Ennen kulttuurivallankumousta

 

Tiedemiesten huolet

 

Homo sapiens on lajinimike, johon sisältyy aimo annos itseimartelua. On se ansaittukin sikäli, ettei mikään muu laji ole kyennyt samantasoisiin saavutuksiin luonnon pakosta vapautumisen alalla. Toki viime kädessä olemme aina osa luontoa, yritimmepä käyttäytyä miten perverssisti tahansa.

Kuitenkaan nimenomaan viisaus, sapientia lajin homo erityispiirteiden nimikkeenä ei välttämättä ole oikein sattuva. Parempi olisi ehkä viitata ensisijaisesti tämän lajimme kykyyn tehdä, rakentaa, sitähän ilmaisee homo faber -seppäihminen. Paljon on saatu aikaan, hyvät lajitoverit, sitä ei voi kukaan kiistää.

Paitsi taitavuudellaan, ihminen nykymuodossaan kunnostautuu yleensä konformismillaan. Joukon mukana mennään ja joukot kasvavat yhä suuremmiksi. Niiden piirissä ajattelulle asetetaan rajat, jotka voivat olla tiukkoja. Kokemusta on jo vuosituhansien ajalta.

Kehitys jatkuu tietenkin hamaan ns. maailman tappiin. Sen on nähty merkitsevän kulkemista yhä suurempaa ihmiskunnan vapautta kohti ja tämä pätee monessa mielessä.

Toisaalta itse ihmiskunta on koko ajan muutoksen tilassa. Meikäläisen ikäinen ihminen on jo saanut nähdä, miten uudet sukupolvet ovat selvästi pitempikasvuisia kuin vanhat. Nuorimmat taas ovat edeltäjiään heikkokuntoisempia ja heidän spermansakin on yhä heikompaa.

Nuo asiat luultavasti liittyvät vain ravintotilanteen muuttumiseen ja mahdollisesti ympäristömyrkkyihin tai muhin haitakkeisiin. Tuskin on syytä yhdistää niitä perinnöllisyyteen. Tosin vanhempien dieetti vaikuttaa kyllä ainakin seuraavaan sukupolveen ja esimerkiksi alkoholin tuottamat vauriot ovat tunnettuja.

Yksi asia näyttää joka tapauksessa nykyään kokonaan jäävän pois ihmiskunnan kehitystä ja siis myös sen tulevaisuuttakoskevien asioiden listalta ja se on itse ihmissuvun perimän muuttuminen, evoluutio, joka aiheuttaa sen, etteivät tulevaisuuden ihmiset ainakaan muutaman kymmenen sukupolven jälkeen ole keskimäärin samanlaisia kuin nyt.

Voimme tietenkin yrittää hallita evoluutiota ja siihenhän pyrki eugeniikka eli rotuhygienia, joka nyt on muuttunut sanaksi, jota ei edes saa sanoa, paitsi kirosanana, joka on poliittisesti (!) äärimmäisen epäkorrekti.

Evoluutio ei kuitenkaan siitä mihinkään häviä, jos sitä lakataan puhumasta ja sitä vaikka edes ajattelemasta. Ei se ole ihmiskeksintöä lainkaan, vaan luonnon omaa työtä, joka ei jätä ihmistäkään rauhaan.

Vielä 1960-luvun alussa saattoi suuri joukko nobelisteja kokoontua symposiumiin ja puhua aivan vapaasti asiasta, jonka ajattelemisenkin poliittisen korrektiuden politrukit nykyään kieltäisivät ehdottomasti.

Jokunen aika sitten tulinkin kirjoittaneeksi tuosta symposiumista, mutta sen varsinainen merkitys näyttää jääneen monelta huomaamatta, päätellen reaktioiden vaisuudesta.

Otanpa se tähän taas uudelleen ja kysyn, miksi tuollaista symposiumia olisi nykyään mahdoton kuvitella? Ovatko käsitellyt aiheet menettäneet ajankohtaisuutensa, vai ovatko sallitun ajattelun rajat kaventuneet ja jos ovat, niin miksi?

unnuntai 1. lokakuuta 2023

Symposiumi vedenjakajalla

 

Lajin kohtalo

 

Ihminen ja hänen tulevaisuutensa. Toim. Gordon Wolstenholme. Suomentanut Juhani Jaskari. WSOY 1965, 429 s.

 

Tämä kokoomateos on alun perin lääketieteeseen keskittyneen Ciba-säätiön vuonna 1963 julkaisema ja siinä on artikkelien lisäksi myös useita asiantuntijoiden keskusteluja. Osallistujien joukossa on maineikkaita nimiä: UNESCO:n ja WWF:n perustajin kuulunut Sir Julian Huxley, ihmisen vanhenemisen biologian ja seksuaalikäyttäytymisen tutkija Alex Comfort, nobelistit J. Lederberg, P.B. Medawar, A. Szent-Györgyi, F.H.C. Crick ja H.J. Muller ja niin edelleen, kaikki aikansa huippunimiä.

Siihen aikaan, kun tämän kirjan pohjana oleva symposiumi pidettiin, oli ydinsodan uhka varjostanut ihmiskuntaa vasta puolentoista vuosikymmenen ajan ja sitten aktualisoitunut Kuuban kriisissä juuri samoihin aikoihin. Ehkäisypillerit eivät vielä olleet tulleet markkinoille ja geeniteknologia oli lapsenkengissään, vaikka DNA oli löydetty jo vuona 1953. Toinen sen löytäjistä, F. Crick oli mukana tässä symposiumissa ja kirjassa. Hän sai nobelinsa vuonna 1962.

Voi siis sanoa, että symposiumille -ja kirjalle- oli suuri sosiaalinen tilaus: ihmiskunta oli selvästi astumassa tai jo astunut uuteen vaiheeseen kehityksessään, eikä sen kohtalo ollut suinkaan itsestään selvä. Ihmiskuntaa biologisena populaationa uhkasivat monet vaarat, mutta samaan aikaan tieteen kehitys lupasi avata portteja myös sen perimän manipuloinnille, missä piili sekä suuria lupauksia, että tuntemattomia vaaroja.

Huoli maapallon riittävyydestä ja luonnon saastumisesta lisääntyi nyt voimakkaasti ja Julian Huxley nosti avauspuheenvuorossaan esille erityisesti Rachel Carsonin kirjan Hiljainen kevät, joka varoitti hyönteismyrkkyjen ympäristövaaroista. Vuonna 1962 ilmestynyt kirjahan oli aivan tuore.

Valtava väestönkasvu näytti hallitsemattomalta ja lineaariselta ja ruuan tuotanto sen sijaan laahasi jäljessä, kuten jo Malthus oli todennut. Kaupungit pyrkivät kasvamaan suuremmiksi kuin oli järkevää ja kohtuullista, teollisuus aiheutti taipumusta liikatuotantoon ja hyödykkeiden epätasaiseen jakaantumiseen ja niin edelleen. Väestön äkkikasvu pakotti esittämään kysymyksistä perustavimman: Mitä varten ihminen on olemassa?

Läntinen talous perustui siihen, että ihmisille oli onnistuttu uskottelemaan, että heidän onnensa edellytti yhä uusien tavaroiden hankkimista. Tämä oli monesta syystä kestämätöntä ja olisi ruvettava suunnittelemaan toteutusyhteiskuntaa mieluummin kuin hyvinvointiyhteiskuntaa tai tehokasta yhteiskuntaa tai voimakasta yhteiskuntaa. Päämäärän tuli olla, että ihminen pystyi toteuttamaan yhä enemmän omia mahdollisuuksiaan. Näin siis Julian Huxley alustuksessaan.

Mitä ilmastonmuutokseen tulee, uskoi Huxley, että seuraavien noin 5000 vuoden aikana vallitseva lauhkea ilmasto jatkuisi ja muun muassa aiheuttaisi ongelmina jäätiköiden sulamista ja merenpinnan nousua. Myöhemmin palattaisiin taas uuteen jääkauteen.

Myös ihmisen psyykkinen avaruus ja sen kehitys olivat tärkeä huomioon ottamisen ja tutkimuksen kohde. Veljensä Aldousin tavoin Huxley toi varovasti esille niitä mahdollisuuksia, joita tajuntaa laajentavat aineet antoivat ihmiskunnalle. Ihmisenpsyykkisen avaruuden tila ja kasvatus olivat alueita, joilla oli välttämätöntä saavuttaa edistystä.

Suorastaan keskeinen näkökohta tässä biologisesti suuntautuneiden tiedemiesten seurassa oli ihmisen lajinkehitys, evoluutio. Evoluutiohan oli joskus tuottanut nykyisen ihmiseen, mutta olisi ollut perin naiivia ajatella, ettei se enää jatkuisikaan. Millainen olisi tulevaisuuden ihminen biologisesti ja mitkä tekijät siihen vaikuttivat?

Kuten jokainen tuohon aikaan koulua käynyt muistaa, eugeniikalle oli omistettu oma lukunsa biologian oppikirjoissa. Kun tulevaisuutta ajateltiin, eivät vähäisessä roolissa olleet ne huolenaiheet, jotka liittyivät populaatiogenetiikkaan: millainen aines tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien mittaan ihmiskunnassa vallitsevaksi? Mikä häviäisi? Julian Huxley oli asiasta hyvin kiinnostunut ja uskoi, että koittaisi vielä aika, jolloin lajin eugeenista parannusta pidettäisiin yhtenä ihmiskunnan tärkeimpänä päämääränä.

Keskeinen lähtökohta symposiumille oli, että ihmiskunta oli nyt astunut uuteen vaiheeseen ja palannut jälleen mitättömyydestä yhdeksi kosmisen evoluutioprosessin keihäänkärjistä. Nykyhetki on vaativa hetki, jona me ensimäistä kertaa voimme nähdä itsemme tuon merkillisen tapahtumakulun pitkässä perspektiivissä… meidän on vältettävä uhkaava tuho ja toisekseen toteutettava uusia mahdollisuuksia pitkässä tulevaisuudessa.

Tässä huippumiesten (naisia ei mukana ollut ainuttakaan) joukossa ei voinut odottaa varsinaista yksimielisyyttä missään asiassa, mutta puheenvuorot ovat sitäkin kiinnostavampia. Niissä lentää joskus mielikuvitus huikeasti kuten silloin, kun muuan keskustelija pohdiskelee, millaisia ihmisiä voitaisiin joskus tulevaisuudessa lähettää hyvin kauas toisille planeetoille. -Ainakin jalattomuudesta olisi suuri etu, sillä jalkoja ei avaruusaluksessa tarvita ja ne kuluttavat paljon energiaa ja vievät turhaa tilaa…

Jonkinlainen konsensus näyttäisi vallitsevan siitä, ettei voida tietää, millaisia ominaisuuksia ihmiskunnalta tulevaisuudessa vaaditaan: suojaako esimerkiksi jokin nykyään tarpeettomalta tai vahingolliselta vaikuttava geeni ihmistä kuitenkin joltakin tulevaisuuden vaaralta. Onko edes oikein pyrkiä hävittämään jotakin taudinaiheuttajaa sukupuuttoon? Itse asiassa se voidaan vain ajaa maan alle kehittämään entistä vaarallisempia muotoja.

Maapallon riittävyydestä ei erään keskustelijan mielestä kannattanut huolehtia, vaikka ihmiskunta lisääntyisi 45 miljardiin tai suuremmaksi, kuten näytti. Moni oli siitä sentään hyvin huolissaan ja uusia, oraalisesti nautittavia ehkäisykeinoja odotettiin suurella innolla. Pillerithän tulivatkin markkinoille parin vuoden kuluttua.

Ihmislajin geneettinen huonontuminen näytti joka tapauksessa olevan nyt selvänä trendinä etenkin lääketieteen kehittymisen, mutta myös yhteiskunnan ominaisuuksien takia. Muuan indikaattori oli alhaisemman ÄO:n omaavien ihmisten suurempi sikiävyys. Ihmiskunta tarvitsi globaalista evoluutiopolitiikkaa, johon kansallinen- talous- ja sosiaalipolitiikka oli sopeutettava, kärjisti Huxley.

Rotua eli siis ihmislajia oli parannettava sen sijaan, että sitä huononnettiin ja merkittävänä keinona tuotiin esille keinohedelmöitys, joka näytti suurelta lupaukselta, kun miehen siittiöitä oli opittu säilyttämään kylmissä lämpötiloissa. Perinnöllisesti huipputasoista geenimateriaalia oli siis ainakin pian saatavissa riittävästi.

Symposiumi ei päättynyt mihinkään yhteiseen manifestiin, vaan sen sijaan keskusteluun eettisistä näkökohdista. Joka tapauksessa se nosti esille ihmiskunnan suuret ongelmat pitkässä perspektiivissä ja päivänpolitiikan yläpuolella.

On kummallista ajatella, että suurta osaa siitä, mitä tuolloin puhuttaisiin, ei nykyään voitaisi arvovaltaisilla forumeilla edes sanoa, saati julkaista. Niin sanottu poliittinen korrektius kahlehtii yhä selvemmin paitsi sananvapautta, myös ajattelua. Tämän kehityssuunnan mahdollisuutta eivät arvoisat huipputiedemiehet tainneet lainkaan tulla ajatelleeksi katsellessaan ihmiskunnan kehitystä uuden aikakauden kynnyksellä…