Suomenlinnan itäiset saaret

Saaret, joilla on historia

Jarmo Nieminen, Keisarin perintö. Kertomuksia Helsingin sotilassaarten historiasta. Gummerus 2016, 239 s.

Suomen armeijan venäläisestä perinnöstä on viime aikoina kirjoitettu aika lailla (ks esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nikitin ) ja on jo syytäkin. Se nimittäin jäi aiemmin useimmissa esityksissä melko lailla varjoon. Suomen armeija vain tuntui syntyneen valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä.

Myös Suomenlinnan ja laajemminkin Suomen linnoitusten historia on saanut monta kirjoittajaa asialle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/2020/01/jareiden-putkien-aarella.html ). Kun tähän lisätään viime aikoina ilmestyneet monet Kustaa III:n sotaa, Suomen sotaa ja Krimin sotaa käsittelevät kirjat, voi jo sanoa, että Suomenlinnaakin on jo käsitelty aika monelta kantilta.

Myös venäläinen näkökulma on tullut esille ja voi liioittelematta sanoa, että se on avannut suomalaiselle lukijakunnalle aivan uusia näkökulmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juntunen ).

Niinpä tuleekin helposti suhtautuneeksi vähän skeptisesti siihen, että taas yksi kirja -tosin jo vuodelta 2016- keskittyy nimensä mukaisesti tuohon sotilaalliseen keisariajan perintöön ja nimenomaan Helsingin sotilassaariin eli Viaporin linnoitusalueeseen.

Myös tässä kirjassa tosiaan kuvataankin jonkin verran niitä Viaporin yleisiä vaiheita, joita siis on nyttemmin puitu jo melko monessa esityksessä. Tämä on kuitenkin aika lailla erilainen kirja.

Nimensä mukaisesti se keskittyy keisariaikaan eli Venäjän vallan aikaan. Kuninkaan perinnöstä eli vanhoista linnoituksen pääsaarista ei paljoa puhuta. Viaporihan muuten oli Suomen itsenäistymiseen saakka hallinnollisesti Suomesta erillinen alue ja melko pitkään jopa asukasmäärältään Helsingin kanssa samaa luokkaa.

Linnoituksen nimen muuttaminen Suomenlinnaksi oli sitten uuden itsenäisen tasavallan kannalta yhtä itsestään selvä askel kuin oli sen alueella sijaitsevan varuskuntakirkon muuttaminen ortodoksisesta luterilaiseksi. Eihän sinne enää lainkaan jäänyt koko ortodoksista sotilasseurakuntaa, vaan sen sijaan luterilainen, jolla oli tietysti omat tarpeensa.

Suomenlinna- ja Viapori-sanaa ei kirjan otsikossa esiinny ja myös sen sisältö keskittyy erityisesti  linnoituksen itäisiin osiin, lähinnä Santahaminaan, Kuninkaansaareen ja Vallisaareen. Niiden historia liittyy tietenkin läheisesti myös linnoituksen kokonaisuuteen.

Näille saarille, joille ruotsalaiset eivät paljoakaan rakentaneet, sijoittuu paljon linnoituksen dramaattisesta historiasta. Niin Krimin sodan kuin Viaporin kapinan aikana ne olivat strategisesti keskeisiä ja siellä oli myös vuoden 1918 vankileirejä, joita oli aina Isosaaressa (”Iso Mölö” Sulo Wuolijoen muistelmissa) ja Kuivasaaressa saakka.

Leireillä kuoli paljon vankeja, ilmeisesti suurin tappaja oli espanjantauti, mutta mikä koko asiassa oli nälkiintymisen merkitys, voidaan vain arvailla. Ainakin naisvangit, jotka huolehtivat karjanhoidosta, pysyivät hyvin hengissä.

Kirja sisältää kuvauksia sellaisista dramaattisista tapahtumista kuin vuonna 1937 tapahtunut Vallisaaren räjähdys, joka aiheutti hirmuista tuhoa ja tärisytti taloja vielä Helsingissäkin.

 Kun sen syyksi voitiin epäillä sabotaasia, tulivat vartijat hermostuneiksi ja tulittivat sen jälkeen useasti viattomia siviileitä, jopa vastalauseista huolimatta. Kuten tunnettua, järjen käyttö on vartiopalveluksessa nimenomaan kiellettyä ja asian seuraukset olivat täällä joskus traagisia tai vähintäänkin tragikoomisia.

Viaporin kapina taitaa olla vielä aika huonosti tutkittu ainakin sikäli, kuin asia koskee suomalaisten osuutta siihen. Myös sen epäonnistumiseen näyttää vaikuttaneen suuresti ruutivaraston räjähdys, joka romahdutti kapinallisten moraalin.

Varsin seikkaperäiset luettelot linnoitustykkien sijoittelusta ja laadusta kiinnostanevat lähinnä alan asiantuntijoita. Yleisempää mielenkiintoa on sen sijaan kuvauksilla Santahaminasta Suomen uusien ilmavoimien päätukikohtana ja panssarijoukkojen sijoituspaikkana.

Ilmavoimien eli ilmailuvoimien kannalta paikka oli hyvä, sillä siellä voitiin käyttää sekä maa- että vesikoneita. Suomenlinnassa sijaitsi myös lentokonetehdas ja erään sukulaiseni laivan lokikirjassa mainitaan, että aluksen höyrykattilan vuotavat tuliputket korjattiin Suomenlinnan lentokonetehtaalla. Mahtoiko se sijaita Santahaminassa vai esimerkiksi Susisaarella?

Santahaminassa oli myös venäläisiltä jäänyt tehokas radioasema, jonka turvin Suomen yhteyksiä Eurooppaan voitiin ylläpitää. Sen ympärillä toimivat myös armeijan radiojoukot.

Saarilla oli venäläisten aikana myös kiintopallo, joka mahdollisti tähystyksen kauas merelle. Suomalaiset yrittivät sittemmin myös käyttää kiintopalloja, mutta eivät saaneet saksalaisilta ostettuja laitteita toimimaan.

Erikoinen laitos oli Itämeren laivaston tislausasema, joka oli strategisen merkityksensä takia hyvin suojattu. Siellä ei tislattu alkoholijuomia, vaan valmistettiin merivedestä tislattua vettä laivaston alusten höyrykoneita varten.

Kirja sisältää eränlaisena liitteenä myös tarinoita erään perheen elämästä, asumisolosuhteista ja lähes luontaistaloudesta, mitä noissa karuissa olosuhteissa harjoitettiin. Tarinat ovat todella kiinnostavia ja kuvastavat hyvin paikan erikoislaatua aikana, jolloin uusi esivalta oli ottanut sen haltuunsa.

Monet tarinat itäisten linnakesaarten historiasta ovatkin mielestäni kirjan parasta antia. Kirja ei ole mikään Viaporin historia, mutta kyllä se oman paikkansa Viapori-kirjallisuuden joukossa täyttää.

Aivan erikseen on syytä mainita kirjan kuvitus, joka on todella upea. Vanhojen dokumenttien, piirrosten, valokuvien ja karttojen ohella siinä on paljon myös erityisesti tätä kirjaa varten tehtyjä upeita maalauksia.

Imperiumin miehet

Imperiumin miehet

Viacheslav Nikitin, Suomen armeijan venäläinen perintö. Tsaarin upseerit ja itänaapurin kalusto Suomen puolustusvoimissa 1918.1948. Venäjän kielestä kääntänyt Mirko Harjula. Minerva 2018, 449 s.

Venäjä on tunnetusti ollut virallisestikin imperiumi aina Uudenkaupungin rauhasta lähtien. Sitähän se haluaa olla vieläkin.

Kuten kaikilla imperiumeilla, silläkin on ollut omat ongelmansa niin sanottujen toissukuisten (inorodtsy) kanssa. Potentiaalisestihan sellaiset saattavat olla epäluotettavia ja jopa vaarallisia.

Neuvostoaikana asia ratkaistiin suoraviivaisesti ampumalla pistoolinluoti takaraivoon. Näin ei tehty vain tuhansille suomalaisille, vaan jopa sadoille tuhansille muillekin.

Mutta se oli jo sitten eri aika ja eri juttu. Stalinhan kannatti niin sanottua tieteellistä maailmankuvaa, joka perustui tilastollisille todennäköisyyksille eikä suinkaan uskonut sellaisiin vanhan komennon käsitteisiin kuin kunnia, uskollisuudenvala ja mitä niitä olikaan.

Keisarivallan aikana kaikki oli toisin. Toki esimerkiksi Puolan 1860-luvun alun kapinan jälkeen puolalaiset upseerit, joita oli erittäin paljon, joutuivat kollektiivisesti erityistarkkailuun ja jopa tiettyjen rajoitusten alaisiksi. Suomalaiset eivät nähtävästi koskaan joutuneet samaan asemaan, vaikka mustasotnialaiset vaahtosivatkin heidän epäluotettavuudestaan.

 Jopa etnisesti saksalaiset upseerit säilyttivät asemansa myös ensimmäisessä maailmansodassa, vaikka saksalaisvastaisia purkauksia muuten tapahtui kaikkialla, muun muassa kauppojen vandalisointina. Saksalaisten leirittäminen olisikin ollut mahdotonta, niin paljon heitä oli.

Myös suomalaiset pitivät valansa moitteettomasti, lukuun ottamatta paria tapausta, jotka on tässä kirjassa mainittu. He saivat osakseen upseeritoverien halveksunnan. Kunniasana oli tapana pitää, vaikka se olisi johtanut mielettömyyksiin. Tästäkin asiasta on kirjassa esimerkki.

Mutta mitä onkaan sanottava näiden ryssänupseerien isänmaallisuudesta? He menivät palvelemaan sortajaa samaan aikaan, kun keisari kuritti heidän isänmaataan. Esimerkiksi Mannerheim kukkoili keisarin seurueessa samaan aikaan, kun hänen veljensä oli isänmaallisuutensa takia ajettu maanpakoon. Olivatko nämä miehet lyhyesti sanoen periaatteettomia kelmejä?

Tällaista skenaariotahan jääkärit sitten itsenäistymisen jälkeen halusivat levittää ja uudessa tilanteessa se myös meni kaupaksi. Niinpä Suomen sotaväki puhdistettiin 1920-luvulla ryssänupseereista ja aliupseerin tai rivimiehen koulutuksen saaneet jääkärit riensivät miehissä ottamaan heidän paikkansa.

Kaikella on aikansa, sanoo Saarnaaja. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten entisisistä tsaarin palvelijoista tuli keisarikunnan luhistumisen jälkeen kiivaita oman maansa patriootteja.

 Sellainen tapaus oli esimerkiksi Mannerheimin rykmenttitoveri Pavlo Skoropadski, josta tuli Ukrainan hetmani ja sellainen oli sitten myöhemmin esimerkiksi Džohar Dudajev, tuo tšetseeni. Itse asiassa samanlainen, äkillinen siirtymä imperiaalisesta tietoisuudesta patriotismiin on nykyään havaittavissa hyvin monilla entisillä ns. taistolaisilla.

Mannerheim oli myös luultavasti aika tyypillinen tapaus, vaikka hänen tietty erikoispiirteensä oli, että hän aina säilytti henkisen uskollisuutensa Nikolai II:lle, jonka kuvaa piti pöydällään. Mutta olihan hän keisarin seurueen kenraalimajuri ja Nikolai ja hänen valtakuntansa nyt kerta kaikkiaan olivat siirtyneet ns. tuonilmaisiin, joten uskollisuus jäi pakostakin vain henkiseksi.

”Ryssänupseerien” tutkimuksen varsinainen guru on Mirko Harjula, joka on tämänkin kirjan kääntänyt (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mirko ). On sääli, ettei kirjassa ole lähdeviitteitä, jotka osoittaisivat hänen roolinsa sen sisällön suhteen. Joka tapauksessa kirjan esittämät useat luvut lienevät peräisin hänen tutkimuksistaan, kuten moni muukin asia.

Yhtä kaikki. Venäläisen perinnön merkitys Suomen uudelle armeijalle oli ratkaiseva. Vuoden 1918 alussa perustettuun armeijaan siirtyi Venäjän armeijasta kaksi kenraaliluutnanttia, kaksi kenraalimajuria, 9 everstiä, 10 everstiluutnanttia, 14 kapteenia, 15 alikapteenia, 27 luutnanttia, 11 aliluutnanttia ja kornettia sekä 14 vänrikkiä.

 Laivastoon päätyi kolme luutnanttia yksi yliluutnantti ja kaksi komentajaa. Sitä paitsi laivaston ensimmäisistä komentajista neljä tuli Venäjän laivastosta.

Suomalaisten tie Venäjän armeijaan kävi yleensä Haminan kadettikoulun kautta. Ensimmäisen maailmansodan rintamalla taistelleista 553 suomalaistaustaisesta upseerista ruotsi oli äidinkielenä vajaalla puolella, suomi 27%:lla ja venäjä 30%:lla.

Jalkaväessä heitä palveli 345 miestä, ratsuväessä 103, tykistössä 97 ja laivastossa 89.

Vanhastaan oli perinteenä ollut, että upseerinura sopi erityisen hyvin aatelispojille ja Venäjähän tarjosi myös rajattomat etenemismahdollisuudet.

Suomella oli toki oma sotavoima, mutta sitä tuskin saattoi sanoa armeijaksi. Pikemmin oli kyseessä sotajoukko, voisko. Siltä nimittäin puuttuivat sekä tykistö, laivasto että ilmavoimat. Ratsuväkeä oli hyvin vähän, vaikka sekin riitti hälyttämään pietarilaiset Suomi-syöjät.

Kirjassa esitetään kiintoisasti Suomen ilmavoimien synty, johon vaikutti merkittävästi usean lentoupseerin loikkaaminen koneineen Pietarista, ns. komendantin lentokentältä, joka nykyään on asuinalueena.

Kapteeni Krašenin muutti sen jälkeen nimensä Torikaksi, yliluutnantti Igor Zaitsevskista tuli kapteeni Erkki Ilmarinen, hänen veljestään kapteeni Otto Ilmarinen, luutnantti Mihail Šablovitšista tuli kapteeni Mikko Heikkinen ja Mihail Safonovista kapteeni Mikko Vuorenheimo. Insinöörivänrikki Vorobjov omaksui nimen Auermaa ja kapteeni Vladimir Parfenenkosta tuli Valdemar Adlerheim.

Metamorfoosi ei riittänyt. Vuonna 1919 venäläiset savustettiin viroistaan ja he lähtivät pois Suomesta.

Kirjassa on paljon muitakin kiintoisia tarinoita. Niistä eräs liittyy upseeriurheilijoihin. Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 venäläiset -toisin kuin heistä erillään toimineet suomalaiset- eivät oikein loistaneet, mutta heidänkin joukossaan oli monta suomalaista, viisiottelujoukkueessa heitä oli peräti neljä.

Kirjassa on lyhyitä henkilökuvia monista äärimmäisen omituisista tapauksista, sellaisia kuin ratsumestari ja myöhemmin eversti Yrjö Elfvengren, yrjönristinritarien liiton varapuheenjohtaja, joka sitten aikanaan teloitettiin Lubjankassa ja monia muita.

Venäläisten aseiden merkitys Suomen armeijalle lienee useimpien tiedossa: sieltähän ne käytännössä saatiin, niin kolmituumaiset tykit kuin kolmen linjan kiväärit, laivaston aluksista puhumatta. Jäipä venäläisten jäljiltä suuri määrä linnoituksia ja kasarmejakin.

Hyvin suuri merkitys suomalaisten asetäydennyksille oli myös sotasaaliilla, kertoo kirjoittaja ja esittää asiasta tilastoja. Sitä tavaraa tuli todella paljon muun muassa ilmavoimille, mutta myös tykistölle ja jalkaväelle.

Itse asiassa jopa 1800-luvun kalusto kesti osittain aina 1980-luvulle saakka. Suomessa onkin aina osattu arvostaa venäläistä asetuotantoa, johon omakin maamme antoi panoksensa.

Last but not least. Ne suomalaiset, jotka imperiumissa oppivat katselemaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä ja omaksuivat hyvän kielitaidon ja käytöstavat, olivat myös kykeneviä toimimaan suuren maailman ympyröissä. Heitä tarvittiin sitten myös Suomen ja Venäjän rauhaa tehtäessä.

Kaiken kaikkiaan tässä on mainio kirja, jota voi ilman muuta suositella kaikille niille, jotka haluavat katsoa maamme asevoimien kehitystä laajemminkin kuin vain ahtaasta saksalaisperspektiivistä.

Alkuperäisteos Финская армия, русский след. Люди и оружие. «Остров» 2017 näyttää olevan Venäjälläkin myynnissä. Erinomaista! Tällaista tarvitaan vain lisää.