Symposiumi vedenjakajalla

 

Lajin kohtalo

 

Ihminen ja hänen tulevaisuutensa. Toim. Gordon Wolstenholme. Suomentanut Juhani Jaskari. WSOY 1965, 429 s.

 

Tämä kokoomateos on alun perin lääketieteeseen keskittyneen Ciba-säätiön vuonna 1963 julkaisema ja siinä on artikkelien lisäksi myös useita asiantuntijoiden keskusteluja. Osallistujien joukossa on maineikkaita nimiä: UNESCO:n ja WWF:n perustajin kuulunut Sir Julian Huxley, ihmisen vanhenemisen biologian ja seksuaalikäyttäytymisen tutkija Alex Comfort, nobelistit J. Lederberg, P.B. Medawar, A. Szent-Györgyi, F.H.C. Crick ja H.J. Muller ja niin edelleen, kaikki aikansa huippunimiä.

Siihen aikaan, kun tämän kirjan pohjana oleva symposiumi pidettiin, oli ydinsodan uhka varjostanut ihmiskuntaa vasta puolentoista vuosikymmenen ajan ja sitten aktualisoitunut Kuuban kriisissä juuri samoihin aikoihin. Ehkäisypillerit eivät vielä olleet tulleet markkinoille ja geeniteknologia oli lapsenkengissään, vaikka DNA oli löydetty jo vuona 1953. Toinen sen löytäjistä, F. Crick oli mukana tässä symposiumissa ja kirjassa. Hän sai nobelinsa vuonna 1962.

Voi siis sanoa, että symposiumille -ja kirjalle- oli suuri sosiaalinen tilaus: ihmiskunta oli selvästi astumassa tai jo astunut uuteen vaiheeseen kehityksessään, eikä sen kohtalo ollut suinkaan itsestään selvä. Ihmiskuntaa biologisena populaationa uhkasivat monet vaarat, mutta samaan aikaan tieteen kehitys lupasi avata portteja myös sen perimän manipuloinnille, missä piili sekä suuria lupauksia, että tuntemattomia vaaroja.

Huoli maapallon riittävyydestä ja luonnon saastumisesta lisääntyi nyt voimakkaasti ja Julian Huxley nosti avauspuheenvuorossaan esille erityisesti Rachel Carsonin kirjan Hiljainen kevät, joka varoitti hyönteismyrkkyjen ympäristövaaroista. Vuonna 1962 ilmestynyt kirjahan oli aivan tuore.

Valtava väestönkasvu näytti hallitsemattomalta ja lineaariselta ja ruuan tuotanto sen sijaan laahasi jäljessä, kuten jo Malthus oli todennut. Kaupungit pyrkivät kasvamaan suuremmiksi kuin oli järkevää ja kohtuullista, teollisuus aiheutti taipumusta liikatuotantoon ja hyödykkeiden epätasaiseen jakaantumiseen ja niin edelleen. Väestön äkkikasvu pakotti esittämään kysymyksistä perustavimman: Mitä varten ihminen on olemassa?

Läntinen talous perustui siihen, että ihmisille oli onnistuttu uskottelemaan, että heidän onnensa edellytti yhä uusien tavaroiden hankkimista. Tämä oli monesta syystä kestämätöntä ja olisi ruvettava suunnittelemaan toteutusyhteiskuntaa mieluummin kuin hyvinvointiyhteiskuntaa tai tehokasta yhteiskuntaa tai voimakasta yhteiskuntaa. Päämäärän tuli olla, että ihminen pystyi toteuttamaan yhä enemmän omia mahdollisuuksiaan. Näin siis Julian Huxley alustuksessaan.

Mitä ilmastonmuutokseen tulee, uskoi Huxley, että seuraavien noin 5000 vuoden aikana vallitseva lauhkea ilmasto jatkuisi ja muun muassa aiheuttaisi ongelmina jäätiköiden sulamista ja merenpinnan nousua. Myöhemmin palattaisiin taas uuteen jääkauteen.

Myös ihmisen psyykkinen avaruus ja sen kehitys olivat tärkeä huomioon ottamisen ja tutkimuksen kohde. Veljensä Aldousin tavoin Huxley toi varovasti esille niitä mahdollisuuksia, joita tajuntaa laajentavat aineet antoivat ihmiskunnalle. Ihmisenpsyykkisen avaruuden tila ja kasvatus olivat alueita, joilla oli välttämätöntä saavuttaa edistystä.

Suorastaan keskeinen näkökohta tässä biologisesti suuntautuneiden tiedemiesten seurassa oli ihmisen lajinkehitys, evoluutio. Evoluutiohan oli joskus tuottanut nykyisen ihmiseen, mutta olisi ollut perin naiivia ajatella, ettei se enää jatkuisikaan. Millainen olisi tulevaisuuden ihminen biologisesti ja mitkä tekijät siihen vaikuttivat?

Kuten jokainen tuohon aikaan koulua käynyt muistaa, eugeniikalle oli omistettu oma lukunsa biologian oppikirjoissa. Kun tulevaisuutta ajateltiin, eivät vähäisessä roolissa olleet ne huolenaiheet, jotka liittyivät populaatiogenetiikkaan: millainen aines tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien mittaan ihmiskunnassa vallitsevaksi? Mikä häviäisi? Julian Huxley oli asiasta hyvin kiinnostunut ja uskoi, että koittaisi vielä aika, jolloin lajin eugeenista parannusta pidettäisiin yhtenä ihmiskunnan tärkeimpänä päämääränä.

Keskeinen lähtökohta symposiumille oli, että ihmiskunta oli nyt astunut uuteen vaiheeseen ja palannut jälleen mitättömyydestä yhdeksi kosmisen evoluutioprosessin keihäänkärjistä. Nykyhetki on vaativa hetki, jona me ensimäistä kertaa voimme nähdä itsemme tuon merkillisen tapahtumakulun pitkässä perspektiivissä… meidän on vältettävä uhkaava tuho ja toisekseen toteutettava uusia mahdollisuuksia pitkässä tulevaisuudessa.

Tässä huippumiesten (naisia ei mukana ollut ainuttakaan) joukossa ei voinut odottaa varsinaista yksimielisyyttä missään asiassa, mutta puheenvuorot ovat sitäkin kiinnostavampia. Niissä lentää joskus mielikuvitus huikeasti kuten silloin, kun muuan keskustelija pohdiskelee, millaisia ihmisiä voitaisiin joskus tulevaisuudessa lähettää hyvin kauas toisille planeetoille. -Ainakin jalattomuudesta olisi suuri etu, sillä jalkoja ei avaruusaluksessa tarvita ja ne kuluttavat paljon energiaa ja vievät turhaa tilaa…

Jonkinlainen konsensus näyttäisi vallitsevan siitä, ettei voida tietää, millaisia ominaisuuksia ihmiskunnalta tulevaisuudessa vaaditaan: suojaako esimerkiksi jokin nykyään tarpeettomalta tai vahingolliselta vaikuttava geeni ihmistä kuitenkin joltakin tulevaisuuden vaaralta. Onko edes oikein pyrkiä hävittämään jotakin taudinaiheuttajaa sukupuuttoon? Itse asiassa se voidaan vain ajaa maan alle kehittämään entistä vaarallisempia muotoja.

Maapallon riittävyydestä ei erään keskustelijan mielestä kannattanut huolehtia, vaikka ihmiskunta lisääntyisi 45 miljardiin tai suuremmaksi, kuten näytti. Moni oli siitä sentään hyvin huolissaan ja uusia, oraalisesti nautittavia ehkäisykeinoja odotettiin suurella innolla. Pillerithän tulivatkin markkinoille parin vuoden kuluttua.

Ihmislajin geneettinen huonontuminen näytti joka tapauksessa olevan nyt selvänä trendinä etenkin lääketieteen kehittymisen, mutta myös yhteiskunnan ominaisuuksien takia. Muuan indikaattori oli alhaisemman ÄO:n omaavien ihmisten suurempi sikiävyys. Ihmiskunta tarvitsi globaalista evoluutiopolitiikkaa, johon kansallinen- talous- ja sosiaalipolitiikka oli sopeutettava, kärjisti Huxley.

Rotua eli siis ihmislajia oli parannettava sen sijaan, että sitä huononnettiin ja merkittävänä keinona tuotiin esille keinohedelmöitys, joka näytti suurelta lupaukselta, kun miehen siittiöitä oli opittu säilyttämään kylmissä lämpötiloissa. Perinnöllisesti huipputasoista geenimateriaalia oli siis ainakin pian saatavissa riittävästi.

Symposiumi ei päättynyt mihinkään yhteiseen manifestiin, vaan sen sijaan keskusteluun eettisistä näkökohdista. Joka tapauksessa se nosti esille ihmiskunnan suuret ongelmat pitkässä perspektiivissä ja päivänpolitiikan yläpuolella.

On kummallista ajatella, että suurta osaa siitä, mitä tuolloin puhuttaisiin, ei nykyään voitaisi arvovaltaisilla forumeilla edes sanoa, saati julkaista. Niin sanottu poliittinen korrektius kahlehtii yhä selvemmin paitsi sananvapautta, myös ajattelua. Tämän kehityssuunnan mahdollisuutta eivät arvoisat huipputiedemiehet tainneet lainkaan tulla ajatelleeksi katsellessaan ihmiskunnan kehitystä uuden aikakauden kynnyksellä…

Ennen kulttuurivallankumousta

 

Tiedemiesten huolet

 

Homo sapiens on lajinimike, johon sisältyy aimo annos itseimartelua. On se ansaittukin sikäli, ettei mikään muu laji ole kyennyt samantasoisiin saavutuksiin luonnon pakosta vapautumisen alalla. Toki viime kädessä olemme aina osa luontoa, yritimmepä käyttäytyä miten perverssisti tahansa.

Kuitenkaan nimenomaan viisaus, sapientia lajin homo erityispiirteiden nimikkeenä ei välttämättä ole oikein sattuva. Parempi olisi ehkä viitata ensisijaisesti tämän lajimme kykyyn tehdä, rakentaa, sitähän ilmaisee homo faber -seppäihminen. Paljon on saatu aikaan, hyvät lajitoverit, sitä ei voi kukaan kiistää.

Paitsi taitavuudellaan, ihminen nykymuodossaan kunnostautuu yleensä konformismillaan. Joukon mukana mennään ja joukot kasvavat yhä suuremmiksi. Niiden piirissä ajattelulle asetetaan rajat, jotka voivat olla tiukkoja. Kokemusta on jo vuosituhansien ajalta.

Kehitys jatkuu tietenkin hamaan ns. maailman tappiin. Sen on nähty merkitsevän kulkemista yhä suurempaa ihmiskunnan vapautta kohti ja tämä pätee monessa mielessä.

Toisaalta itse ihmiskunta on koko ajan muutoksen tilassa. Meikäläisen ikäinen ihminen on jo saanut nähdä, miten uudet sukupolvet ovat selvästi pitempikasvuisia kuin vanhat. Nuorimmat taas ovat edeltäjiään heikkokuntoisempia ja heidän spermansakin on yhä heikompaa.

Nuo asiat luultavasti liittyvät vain ravintotilanteen muuttumiseen ja mahdollisesti ympäristömyrkkyihin tai muhin haitakkeisiin. Tuskin on syytä yhdistää niitä perinnöllisyyteen. Tosin vanhempien dieetti vaikuttaa kyllä ainakin seuraavaan sukupolveen ja esimerkiksi alkoholin tuottamat vauriot ovat tunnettuja.

Yksi asia näyttää joka tapauksessa nykyään kokonaan jäävän pois ihmiskunnan kehitystä ja siis myös sen tulevaisuuttakoskevien asioiden listalta ja se on itse ihmissuvun perimän muuttuminen, evoluutio, joka aiheuttaa sen, etteivät tulevaisuuden ihmiset ainakaan muutaman kymmenen sukupolven jälkeen ole keskimäärin samanlaisia kuin nyt.

Voimme tietenkin yrittää hallita evoluutiota ja siihenhän pyrki eugeniikka eli rotuhygienia, joka nyt on muuttunut sanaksi, jota ei edes saa sanoa, paitsi kirosanana, joka on poliittisesti (!) äärimmäisen epäkorrekti.

Evoluutio ei kuitenkaan siitä mihinkään häviä, jos sitä lakataan puhumasta ja sitä vaikka edes ajattelemasta. Ei se ole ihmiskeksintöä lainkaan, vaan luonnon omaa työtä, joka ei jätä ihmistäkään rauhaan.

Vielä 1960-luvun alussa saattoi suuri joukko nobelisteja kokoontua symposiumiin ja puhua aivan vapaasti asiasta, jonka ajattelemisenkin poliittisen korrektiuden politrukit nykyään kieltäisivät ehdottomasti.

Jokunen aika sitten tulinkin kirjoittaneeksi tuosta symposiumista, mutta sen varsinainen merkitys näyttää jääneen monelta huomaamatta, päätellen reaktioiden vaisuudesta.

Otanpa se tähän taas uudelleen ja kysyn, miksi tuollaista symposiumia olisi nykyään mahdoton kuvitella? Ovatko käsitellyt aiheet menettäneet ajankohtaisuutensa, vai ovatko sallitun ajattelun rajat kaventuneet ja jos ovat, niin miksi?

unnuntai 1. lokakuuta 2023

Symposiumi vedenjakajalla

 

Lajin kohtalo

 

Ihminen ja hänen tulevaisuutensa. Toim. Gordon Wolstenholme. Suomentanut Juhani Jaskari. WSOY 1965, 429 s.

 

Tämä kokoomateos on alun perin lääketieteeseen keskittyneen Ciba-säätiön vuonna 1963 julkaisema ja siinä on artikkelien lisäksi myös useita asiantuntijoiden keskusteluja. Osallistujien joukossa on maineikkaita nimiä: UNESCO:n ja WWF:n perustajin kuulunut Sir Julian Huxley, ihmisen vanhenemisen biologian ja seksuaalikäyttäytymisen tutkija Alex Comfort, nobelistit J. Lederberg, P.B. Medawar, A. Szent-Györgyi, F.H.C. Crick ja H.J. Muller ja niin edelleen, kaikki aikansa huippunimiä.

Siihen aikaan, kun tämän kirjan pohjana oleva symposiumi pidettiin, oli ydinsodan uhka varjostanut ihmiskuntaa vasta puolentoista vuosikymmenen ajan ja sitten aktualisoitunut Kuuban kriisissä juuri samoihin aikoihin. Ehkäisypillerit eivät vielä olleet tulleet markkinoille ja geeniteknologia oli lapsenkengissään, vaikka DNA oli löydetty jo vuona 1953. Toinen sen löytäjistä, F. Crick oli mukana tässä symposiumissa ja kirjassa. Hän sai nobelinsa vuonna 1962.

Voi siis sanoa, että symposiumille -ja kirjalle- oli suuri sosiaalinen tilaus: ihmiskunta oli selvästi astumassa tai jo astunut uuteen vaiheeseen kehityksessään, eikä sen kohtalo ollut suinkaan itsestään selvä. Ihmiskuntaa biologisena populaationa uhkasivat monet vaarat, mutta samaan aikaan tieteen kehitys lupasi avata portteja myös sen perimän manipuloinnille, missä piili sekä suuria lupauksia, että tuntemattomia vaaroja.

Huoli maapallon riittävyydestä ja luonnon saastumisesta lisääntyi nyt voimakkaasti ja Julian Huxley nosti avauspuheenvuorossaan esille erityisesti Rachel Carsonin kirjan Hiljainen kevät, joka varoitti hyönteismyrkkyjen ympäristövaaroista. Vuonna 1962 ilmestynyt kirjahan oli aivan tuore.

Valtava väestönkasvu näytti hallitsemattomalta ja lineaariselta ja ruuan tuotanto sen sijaan laahasi jäljessä, kuten jo Malthus oli todennut. Kaupungit pyrkivät kasvamaan suuremmiksi kuin oli järkevää ja kohtuullista, teollisuus aiheutti taipumusta liikatuotantoon ja hyödykkeiden epätasaiseen jakaantumiseen ja niin edelleen. Väestön äkkikasvu pakotti esittämään kysymyksistä perustavimman: Mitä varten ihminen on olemassa?

Läntinen talous perustui siihen, että ihmisille oli onnistuttu uskottelemaan, että heidän onnensa edellytti yhä uusien tavaroiden hankkimista. Tämä oli monesta syystä kestämätöntä ja olisi ruvettava suunnittelemaan toteutusyhteiskuntaa mieluummin kuin hyvinvointiyhteiskuntaa tai tehokasta yhteiskuntaa tai voimakasta yhteiskuntaa. Päämäärän tuli olla, että ihminen pystyi toteuttamaan yhä enemmän omia mahdollisuuksiaan. Näin siis Julian Huxley alustuksessaan.

Mitä ilmastonmuutokseen tulee, uskoi Huxley, että seuraavien noin 5000 vuoden aikana vallitseva lauhkea ilmasto jatkuisi ja muun muassa aiheuttaisi ongelmina jäätiköiden sulamista ja merenpinnan nousua. Myöhemmin palattaisiin taas uuteen jääkauteen.

Myös ihmisen psyykkinen avaruus ja sen kehitys olivat tärkeä huomioon ottamisen ja tutkimuksen kohde. Veljensä Aldousin tavoin Huxley toi varovasti esille niitä mahdollisuuksia, joita tajuntaa laajentavat aineet antoivat ihmiskunnalle. Ihmisenpsyykkisen avaruuden tila ja kasvatus olivat alueita, joilla oli välttämätöntä saavuttaa edistystä.

Suorastaan keskeinen näkökohta tässä biologisesti suuntautuneiden tiedemiesten seurassa oli ihmisen lajinkehitys, evoluutio. Evoluutiohan oli joskus tuottanut nykyisen ihmiseen, mutta olisi ollut perin naiivia ajatella, ettei se enää jatkuisikaan. Millainen olisi tulevaisuuden ihminen biologisesti ja mitkä tekijät siihen vaikuttivat?

Kuten jokainen tuohon aikaan koulua käynyt muistaa, eugeniikalle oli omistettu oma lukunsa biologian oppikirjoissa. Kun tulevaisuutta ajateltiin, eivät vähäisessä roolissa olleet ne huolenaiheet, jotka liittyivät populaatiogenetiikkaan: millainen aines tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien mittaan ihmiskunnassa vallitsevaksi? Mikä häviäisi? Julian Huxley oli asiasta hyvin kiinnostunut ja uskoi, että koittaisi vielä aika, jolloin lajin eugeenista parannusta pidettäisiin yhtenä ihmiskunnan tärkeimpänä päämääränä.

Keskeinen lähtökohta symposiumille oli, että ihmiskunta oli nyt astunut uuteen vaiheeseen ja palannut jälleen mitättömyydestä yhdeksi kosmisen evoluutioprosessin keihäänkärjistä. Nykyhetki on vaativa hetki, jona me ensimäistä kertaa voimme nähdä itsemme tuon merkillisen tapahtumakulun pitkässä perspektiivissä… meidän on vältettävä uhkaava tuho ja toisekseen toteutettava uusia mahdollisuuksia pitkässä tulevaisuudessa.

Tässä huippumiesten (naisia ei mukana ollut ainuttakaan) joukossa ei voinut odottaa varsinaista yksimielisyyttä missään asiassa, mutta puheenvuorot ovat sitäkin kiinnostavampia. Niissä lentää joskus mielikuvitus huikeasti kuten silloin, kun muuan keskustelija pohdiskelee, millaisia ihmisiä voitaisiin joskus tulevaisuudessa lähettää hyvin kauas toisille planeetoille. -Ainakin jalattomuudesta olisi suuri etu, sillä jalkoja ei avaruusaluksessa tarvita ja ne kuluttavat paljon energiaa ja vievät turhaa tilaa…

Jonkinlainen konsensus näyttäisi vallitsevan siitä, ettei voida tietää, millaisia ominaisuuksia ihmiskunnalta tulevaisuudessa vaaditaan: suojaako esimerkiksi jokin nykyään tarpeettomalta tai vahingolliselta vaikuttava geeni ihmistä kuitenkin joltakin tulevaisuuden vaaralta. Onko edes oikein pyrkiä hävittämään jotakin taudinaiheuttajaa sukupuuttoon? Itse asiassa se voidaan vain ajaa maan alle kehittämään entistä vaarallisempia muotoja.

Maapallon riittävyydestä ei erään keskustelijan mielestä kannattanut huolehtia, vaikka ihmiskunta lisääntyisi 45 miljardiin tai suuremmaksi, kuten näytti. Moni oli siitä sentään hyvin huolissaan ja uusia, oraalisesti nautittavia ehkäisykeinoja odotettiin suurella innolla. Pillerithän tulivatkin markkinoille parin vuoden kuluttua.

Ihmislajin geneettinen huonontuminen näytti joka tapauksessa olevan nyt selvänä trendinä etenkin lääketieteen kehittymisen, mutta myös yhteiskunnan ominaisuuksien takia. Muuan indikaattori oli alhaisemman ÄO:n omaavien ihmisten suurempi sikiävyys. Ihmiskunta tarvitsi globaalista evoluutiopolitiikkaa, johon kansallinen- talous- ja sosiaalipolitiikka oli sopeutettava, kärjisti Huxley.

Rotua eli siis ihmislajia oli parannettava sen sijaan, että sitä huononnettiin ja merkittävänä keinona tuotiin esille keinohedelmöitys, joka näytti suurelta lupaukselta, kun miehen siittiöitä oli opittu säilyttämään kylmissä lämpötiloissa. Perinnöllisesti huipputasoista geenimateriaalia oli siis ainakin pian saatavissa riittävästi.

Symposiumi ei päättynyt mihinkään yhteiseen manifestiin, vaan sen sijaan keskusteluun eettisistä näkökohdista. Joka tapauksessa se nosti esille ihmiskunnan suuret ongelmat pitkässä perspektiivissä ja päivänpolitiikan yläpuolella.

On kummallista ajatella, että suurta osaa siitä, mitä tuolloin puhuttaisiin, ei nykyään voitaisi arvovaltaisilla forumeilla edes sanoa, saati julkaista. Niin sanottu poliittinen korrektius kahlehtii yhä selvemmin paitsi sananvapautta, myös ajattelua. Tämän kehityssuunnan mahdollisuutta eivät arvoisat huipputiedemiehet tainneet lainkaan tulla ajatelleeksi katsellessaan ihmiskunnan kehitystä uuden aikakauden kynnyksellä…

 

Eteenpäin!

 

Postprogressiivinen kulttuuri

 

Länsimaisen kulttuurin nousukaudella ja sen jälkeenkin oli edistyksen käsite korkeassa kurssissa (vrt. Vihavainen: Haun condorcet tulokset). Kun maailma meni eteenpäin, se meni aina kohti parempaa.

Muinaiset käsitykset historian syklisyydestä, menneestä kultakaudesta tai ikuisesta paluusta olivat mahdottomia ja käsittämättömiä. Eteenpäin, siis ylöspäin ja irti vanhentuneesta, irrationaalisesta ja tehottomasta!

Friedrich Nietzsche pilkkasi asiaa 1800-luvun lopulla, edistysuskon ollessa korkeimmillaan:

Heil euch, brave Karrenschieber!

Stets ”je länger, desto lieber!”

Unbegeistert, ungespässig,

unverwüstlich mittelmässig,

steifer stets an Kopf und Knie,

sans génie et sans esprit…

 

Google auttaa mielellään, ellei saksa suju.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien jokin sentään näytti jo muuttuneen. Edes maailmansodat eivät vakuuttaneet ihmiskuntaa siitä, ettei edessäpäin odottaisi vain aina parempi maailma. Sitä eivät vielä tehneet 1960-1970-lukujen ennusteet tulossa olevasta saasteisiin ja myrkkyihin hukkumisesta ja raaka-aineiden loppumisesta, vaan vasta konkreettiset ilmiöt.

 Alettiin suorastaan ”nähdä” todisteita kasvun rajoista, kauhisteltiin öljyn hintoja, ”katseltiin” otsoniaukkoa, joka kuulemma oli siellä jossakin ja poltti ihoa ja voivoteltiin happosateita, jotka tappoivat metsiä. Ne ainakin harsuuntuivat.

Itse asiassa maailman johtavat tiedemiehet olivat kyllä olleet hyvin huolestuneita ihmiskunnan tulevaisuudesta jo1960-luvun alussa (Vihavainen: Haun nobelistit tulokset), mutta eivät he massojen mielialoihin vaikuttaneet.

Neuvostoliitossakin puuhattiin juuri samaan aikaan suurta harppausta kommunismiin (1961-1980) ja sen loputtomaan yltäkylläisyyteen (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentaminen tulokset), eikä Kiina jäänyt pekkaa pahemmaksi. Siellä harpattiin myös ja saatiin aikaan muuan historian tuhoisimmista nälänhädistä. Mutta ei se mitään, edistys oli yhä kova sana: Eteenpäin vain kärryt tiellä, paratiisi vartoo siellä! (vrt. Nietzschen runo yllä).

Edistyksen vastakohdasta, taantumisesta unelmointi jäi kuitenkin harvojen, Petti Linkolan kaltaisten eksentrikkojen asiaksi.

 Jokainen ymmärsi, ettei Suomen kansa voinut elää, mikäli se siirtyisi kalastajiksi Päijänteelle. Sellainen elämä oli mahdollista vain kouralliselle ihmisiä. Erilaiset elämäntapaintiaanit eivät saaneet massoja seuraamaan itseään, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty.

Sosialismi oli rakentanut oppinsa nimenomaisesti tuolle edistykselle, maailman kehityslogiikalle, jossa sosialismi väistämättä seuraisi kapitalismia. Kun tuo niin sanottu reaalisosialismi sitten kuitenkin maineettomasti ja vastaan sanomattomasti romahti, jäi maailman edistysväelle vain luu kouraan. Oli osoittautunut, että heitä oli petetty.

Edistyskeskeiseen lineaaris- kiliastiseen historiankäsitykseen nojaavan maailmankatsomuksen sijalle tarjottiin sen jälkeen postmodernismia, missä mikään ei ollut lopultakaan toista arvokkaampaa ja kansakuntien (joita ei edes ollut) ja ihmiskunnan niin sanotut suuret tarinat puuttuivat kokonaan.

Toki kilpaileva tarina historian lopusta ja lineaarisen kehityksen saapumisesta loistavaan päätökseensä kehdattiin myös esittää, mutta sen merkitys jäi lyhytaikaiseksi. Parissa vuosikymmenessä suurin osa ihmiskuntaa osoitti viis veisaavansa noista edistyksen luomista arvoista, joita ei kukaan myöskään voinut niille pakottaa.

Tässä sitä ollaan. Venäjää voi suhteellisen vähäisestä potentiaalistaan huolimatta pitää edelläkävijänä edistyksestä luopumisesta ja taantumukseen kääntyjästä. Maailmassa, jota pidettiin vielä yksinapaisena, se kieltäytyi yhteisistä normeista ja selitti olevansa suvereeni demokratia(ks. Vihavainen: Haun suvereeni demokratia tulokset).

Tuo ”demokratia” toki on vain sana, jolle voi antaa haluamansa sisällyksen, mutta ”suvereenisuus”, kun sitä korostetaan, tarkoittaa juuri luopumista kaikista sellaisista arvoista ja sitoumuksista, joita ulkoapäin voidaan esittää. Mikseipä siis palaisi takaisin vaikkapa1500-luvun arvoihin ja normeihin? Pust huže da naše! Omia ne ainakin ovat.

Kun maailman suurin talous, Kiina, seuranaan vielä useimmat Aasian ja Etelä-Amerikan nousevat talousmahdit, enemmän tai vähemmän avoimesti seurasivat samaa lippua, oli jo pakko ymmärtää, että lehti on kääntynyt.

Ihmiskunnan yhteinen, valoisa tulevaisuus, ei enää kenenkään mielestä lainomaisesti lähene kehityksen myötä. Monelle tässä on käyvä vielä huonosti. Maailman uusjaossa kamppailevat nyt uudet voimat ja armottomassa kilpailussa tulee myös ruumiita, varmasti suuriakin. Niin sanoakseni aleneva säätykierto on jo havaittavissa oleva asia.

Progressiivis-kiliastisen länsimaisen hengen tilalle on hiipinyt pessimistis-apokalyptinen, jossa ikävät skenaariot kilpailevat vain kaikkein kauheimpien katastrofinäkyjen kanssa.

Länsimaissa tulevaisuuden odotukset ovat aiheuttaneet hysteerisiä ilmiöitä (Thunberg, Elokapina, vihreä liike, hiilidioksidin näkeminen, kadulla makailu ja itsensä liimaaminen), joiden toimijat takertuvat infantiilisti erilaisiin fetisseihin, joilla on puhtaasti pelkkää symboliarvoa. Tämä tehdään yrittämättäkään hahmottaa ja suhteuttaa asioiden merkitystä. Eletään eräänlaisen maagisen ajattelun mukaisesti.

Tilanne muistuttaa tietenkin keskiajan ruoskijakulkueita, jotka yrittivät torjua mustan surman tuhotöitä ruoskimalla itseään ja toisiaan. Äärimmäisen irrationaaliset toimet, kuten maidon juonnin lopettaminen ja matojen ja kuoriaisten lisääminen ruokaan toimivat jonkinlaisina symbolisina uskon tekoina, joilla ilmeisesti on rauhoittava vaikutus. Ehkä niitä käytettiin myös 1300-luvulla?

Suuret laivat kääntyvät hitaasti, mutta juuri nyt Amerikan Yhdysvallat on alkanut tempoilla yllättävän rajusti. On outoa, että megatrendejä yritetään muuttaa äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Edistyksen hevosta yritetään piristää ruoskimalla.

On odotettavissa, että rajut uudet määräykset jäävät lyhytaikaisiksi ja kaikki osapuolet rientävät tekemään parhaansa niiden vaikutusten vähentämiseksi. Jotakin varmasti jää myös jäljelle ja on mahdollista, että globalisaatio, sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan, on tulossa tiensä päähän. Onhan maailma elänyt protektionismin aikoja ennenkin.

Yhdysvallat on vielä nimellisesti eli kansainväliseltä ostovoimaltaan maailman suurin talous, mutta ei enää niin suuri kuin vielä hiljattain. Etenkin suhteellisesti USA:n merkitys on väistämättömässä laskussa ja mikä on sangen tärkeää: sen tuotannon arvo on ostovoimakorjatulla kurssilla laskettuna paljon pienempi kuin sen nimellisarvo.

USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Kehitys suuntautuu siis alaspäin, ainakin suhteellisesti.

Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa kyllä yhä neljänneksen maailmantaloudesta, mutta se merkitsee olennaisesti vain dollarin kansainvälistä arvostusta, joka voi romahtaakin.

Reaalinen tuotanto on aivan toisella pohjalla kuin tileihin merkityt rahasummat. Mikäli USA ryhtyy taloussotaan muuta maailmaa vastaan, se istuu lasikaapissa.

Väestönmuutokset ovat muuan megatrendi, joka nopeasti muuttaa maailman voimasuhteita. USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja yllättävää kyllä, vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een, keitä siellä sitten asuneekin. Tulevaisuus on joka tapauksessa musta.

Näyttää siltä, että Eurooppa ja sen poikima USA, jotka aikoinaan nostivat edistyksen lipun ja olivat maailman kehityksen johdossa, jäävät väistämättä sivuosaan lähimpien sadan vuoden kuluessa. Kehitys ei vie enää ylös, vaan alas.

Ajatus siitä, että Euroopan unioni arvoineen hallitsisi maailmaa tulevaisuudessakin sen henkisenä johtajana ja esimerkiksi kansainvälisen oikeuden tukipylväänä, on kaunis ja kannatettava. Täältä, valkoisten miesten aivoista ne tasa-arvon ja vapauden aatteet ovat lähteneetkin.

Ei kuitenkaan kannata luottaa liikoja siihen, että maailma olisi kehittymässä aina vain paremmaksi ja reilummaksi paikaksi kaikille kansoille. Kunnianhimoinen ilmastohysteria ja woke-flagellantismi eivät voi asioita muuttaa ainakaan parempaan suuntaan. Paikallista tuhoa ne kyllä varmasti pystyvät saamaan aikaan.

Eurooppalainen henki loi edistyksen, mutta sen kärryjä vetänyt hevonen näyttää pahoin uupuneen matkalla. Ettei se vain olisi kuollut? Taitaa olla uuden ajattelun aika.