Pääkaupungin rautarengas
Suomenlahti Pietarin suojana. Toimittaneet
Ove Enqvist ja Johanna Pakola. Docendo 2016, 323 s.
Siitä lähtien,
kun Venäjä 1890-luvulla oli solminut sopimuksen Ranskan kanssa, oli Pariisissa
ja vähän muuallakin riemuittu jo etukäteen venäläisestä höyryjyrästä, joka jo pelkällä valtavalla massallaan kukistaisi
pöyhistelevät saksalaiset.
Miehiähän
Venäjällä riitti ja oli suurvallalla aina sentään jonkin verran rahaakin,
erityisesti kun sitä myös Ranskasta avokätisesti lainattiin.
Mutta kun
laivasto vuonna 1905 Tsušimassa tuhottiin, täytyikin Pietarissa
ruveta pohdiskelemaan, miten siellä itse kyettäisiin vastaamaan saksalaisten ylivoimaan
merellä. Laivaston rakentaminen vei vuosia ja Saksalla oli siinä suuri
etumatka, vaikka sillä tosin myös vastassaan Englannin laivasto.
Laivasto edusti
tuon ajan huipputekniikkaa ja sen tärkeimpänä aseena pidettiin tykkejä,
erityisesti järeitä tykkejä. Kun sekä tykkien, panssarien että koneiden
ominaisuuksia kehitettiin kilpaa, vaati kyydissä pysyminen erittäin suuria
resursseja.
Amiraalit käyttivät
aikaansa laskeskelemalla, millainen oli uusimpien laivojen täyslaidan paino ja
kantavuus ja millaisella vauhdilla ne kykenivät pakenemaan tai takaa-ajamaan
vihollistaan.
Hirmuisin oli
sellainen laiva, joka pystyi tehokkaasti tulittamaan toista ja pysymään itse koko
ajan sen aseiden kantomatkan ulkopuolella.
Itse asiassa nuo
valtavat tykistöalukset kuuluivat suurille merille, eivätkä koskaan hyökänneet
syvälle Suomenlahteen. Saaristomerellä ne kyllä kävivät pelottelemassa ja
samaan aikaan Venäjän oma avomerilaivasto pidettiin, viisaasti kyllä, Kruunuvuorenselällä.
Sieltä sitten pari pienempää yksikköä aina vuorollaan kävi Irbenin salmessa tai
Muhunsalmessa pitämässä vahtia.
Kysymys oli
siitäkin, että uusien hirviöiden syväys oli niin suuri, etteivät ne edes päässeet
pohjoista reittiä Riianlahdelle, missä niitä juuri olisi tarvittu. Aluksi ne
eivät päässeet edes Kruunuvuorenselälle, ennen kuin Kustaanmiekan salmea
syvennettiin.
On aika huikeaa
ajatella, että ne valtavat linnoitusjärjestelmät, joita Suomenlahdelle
pikapikaa rakennettiin, tehtiin itse asiassa säästösyistä.
Suuren laivaston
torjuminen oli halvempaa kuin sellaisen rakentaminen. Tosin Venäjä, suurvallan prestiisin
muistaen, panosti koko ajan myös jälkimmäiseen ja suunnitelmat olivat suuret.
Niin sanottu Pietari Suuren merilinnoitus on
yllättävän uusi luomus, ainakin sillä nimellä. Se nimittäin perustettiin vasta
vuonna 1913. Itse asiassa linnakkeita tietenkin oli rakennettu Pietaria turvaamaan
jo iät ja ajat, jo 1700-luvulta lähtien, mutta nekin aina vanhenivat nopeasti,
jolloin ne usein jopa purettiin.
Mahtava, järeään
tykistöön perustuva linnoitusjärjestelmä joka tapauksessa tehtiin vasta
suursodan aattona ja osittain sen aikana.
Kertomus sen
toteuttamisesta näyttää aikamoiselta poukkoilulta. Aluksi Helsinki oli
tarkoitus pitää vain pienempien alusten tukikohtana. Liian pienestä ja jäätymisen vaivaamasta
Kronstadtista oli suuret laivat tarkoitus sijoittaa Tallinnaan. Viapori
ajateltiin jopa hävittää.
Varsinainen pääasema
suunniteltiin sitten Porkkalan (Mäkiluodon) ja Tallinnan (Naissaari) välille ja
sen lisäksi sitten rakenneltiin saaristoasemaa eli Viaporista Tvärminneen
ulottuvaa kaistaletta täyteen pattereita ja niiden jälkeen ja ohella etuasemaa
Hangon –Osmussaaren linjalle ja myös siitä eteenpäin, aina Pohjanlahdelle ja
Riianlahdelle saakka.
Selusta-asema
tuli Kotkan-Narvan tasalle ja Kronstadtia tukivat suoranaisesti Inon ja
Yhinmäen (Krasnaja Gorka) linnoitukset ja vähän muutkin.
Myös Viipuri oli
määrä linnoittaa lujasti, myös meren puolelta.
Koska laivoja
vastaan tepsivät vain järeät tykit, valmistettiin niitä suuria määriä ja tilattiin
vielä enemmän. Etenkin tykkitorneihin sijoitettujen rannikkotykkien
valmistaminen oli erittäin vaativa työ, johon osaaminenkaan ei tahtonut riittää
ja niin tyydyttiin yleensä avoimiin tykkipattereihin, jotka olivat myös paljon
halvempia.
Paperilla
järeiden tykkien kantamaa osoittavat puolikaaret sulkivat meren hyvin
tehokkaasti, etenkin kun suuret keskukset, Helsinki ja Tallinna varustettiin
vielä myös maan puolelta linnoittein, joihin kuului satoja tykkejä ja
konekivääreitä.
Mutta eihän tämä
mihinkään riittänyt. Itse asiassa vihollisen laivasto olisi kyllä voinut
syöksyä myös tykkitulen läpi, etenkin pehmitettyään jonkin aikaa puolustajaa
omilla aseillaan. Yön pimeydessä tai sumun ja sateen keskellä tuon ajan
tykeiltä voi sitä paitsi myös piiloutua.
Niinpä
hankittiin myös valtavia, petroolikäyttöisiä valonheittimiä, jotka toimivat
ainakin pimeyttä vastaan. Tärkeimmäksi pelokkeeksi muodostui kuitenkin
miinoitus.
Venäjän
miina-ase oli epäilemättä maailman etummaisia, ellei peräti paras.
Miinasodankäynnistä muodostuikin Itämeren ratkaiseva ase, jos niin voi sanoa.
Jo ensimmäisen maailmansodan aikana sinne kylvettiin yhteensä noin 55000
miinaa.
Osa
miinoitteista oli hyökkäyksellisiä eli ne käytiin salaa kylvämässä vihollisen
reiteille. Niihin tuhoutuikin kymmenittäin niin siviili- kuin sota-aluksia,
joskaan suurimmat panssaroidut yksiköt eivät yleensä uponneet tuon ajan
miinoista. Niiden lataus –sata kiloa- osoittautui liian pieneksi.
Myös torpedot
olivat käytössä, joskaan eivät usein osuneet. Merkittävimpiä menestyksiä oli,
kun saksalainen sukellusvene torpedoi keskellä Suomenlahtea risteilijä
Palladan, jonka kuudensadan hengen miehistöstä ei pelastunut kukaan. Hylky on
nyt hiljattain löydetty.
Lentokoneet
olivat sodankäynnissä uusinta uutta ja myös ilmalaiva käväisi pommittamassa
Maarianhaminaa.
Lentokoneista heitettiin paitsi pommeja, jopa
torpedoja ja venäläisillä oli käytössään myös lentokoneiden emälaiva Orlitsa eli kotkaemo. Jostakin syystä se
tässä kirjassa systemaattisesti kirjoitetaan lisäämällä s:n päälle
sirkonfleksi. Moinen tapa on älytön.
Kaiken kaikkiaan
tämä on varsin monipuolinen ja yleensä huolellista perehtymistä osoittava
kokoomateos, jossa ei rajoituta pelkästään Suomen puoleiseen rantaan, vaan
pyritään jopa hahmottamaan koko suuri kokonaisuus. Kirjoittajakuntakin on
asianmukaisesti monikansallista.
Kirja osoittaa
havainnollisesti, miten valtavia resursseja heitettiin tuohonkin aikaan
sotaisiin tarkoituksiin ja miten kevyesti suunnitelmia myös saatettiin yhtäkkiä
muuttaa. Sitä paitsi, pohja se oli suurvallankin säkissä. Kyllähän höyryjyrä
oli mahdollista mobilisoida ja jopa aseistaakin ja samaan aikaan vielä panostaa
valtavasti huipputeknologiaan.
Mutta jossakin
vaiheessa se tavallinen musikkakin alkoi kysyä, mikä järki tässä kaikessa
mylläämisessä oikein on? Vallankumouksen kärkijoukkoihin kuuluivat heti alussa
Kruunuvuorenselällä makailevien valtavien taistelulaivojen miehistöt. Vuoden
1914 syksyn hurraaisänmaallisuus oli
keväällä 1917 tullut tiensä päähän.
Tämä kirja on
kiinnostava kuvaus siitä, miten sodan materiaalista puolta pyrittiin hoitamaan
ja myös siitä mitä meririntamalla tapahtui. Nythän meillä alkaakin jo olla
asioista aika hyvin myös suomenkielistä kirjallisuutta saatavilla.
Mieleen tulee,
että kannattaisi varmaankin vielä julkaista myös täällä vaikuttaneen
englantilaisen sukellusveneen päällikön, sittemmin Pietarissa, Englannin
lähetystöä puolustaessaan kuolleen Francis Cromien tarina. Siitä on olemassa parikin
kirjaa.
Venäläisten nimien
translitterointi horjahtelee joissakin artikkeleissa hieman ja on eräässä
luvussa kokonaan ruotsalaisessa muodossa. Vitsinä voi pitää sitä, että
risteilijä Bajanin nimi on
suomennettu haitariksi.
Bajan kyllä tarkoittaa näppäinharmonikkaa,
mutta sana tulee tehtaasta, joka oli omaksunut muinaisvenäläisen
tarinankertojan ja laulajan nimen.
"Varsinainen pääasema suunniteltiin sitten Porkkalan (Mäkiluodon) ja Tallinnan (Naissaari) välille ja sen lisäksi sitten rakenneltiin saaristoasemaa eli Viaporista Tvärminneen ulottuvaa kaistaletta täyteen pattereita ja niiden jälkeen ja ohella etuasemaa Hangon –Osmussaaren linjalle ja myös siitä eteenpäin, aina Pohjanlahdelle ja Riianlahdelle saakka.
VastaaPoistaSelusta-asema tuli Kotkan-Narvan tasalle ja Kronstadtia tukivat suoranaisesti Inon ja Yhinmäen (Krasnaja Gorka) linnoitukset ja vähän muutkin. Myös Viipuri oli määrä linnoittaa lujasti, myös meren puolelta."
Tulee pakostakin mieleen miten nämä suunnitelmat kummittelivat Neuvostoliiton vaatimuksissa Suomelle viime sotien yhteydessä. Stalinhan tunnetusti oli hyvämuistinen mies.
Juu, eihän Stalin mitään unohtanut eikä oppinut. Paitsi sitten Suomessa, kun tosipaikka tuli.
PoistaKyllähän Suomenlahden tykistösulun teoreettinen tulivoima olisi ollut valtaisa, maksimissaan kaiketi n. 1000 kranaattia reiluun viiteen minuuttiin, ainakin mikäli Wikipedian juttua on uskominen.
VastaaPoistahttps://fi.m.wikipedia.org/wiki/Suomenlahden_tykistösulku
Eipä siis ainakaan tuolta kannalta ihme, että se otettiin oman aikansa laskelmissa jopa melkoisen vakavasti otettavana tekijänä. Käytännössä sotilaallinen hyöty taisi sitten jäädäkin lähinnä paperille, minkä esim. Hangon evakuointi myöhäsyksyllä 1941 osaltaan näytti. Ja nykyisin aika on tainnut ajaa jo kokolailla muutenkin ohi kiinteistä linnoituslaitteista. Mutta mielenkiintoinen kuriositeetti tuo suunnitelma siltikin on, tämänkin päivän tulokulmasta katsottuna.
-J.Edgar-
Tuossa onkin miettimistä, että miten paljon nykyään voidaan ihan muutaman miehen kannettavilla ohjuksilla aiheuttaa tuhoa verrattuna johonkin tykkipatteriin. Ja patteri kun saadaan kyllä tuhottua ammuksineen kerrasta jos hyvin osuu, mutta entäs tuhat ohjusmiestä siellä sun täällä?
Poistat. Jurpo
Jurpo: Jos lähdetään yhden miehen kannettavissa olevista ohjuksista, niin niitä saa laukoa massoittain, jotta iso laivamaali olisi moksiskaan. Toisaalta pienikin osuma nykyaikaiseen sotalaivaan voi olla yllättävän tehokas, sillä erilaiset sensorit ovat osumille arkoja ja ilman sensoreita nykyaikaisen sotalaivan kyky romahtaa. Toisaalta esimerkiksi mainittu risteilijä Pallada voisi asettua kierosti n. 5 km päähän rannasta ja tulittaa tykistöllään aivan vapaasti tuhatta ohjusmiestä (=koska yhden miehen kannettavien pst-ohjusten kantama on reilusti alle 5 km).
PoistaJa hintaa pyydetään sotaraudasta minkä kehdataan. Ja kyllähän kehdataan.
VastaaPoistaJa pakko on maksaa, koska muuten menee kaikki ja se on vielä kallimpaa, jos nyt itsenäisyyttä voi rahalla mitata.
PoistaToki pienen maan kannalta on surullista, että varustelu on mennyt pokeriksi ilman panoksen ylärajaa eikä vanhalla kamalla tee juuri mitään. Talvisodan aikaan sentään vanhat Gloster Gladiatorit pystyivät johonkin.
Taitaa olla nämäki hävittäjälentsikat mistä nyt haaveillaan, suurimmaksi osaksi isojen poikkien leikkikaluja, silläkin rahalla saatas Suomen pusikot täyteen ilmatorjuntaohjuksilla varustettuja ukkoja..
PoistaEi ne pysty kuin lähitorjuntaan. Vain hävittäjillä voidaan kiistää vihollisen ilmaherruus, ehkäpä ajallisesti ja paikallisesti saavuttaa jopa oma ilmaherruus.
PoistaAinoastaan jos ne koneet ovat Suomessa eikä lainassa jossain USA:n siirtomasodassa.
Poista"Koska laivoja vastaan tepsivät vain järeät tykit..."
VastaaPoistaMikä oli tuon rannikkotykistön kaliberi ja kantama verrattuna sotalaivojen tykkien kaliberiin?
Samojahan ne kaliberit olivat. Risteilijöissä kuusituumaisia, taistelulaivoissa 10-14 tuumaisia.
PoistaJa kantamat kehittyivät tekniikan myötä. Vanhoissa rannikkotykeissä ja laivaston silitysraudoissa se oli muutama kilometri, mutta nousi sitten muutamaan kymmeneen. Tarkkuus ei toki ollut liikkuvaan maaliin tai vastaavasti liikkuvasta laivasta kovin hääppönen, kun ammus teki matkaa minuuttitolkulla.
PoistaTässä muuten Tourulan kivääritehtaan perillisten huomautus nähin asioihin: Voi olla, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen alettiin pitkiä kantamia yliarvostaa. Pitkä kantama nimittäin merkitsi pitkiä ammuksen lentoaikoja. Jos lentoaika on minuutin luokkaa, ehtii maalina oleva alus edetä yli puoli kilometriä. Järeistä tykeistä ei ole juurikaan tietoja, mutta erään väitteen mukaan toisessa maailmansodassa risteilijöiden 8 tuuman tykeillä ei ollut suuria mahdollisuuksia osua yli 18 000 metrin etäisyyksillä. Japanilaisen taistelulaiva Yamaton, 18 tuuman ammuksen lentoaika 42 km päähän oli 98 sekuntia, jona aikana 30 solmua kulkeva kohde ehti kulkea 1,5 km. Pisin etäisyys, jolta tiedetään, että toisessa maailmansodassa sotalaiva on osunut toiseen, on noin 24 000 metriä (HMS Warsprite -> Guilio Cesare 9.7.1940, Scharnhorst -> HMS Glorius 8.6.1940, molemmat 26 000 – 26 500 jaardia)
PoistaJuu, mitä nyt itsekin vielä jotain muistan kenttätykistöaukin ampumaopista, niin ballistiikka ei ole lajina ihan sieltä helpoimmasta päästä, niitä muuttujia kun tosiaan riittää mitä moninaisimpia.
PoistaSiinähän on otettava huomioon mm. käytössä olevan kaluston ja ammusten ominaisuudet, ruudin lämpötila, ilmanpaine ja -kosteus, ulkolämpötila, erilaiset magneettiset häiriöt, jne jne. Unohtamatta toki ns. kiertopoikkeamakorjausta, jossa huomioidaan paitsi ammuksen oma rotaatio, myös Maapallon pyörimisestä aiheutuvan coriolisvoiman (sic!) vaikutus.
Ja mitä pitempi ampumamatka, sen suuremmaksi myös sen, kuten noiden muidenkin osatekijöiden vaikutus käy, noilla rannikkotykistön ampumaetäisyyksillä (montkytviis km) puhuttaneen jo jopa satojen metrien erannoista maalialueella. Ja sitten vielä kaikki tuo liikkuvaan maaliin, niin...
-J.Edgar-
Avainkysymys on miten 1900-luvun alussa pystyttiin laskemaan nuo seikat ja laatimaan valmiit tulenjohtotaulukot. Kun kyse oli kiinteistä asemista, ne periaatteessa oli mahdollista laskea etukäteen, jos se tuohon aikaanosattiin. Lisäksi kyse oli Itämeren pohjukasta, jonne isoille sotalaivoille sopiva väylä oli rajoitettu.
PoistaPointtini oli, että I maailmansodann alla tuollainen suunnitelma saattoi olla mielekäskin ja sen jälkivaikutus vaikuttaa vielä II maailmansodan alla.
Luin joskus kauan sitten kirjan "Koivisto ja Viipurinlahti 1939-44" , tekijät Lyytinen A.E. Reponen T. Pohjanvirta Y.E. Hukari E.A.
VastaaPoistaSiinä kerrottiin suomalaisen rannikkolinnakkeen ja naapurin laivojen välisestä tulitaistelusta Talvisodan alkupuolella. Etäisyys ei ollut kai ihan maksimissaan, mutta ei pienikään. Joitain tuloksiakin sentään saatiin. Erikoisesti jäi mieleeni jatkoselvittely: Sodan tai sotien jälkeen taistelun osapuolten edustajat tapasivat ja kertasivat tapahtumia. Suomalainen linnakkeen upseeri kertoi, kuinka monta osumaa saarelta oli laskettu. Siitäkös naapurin upseeri loukkantui: Kyllä hänkin hajonnasta sen verran ymmärsi, että niissä oloissa ei ollut mahdollista saada niin paljon osumia niin pienelle alalle. Suomalainen yrittäköön mielistellä jollain uskottavammalla tavalla!
Suomalainen kertoja pysyi lukujensa takana. Oliko naapuri sitten onnistunut sovittamaan laukaisunsa laivan keinahteluun, olivatko a-tarvikkeet oletettua tasalaatuisempia jne? Mieleenpainuva juttu kuitenkin. Palautui nyt puoli vuosisataa myöhemmin jollain tarkkuudella mieleeni.
Pitäneekö paikkansa, kun puhutaan että Suomen naisetkin olisivat saaneet äänioikeuden tsushiman taistelun seurauksena? Keisarin joutuessa tekemään myönnytyksiä.
VastaaPoistaValtavan merilinnoituksen jäänteitä on monissa paikoissa, ehkä valtavin on räjäytetty Inon linnoitus, jossa voi tutustua paikalla mitä tehtiin ja oli tarkoitus tehdä. Suomenlahden etelärannan vastaavaan Krasnaja Gorkan linnoituksen en ole päässyt tutustumaan, koska on suljetulla alueella.
"Suomen naisetkin olisivat saaneet äänioikeuden tsushiman taistelun seurauksena?"
PoistaOikein mutkat suoriksi vetäen näin oli: pieleen mennyt Venäjän-Japanin sota 1904-05 synnytti Venäjällä levottomuuksia ja duuman sekä Suomessa auttoi eduskuntauudistuksen, johon tuokin sisältyi, läpimenoa.