Järeiden putkien äärellä

Pääkaupungin rautarengas

Suomenlahti Pietarin suojana. Toimittaneet Ove Enqvist ja Johanna Pakola. Docendo 2016, 323 s.

Siitä lähtien, kun Venäjä 1890-luvulla oli solminut sopimuksen Ranskan kanssa, oli Pariisissa ja vähän muuallakin riemuittu jo etukäteen venäläisestä höyryjyrästä, joka jo pelkällä valtavalla massallaan kukistaisi pöyhistelevät saksalaiset.

Miehiähän Venäjällä riitti ja oli suurvallalla aina sentään jonkin verran rahaakin, erityisesti kun sitä myös Ranskasta avokätisesti lainattiin.

Mutta kun laivasto vuonna 1905 Tsušimassa tuhottiin, täytyikin Pietarissa ruveta pohdiskelemaan, miten siellä itse kyettäisiin vastaamaan saksalaisten ylivoimaan merellä. Laivaston rakentaminen vei vuosia ja Saksalla oli siinä suuri etumatka, vaikka sillä tosin myös vastassaan Englannin laivasto.

Laivasto edusti tuon ajan huipputekniikkaa ja sen tärkeimpänä aseena pidettiin tykkejä, erityisesti järeitä tykkejä. Kun sekä tykkien, panssarien että koneiden ominaisuuksia kehitettiin kilpaa, vaati kyydissä pysyminen erittäin suuria resursseja.

Amiraalit käyttivät aikaansa laskeskelemalla, millainen oli uusimpien laivojen täyslaidan paino ja kantavuus ja millaisella vauhdilla ne kykenivät pakenemaan tai takaa-ajamaan vihollistaan.

Hirmuisin oli sellainen laiva, joka pystyi tehokkaasti tulittamaan toista ja pysymään itse koko ajan sen aseiden kantomatkan ulkopuolella.

Itse asiassa nuo valtavat tykistöalukset kuuluivat suurille merille, eivätkä koskaan hyökänneet syvälle Suomenlahteen. Saaristomerellä ne kyllä kävivät pelottelemassa ja samaan aikaan Venäjän oma avomerilaivasto pidettiin, viisaasti kyllä, Kruunuvuorenselällä. Sieltä sitten pari pienempää yksikköä aina vuorollaan kävi Irbenin salmessa tai Muhunsalmessa pitämässä vahtia.

Kysymys oli siitäkin, että uusien hirviöiden syväys oli niin suuri, etteivät ne edes päässeet pohjoista reittiä Riianlahdelle, missä niitä juuri olisi tarvittu. Aluksi ne eivät päässeet edes Kruunuvuorenselälle, ennen kuin Kustaanmiekan salmea syvennettiin.

On aika huikeaa ajatella, että ne valtavat linnoitusjärjestelmät, joita Suomenlahdelle pikapikaa rakennettiin, tehtiin itse asiassa säästösyistä.

Suuren laivaston torjuminen oli halvempaa kuin sellaisen rakentaminen. Tosin Venäjä, suurvallan prestiisin muistaen, panosti koko ajan myös jälkimmäiseen ja suunnitelmat olivat suuret.

Niin sanottu Pietari Suuren merilinnoitus on yllättävän uusi luomus, ainakin sillä nimellä. Se nimittäin perustettiin vasta vuonna 1913. Itse asiassa linnakkeita tietenkin oli rakennettu Pietaria turvaamaan jo iät ja ajat, jo 1700-luvulta lähtien, mutta nekin aina vanhenivat nopeasti, jolloin ne usein jopa purettiin.

Mahtava, järeään tykistöön perustuva linnoitusjärjestelmä joka tapauksessa tehtiin vasta suursodan aattona ja osittain sen aikana.

Kertomus sen toteuttamisesta näyttää aikamoiselta poukkoilulta. Aluksi Helsinki oli tarkoitus pitää vain pienempien alusten tukikohtana.  Liian pienestä ja jäätymisen vaivaamasta Kronstadtista oli suuret laivat tarkoitus sijoittaa Tallinnaan. Viapori ajateltiin jopa hävittää.

Varsinainen pääasema suunniteltiin sitten Porkkalan (Mäkiluodon) ja Tallinnan (Naissaari) välille ja sen lisäksi sitten rakenneltiin saaristoasemaa eli Viaporista Tvärminneen ulottuvaa kaistaletta täyteen pattereita ja niiden jälkeen ja ohella etuasemaa Hangon –Osmussaaren linjalle ja myös siitä eteenpäin, aina Pohjanlahdelle ja Riianlahdelle saakka.

Selusta-asema tuli Kotkan-Narvan tasalle ja Kronstadtia tukivat suoranaisesti Inon ja Yhinmäen (Krasnaja Gorka) linnoitukset ja vähän muutkin.

Myös Viipuri oli määrä linnoittaa lujasti, myös meren puolelta.

Koska laivoja vastaan tepsivät vain järeät tykit, valmistettiin niitä suuria määriä ja tilattiin vielä enemmän. Etenkin tykkitorneihin sijoitettujen rannikkotykkien valmistaminen oli erittäin vaativa työ, johon osaaminenkaan ei tahtonut riittää ja niin tyydyttiin yleensä avoimiin tykkipattereihin, jotka olivat myös paljon halvempia.

Paperilla järeiden tykkien kantamaa osoittavat puolikaaret sulkivat meren hyvin tehokkaasti, etenkin kun suuret keskukset, Helsinki ja Tallinna varustettiin vielä myös maan puolelta linnoittein, joihin kuului satoja tykkejä ja konekivääreitä.

Mutta eihän tämä mihinkään riittänyt. Itse asiassa vihollisen laivasto olisi kyllä voinut syöksyä myös tykkitulen läpi, etenkin pehmitettyään jonkin aikaa puolustajaa omilla aseillaan. Yön pimeydessä tai sumun ja sateen keskellä tuon ajan tykeiltä voi sitä paitsi myös piiloutua.

Niinpä hankittiin myös valtavia, petroolikäyttöisiä valonheittimiä, jotka toimivat ainakin pimeyttä vastaan. Tärkeimmäksi pelokkeeksi muodostui kuitenkin miinoitus.

Venäjän miina-ase oli epäilemättä maailman etummaisia, ellei peräti paras. Miinasodankäynnistä muodostuikin Itämeren ratkaiseva ase, jos niin voi sanoa. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana sinne kylvettiin yhteensä noin 55000 miinaa.

Osa miinoitteista oli hyökkäyksellisiä eli ne käytiin salaa kylvämässä vihollisen reiteille. Niihin tuhoutuikin kymmenittäin niin siviili- kuin sota-aluksia, joskaan suurimmat panssaroidut yksiköt eivät yleensä uponneet tuon ajan miinoista. Niiden lataus –sata kiloa- osoittautui liian pieneksi.

Myös torpedot olivat käytössä, joskaan eivät usein osuneet. Merkittävimpiä menestyksiä oli, kun saksalainen sukellusvene torpedoi keskellä Suomenlahtea risteilijä Palladan, jonka kuudensadan hengen miehistöstä ei pelastunut kukaan. Hylky on nyt hiljattain löydetty.

Lentokoneet olivat sodankäynnissä uusinta uutta ja myös ilmalaiva käväisi pommittamassa Maarianhaminaa.

 Lentokoneista heitettiin paitsi pommeja, jopa torpedoja ja venäläisillä oli käytössään myös lentokoneiden emälaiva Orlitsa eli kotkaemo. Jostakin syystä se tässä kirjassa systemaattisesti kirjoitetaan lisäämällä s:n päälle sirkonfleksi. Moinen tapa on älytön.

Kaiken kaikkiaan tämä on varsin monipuolinen ja yleensä huolellista perehtymistä osoittava kokoomateos, jossa ei rajoituta pelkästään Suomen puoleiseen rantaan, vaan pyritään jopa hahmottamaan koko suuri kokonaisuus. Kirjoittajakuntakin on asianmukaisesti monikansallista.

Kirja osoittaa havainnollisesti, miten valtavia resursseja heitettiin tuohonkin aikaan sotaisiin tarkoituksiin ja miten kevyesti suunnitelmia myös saatettiin yhtäkkiä muuttaa. Sitä paitsi, pohja se oli suurvallankin säkissä. Kyllähän höyryjyrä oli mahdollista mobilisoida ja jopa aseistaakin ja samaan aikaan vielä panostaa valtavasti huipputeknologiaan.

Mutta jossakin vaiheessa se tavallinen musikkakin alkoi kysyä, mikä järki tässä kaikessa mylläämisessä oikein on? Vallankumouksen kärkijoukkoihin kuuluivat heti alussa Kruunuvuorenselällä makailevien valtavien taistelulaivojen miehistöt. Vuoden 1914  syksyn hurraaisänmaallisuus oli keväällä 1917 tullut tiensä päähän.

Tämä kirja on kiinnostava kuvaus siitä, miten sodan materiaalista puolta pyrittiin hoitamaan ja myös siitä mitä meririntamalla tapahtui. Nythän meillä alkaakin jo olla asioista aika hyvin myös suomenkielistä kirjallisuutta saatavilla.

Mieleen tulee, että kannattaisi varmaankin vielä julkaista myös täällä vaikuttaneen englantilaisen sukellusveneen päällikön, sittemmin Pietarissa, Englannin lähetystöä puolustaessaan kuolleen Francis Cromien tarina. Siitä on olemassa parikin kirjaa.

Venäläisten nimien translitterointi horjahtelee joissakin artikkeleissa hieman ja on eräässä luvussa kokonaan ruotsalaisessa muodossa. Vitsinä voi pitää sitä, että risteilijä Bajanin nimi on suomennettu haitariksi.

Bajan kyllä tarkoittaa näppäinharmonikkaa, mutta sana tulee tehtaasta, joka oli omaksunut muinaisvenäläisen tarinankertojan ja laulajan nimen.