tuho” (2009).

Siitä sai heti vihat niskaansa ja erilaiset akateemiset ääliöt jopa lakkasivat tervehtimästä, mikä ei toki erityisemmin haitannut. Asia kyllä ihmetytti, sillä olin kuvitellut yliopistomaailman olevan aivan toisella älyllisellä tasolla. Mutta tämä nyt oli vain oire uudesta ajattelusta pienessä piirissä.

Halla-aho julkisuuden henkilönä sen sijaan vedettiin yhä uudelleen valtakunnan korkeimmilla forumeilla tilille kaikista vähäpätöisimmistä ja yksityisimmistä nuoruuden blogikirjoituksistaan ja hänestä leivottiin suuri saatana ja periaatteeton populisti, jonka ajama maahanmuuttopolitiikka perustui tietenkin vain rasismiin, mihinlkäs muuhunkaan.

Kansan keskuudessa edes jonkinlaiselle valtion maahanmuuttopolitiikalle oli paljon tilausta, mitä ei kannata ihmetellä. Vielä 10-15 vuotta sitten elimme etsikkoaikaa, jolloin olisi ehdottomasti vaadittu maamme maahanmuuttopolitiikan tavoitteiden ja keinojen linjaamista. Kehitykseen olisi myös vlitu vielä tahokkaasti vaikuttaa.

Sen sijaan täytettiin asiaan liittyvä keskustelu demagogialla ja kummallisella hyvesignaloinnilla, jossa ei millään tavoin otettu huomioon sitä, että kyseessä olivat peruuntumattomat prosessit, joiden maksajiksi joutuisivat tulevat sukupolvet vuosisadasta toiseen.

Mutta demagogia lähti siitä, että jos asiassa ei saanut olla ongelmia, niin sinä ei ollut ongelmia. Sellaisia olivat vain omat, pahat ihmisemme.

Nyt tässäkin asiassa on saatettu jo ylittää keikahduspiste ja olemme saaneet nopeasti kasvavan rinnakkaisyhteiskunnan, jonka integrointi omaan kulttuurimme on tuskin enää mahdollista.

Tällaisen epäilyksen esittää kirjassa myös Halla-aho, joka pohti masentuneena sitä, ettei kenties ollut enää rehellistä ainakaan luvata kansalle olennaisia muutoksia, koska ne eivät ole realistisia.

Joka tapauksessa on ainakin mahdollista yrittää pitää ongelmaa aisoissa ja hidastaa sen pahenemista. Sitähän nyt yritetäänkin.

On vaikea sanoa, millaista maahanmuuton kehitys olisi ollut ilman Halla-ahoa. Syystä tai toisesta meidän tilanteemme ei joka tapauksessa ole vielä yhtä paha kuin monien muiden Euroopan maiden.

Ongelmien tunnustaminen ongelmiksi näyttää kuitenkin jo alkavan tulla yhä normaalimmaksi, vaikka esimerkiksi Tanskan politiikka kuulostaisi jostakin syystä tässä maassa vielä kovin radikaalilta.

Mutta kehitys menee eteenpäin ja suurelta osin saamme siitä kiittää poikkeusihmisiä, jotka eivät ole joka paikassa noukkimassa irtopisteitä epärehellisin keinoin tai kerjäämässä aplodeja hyväuskoisilta hölmöiltä.

 

Uuden hurskauden temppeli

 

Baabelin tuho

 

Kari Klemelä, Virtuaaliluostari. Mansarda 2024, 300 s.

 

     Monipuolinen slaavilaisten kielten kääntäjä, maailmanmatkaaja ja kustantaja Kari Klemelä on kirjoittanut huikean parodian suomalaisesta luostariyhteisöstä, jolla näyttää olevan jonkinlaisia kosketuksia todellisuuteenkin.

     Yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät toki voi olla kovin suuria, koska kirja paisuu lopulta hyperboliseksi virtuaaliseksi apokalypsiksi, jonka mahdollistaa digitaalitekniikka, joka pystyy luomaan koko näkyvän maailman uudestaan ja täyttämään sen hahmoillaan.

     Tällaisen tekniikan mahdollisuuksia ovat monet meistä jo saaneet kokea ja hämmästyä. Tekoäly muuttaa maailmassa yhä useampia asioita ja miksei sitten saman tein hurskauselämääkin.

     Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että avatarit pantaisiin kilvoittelemaan jokamiehen puolesta, eikä myöskään tiibetiläisestä rukousmyllyjen koneellistamisesta. Kyllä vanha luostariyhteisö säilyy yhä, vajavaisine ihmisineen.

     Itse asiassa tuollaisissa yhteisöissä taitavat aivan erityisesti kukoistaa tietyt inhimilliset paheet ja kieroutumat. Igumeniksi saattaa tulla narsisti ja vaikkapa sadisti. Tiukan autoritaarinen rakenne mahdollistaa aivan erityisen rumia ilmiöitä.

    Satun huomaamaan, että olen hiljattain blogannut myös toisesta uskovien yhteisöstä, jota Annastiina Heikkilä on kuvannut romaanissaan ”Rakkaus ja armo” (ks. Vihavainen: Haun naislampaat tulokset). Heikkilän kirjassa tyranni on onnistunut lannistamaan yhteisönsä jäsenet niin perusteellisesti, että he ovat alkaneet ylistää kokemaansa sortoa kuin aikoinaan kommunistit Stalinin hallintoa.

     Klemelän luostarissa asiat ovat toisin. Siellä yhteisön jäsenet (heistä vain pari on munkkeja) ovat miehiä, jotka lähes laidastaan ymmärtävät, mikä johtaja on miehiään ja hautovat salakapinaa, joka viimein toteutuu virtuaalis-hyperbolisessa mitassa. Siis melkein mahdollisuuksien rajoissa.

     Toki kuvitelma siitä, että virtuaalitekniikkaan perustuva ”luostari” olisi tullut jopa valtiovallan yhdeksi kärkihankkeeksi ja saanut avajaisiinsa vieraita kaikkien uskontokuntien johtoportaasta, kuuluu jo fantasian, muitta myös ymmärrettävän parodian piiriin, kuten moni muukin kirjassa kuvattu asia.

     Miksei muka nykyaikainen ihminen voisi hyödyntää kaikkia uusia mahdollisuuksiaan myös hurskauselämässä? Mitä ihminen siitä hyötyy, jos hän vain kyhjöttää kylmässä keljassaan nälissään ja janoissaan? Kysehän on hengen, sielun kehittämisestä ja sen mahdollisuuksien laajentamisesta. Nykyaikaiset keinot ovat miellyttävämpiä ja kai tehokkaampiakin.

     Huippumodernin hurskausinstituutin rakentamisen ohella kirjassa on merkittävä rooli myös madagaskarilaisella magialla ja primitiivisellä uskonnolla. Se ilmeisesti toimii kontrastina kaikelle modernille ja näyttää siltä, että kirjailija tuntee sitä huomattavan hyvin, tiettävästi omasta kokemuksestaan.

     Kirjan kannessa on lemuuri (kissamaki, rengashäntämaki), joista olen joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset). Kyseessä ovat äärimmäisen hassunkuriset otukset, jotka ovat kasvoiltaan ihmisen näköisiä ja aivan julmettuja matkijoita. Niiden temppuja katsellessa luulisi näkevänsä eläinten tekevän pilaa ihmisistä, erityisesti journalisteista.

     Lemurin rooli tässä kirjassa jää kuitenkin minulle epäselväksi, samoin kuin koko madagaskarilaisen kulttuurin. Kaiketi jälkimmäinen edustaa kaiken keonotekoisen hypetyksen vastakohtaa ja edellinen, uhanalainen eläin symbolisoi sen asemaa tässä maailmassa. Mutta kyllä Madagaskarillakin katsotaan ”Kauniita ja rohkeita”…

     Joka tapauksessa kirjan henkilögalleria on varsin monipuolinen ja siihen kuuluu erityisesti muuan  hiljattain edesmennyt boheemikirjailija ja seikkailija, jonka hahmo osittain, mutta vain osittain muistuttaa Pentti Saarikoskea.

      Lisäksi mukana on tyrannimaisen, ailahtelevan ja kyynisen igumenin ohella muuan tutkija, munkkeja, kaiken maailman talkoolaisia eli ilmaista työvoimaa, jota riistetään sekä erikoismiehiä duunarista IT-velhoon.

     Hullunkurisen traaginen on nuori munkki, jonka homopari haluaa adoptoida tyttärekseen(!) ja joka heikkotahtoisena taipuukin mihin tahansa. Homous ei nouse kirjassa suureksi teemaksi, mutta on ilmeisesti tämän luostarin perusasetus. Modernia henkeä ei puutu.

     Palvottu kirjailija-seikkailija on nousut koko luostarin symboliksi, mitä narsistinen igumeni ei tietenkään ole sietänyt. Hän kuolee sitten tulipalossa ja lukija saa arvata, onko kyseessä murha ja miten se oikein tehtiin. Näennäisesti tyynen pinnan alla yhteisöä raatelevat igumenin oikut ja määrätön kunnianhimo sekä ylpeys.

     Ylpeyshän on synneistä ensimmäinen ja ymmärrettävästi juuri se halutaan kukistaa luostareissa. Samaan aikaan ja ehkä juuri siksi se myös saattaa siellä nousta aivan erityiseen rooliin. Siinäpä aineksia modernille hurskausinstituutille, joka tässä kirjassa on hahmoteltu.