Eteenpäin!

 

Postprogressiivinen kulttuuri

 

Länsimaisen kulttuurin nousukaudella ja sen jälkeenkin oli edistyksen käsite korkeassa kurssissa (vrt. Vihavainen: Haun condorcet tulokset). Kun maailma meni eteenpäin, se meni aina kohti parempaa.

Muinaiset käsitykset historian syklisyydestä, menneestä kultakaudesta tai ikuisesta paluusta olivat mahdottomia ja käsittämättömiä. Eteenpäin, siis ylöspäin ja irti vanhentuneesta, irrationaalisesta ja tehottomasta!

Friedrich Nietzsche pilkkasi asiaa 1800-luvun lopulla, edistysuskon ollessa korkeimmillaan:

Heil euch, brave Karrenschieber!

Stets ”je länger, desto lieber!”

Unbegeistert, ungespässig,

unverwüstlich mittelmässig,

steifer stets an Kopf und Knie,

sans génie et sans esprit…

 

Google auttaa mielellään, ellei saksa suju.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien jokin sentään näytti jo muuttuneen. Edes maailmansodat eivät vakuuttaneet ihmiskuntaa siitä, ettei edessäpäin odottaisi vain aina parempi maailma. Sitä eivät vielä tehneet 1960-1970-lukujen ennusteet tulossa olevasta saasteisiin ja myrkkyihin hukkumisesta ja raaka-aineiden loppumisesta, vaan vasta konkreettiset ilmiöt.

 Alettiin suorastaan ”nähdä” todisteita kasvun rajoista, kauhisteltiin öljyn hintoja, ”katseltiin” otsoniaukkoa, joka kuulemma oli siellä jossakin ja poltti ihoa ja voivoteltiin happosateita, jotka tappoivat metsiä. Ne ainakin harsuuntuivat.

Itse asiassa maailman johtavat tiedemiehet olivat kyllä olleet hyvin huolestuneita ihmiskunnan tulevaisuudesta jo1960-luvun alussa (Vihavainen: Haun nobelistit tulokset), mutta eivät he massojen mielialoihin vaikuttaneet.

Neuvostoliitossakin puuhattiin juuri samaan aikaan suurta harppausta kommunismiin (1961-1980) ja sen loputtomaan yltäkylläisyyteen (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentaminen tulokset), eikä Kiina jäänyt pekkaa pahemmaksi. Siellä harpattiin myös ja saatiin aikaan muuan historian tuhoisimmista nälänhädistä. Mutta ei se mitään, edistys oli yhä kova sana: Eteenpäin vain kärryt tiellä, paratiisi vartoo siellä! (vrt. Nietzschen runo yllä).

Edistyksen vastakohdasta, taantumisesta unelmointi jäi kuitenkin harvojen, Petti Linkolan kaltaisten eksentrikkojen asiaksi.

 Jokainen ymmärsi, ettei Suomen kansa voinut elää, mikäli se siirtyisi kalastajiksi Päijänteelle. Sellainen elämä oli mahdollista vain kouralliselle ihmisiä. Erilaiset elämäntapaintiaanit eivät saaneet massoja seuraamaan itseään, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty.

Sosialismi oli rakentanut oppinsa nimenomaisesti tuolle edistykselle, maailman kehityslogiikalle, jossa sosialismi väistämättä seuraisi kapitalismia. Kun tuo niin sanottu reaalisosialismi sitten kuitenkin maineettomasti ja vastaan sanomattomasti romahti, jäi maailman edistysväelle vain luu kouraan. Oli osoittautunut, että heitä oli petetty.

Edistyskeskeiseen lineaaris- kiliastiseen historiankäsitykseen nojaavan maailmankatsomuksen sijalle tarjottiin sen jälkeen postmodernismia, missä mikään ei ollut lopultakaan toista arvokkaampaa ja kansakuntien (joita ei edes ollut) ja ihmiskunnan niin sanotut suuret tarinat puuttuivat kokonaan.

Toki kilpaileva tarina historian lopusta ja lineaarisen kehityksen saapumisesta loistavaan päätökseensä kehdattiin myös esittää, mutta sen merkitys jäi lyhytaikaiseksi. Parissa vuosikymmenessä suurin osa ihmiskuntaa osoitti viis veisaavansa noista edistyksen luomista arvoista, joita ei kukaan myöskään voinut niille pakottaa.

Tässä sitä ollaan. Venäjää voi suhteellisen vähäisestä potentiaalistaan huolimatta pitää edelläkävijänä edistyksestä luopumisesta ja taantumukseen kääntyjästä. Maailmassa, jota pidettiin vielä yksinapaisena, se kieltäytyi yhteisistä normeista ja selitti olevansa suvereeni demokratia(ks. Vihavainen: Haun suvereeni demokratia tulokset).

Tuo ”demokratia” toki on vain sana, jolle voi antaa haluamansa sisällyksen, mutta ”suvereenisuus”, kun sitä korostetaan, tarkoittaa juuri luopumista kaikista sellaisista arvoista ja sitoumuksista, joita ulkoapäin voidaan esittää. Mikseipä siis palaisi takaisin vaikkapa1500-luvun arvoihin ja normeihin? Pust huže da naše! Omia ne ainakin ovat.

Kun maailman suurin talous, Kiina, seuranaan vielä useimmat Aasian ja Etelä-Amerikan nousevat talousmahdit, enemmän tai vähemmän avoimesti seurasivat samaa lippua, oli jo pakko ymmärtää, että lehti on kääntynyt.

Ihmiskunnan yhteinen, valoisa tulevaisuus, ei enää kenenkään mielestä lainomaisesti lähene kehityksen myötä. Monelle tässä on käyvä vielä huonosti. Maailman uusjaossa kamppailevat nyt uudet voimat ja armottomassa kilpailussa tulee myös ruumiita, varmasti suuriakin. Niin sanoakseni aleneva säätykierto on jo havaittavissa oleva asia.

Progressiivis-kiliastisen länsimaisen hengen tilalle on hiipinyt pessimistis-apokalyptinen, jossa ikävät skenaariot kilpailevat vain kaikkein kauheimpien katastrofinäkyjen kanssa.

Länsimaissa tulevaisuuden odotukset ovat aiheuttaneet hysteerisiä ilmiöitä (Thunberg, Elokapina, vihreä liike, hiilidioksidin näkeminen, kadulla makailu ja itsensä liimaaminen), joiden toimijat takertuvat infantiilisti erilaisiin fetisseihin, joilla on puhtaasti pelkkää symboliarvoa. Tämä tehdään yrittämättäkään hahmottaa ja suhteuttaa asioiden merkitystä. Eletään eräänlaisen maagisen ajattelun mukaisesti.

Tilanne muistuttaa tietenkin keskiajan ruoskijakulkueita, jotka yrittivät torjua mustan surman tuhotöitä ruoskimalla itseään ja toisiaan. Äärimmäisen irrationaaliset toimet, kuten maidon juonnin lopettaminen ja matojen ja kuoriaisten lisääminen ruokaan toimivat jonkinlaisina symbolisina uskon tekoina, joilla ilmeisesti on rauhoittava vaikutus. Ehkä niitä käytettiin myös 1300-luvulla?

Suuret laivat kääntyvät hitaasti, mutta juuri nyt Amerikan Yhdysvallat on alkanut tempoilla yllättävän rajusti. On outoa, että megatrendejä yritetään muuttaa äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Edistyksen hevosta yritetään piristää ruoskimalla.

On odotettavissa, että rajut uudet määräykset jäävät lyhytaikaisiksi ja kaikki osapuolet rientävät tekemään parhaansa niiden vaikutusten vähentämiseksi. Jotakin varmasti jää myös jäljelle ja on mahdollista, että globalisaatio, sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan, on tulossa tiensä päähän. Onhan maailma elänyt protektionismin aikoja ennenkin.

Yhdysvallat on vielä nimellisesti eli kansainväliseltä ostovoimaltaan maailman suurin talous, mutta ei enää niin suuri kuin vielä hiljattain. Etenkin suhteellisesti USA:n merkitys on väistämättömässä laskussa ja mikä on sangen tärkeää: sen tuotannon arvo on ostovoimakorjatulla kurssilla laskettuna paljon pienempi kuin sen nimellisarvo.

USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Kehitys suuntautuu siis alaspäin, ainakin suhteellisesti.

Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa kyllä yhä neljänneksen maailmantaloudesta, mutta se merkitsee olennaisesti vain dollarin kansainvälistä arvostusta, joka voi romahtaakin.

Reaalinen tuotanto on aivan toisella pohjalla kuin tileihin merkityt rahasummat. Mikäli USA ryhtyy taloussotaan muuta maailmaa vastaan, se istuu lasikaapissa.

Väestönmuutokset ovat muuan megatrendi, joka nopeasti muuttaa maailman voimasuhteita. USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja yllättävää kyllä, vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een, keitä siellä sitten asuneekin. Tulevaisuus on joka tapauksessa musta.

Näyttää siltä, että Eurooppa ja sen poikima USA, jotka aikoinaan nostivat edistyksen lipun ja olivat maailman kehityksen johdossa, jäävät väistämättä sivuosaan lähimpien sadan vuoden kuluessa. Kehitys ei vie enää ylös, vaan alas.

Ajatus siitä, että Euroopan unioni arvoineen hallitsisi maailmaa tulevaisuudessakin sen henkisenä johtajana ja esimerkiksi kansainvälisen oikeuden tukipylväänä, on kaunis ja kannatettava. Täältä, valkoisten miesten aivoista ne tasa-arvon ja vapauden aatteet ovat lähteneetkin.

Ei kuitenkaan kannata luottaa liikoja siihen, että maailma olisi kehittymässä aina vain paremmaksi ja reilummaksi paikaksi kaikille kansoille. Kunnianhimoinen ilmastohysteria ja woke-flagellantismi eivät voi asioita muuttaa ainakaan parempaan suuntaan. Paikallista tuhoa ne kyllä varmasti pystyvät saamaan aikaan.

Eurooppalainen henki loi edistyksen, mutta sen kärryjä vetänyt hevonen näyttää pahoin uupuneen matkalla. Ettei se vain olisi kuollut? Taitaa olla uuden ajattelun aika.