Kun nuolaistiin, ennen kuin tipahti

 

Suuren pikamarssin maaliintulo

 

Vanhassa ranskankielisessä sotilassanastossa, joka pian lainattiin kaikkiin kieliin, oli myös käsite marche forcée -pikamarssi.

Kun joukko-osasto piti nopeasti siirtää toiseen paikkaan, istutettiin miehet kärryihin, sikäli kuin niihin mahtui, ratsujen selkään voitiin panna aina kaksi miestä ja kolmas saattoi hölkätä perässä pitäen kiinni hevosen hännästä.

Koska sodassa logistiikka ja erityisesti ylivoiman hankkiminen jossakin tietyssä kohdassa, oli kaiken a ja o, saattoi nopeudella olla ratkaiseva merkitys. Tämän ymmärsivät niin Napoleon kuin Aleksandr Suvorov.

Nopeus saattoi ratkaista kaiken myös kansakuntien, ja mikä vielä kohtalokkaampaa, yhteiskuntajärjestelmien välisessä taistelussa.

Tämän ymmärsi Stalin, joka vuonna 1931 pitämässään puheessa julisti, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä edistyneimpiä kapitalistisia maita. Sen oli otettava ne kiinni kymmenessä vuodessa, muuten se tuhottaisiin.

Tarvittiin siis pikamarssia. Valtion hevosia, kansalaisia, oli piiskattava äärirajoille ja venäläisessä musikassa asustava vanha Oblomov oli ruoskittava hänestä pois. Muuten Neuvostoliitto tuhoutuisi, sillä sitä ympäröivät viholliset, joiden suhde siihen oli antagonistinen: mitään kompromissia ei voinut olla olemassa, jompikumpi tuhoutuisi, eikä se saanut olla Neuvostoliitto eli sosialismi.

Kun historian oikusta seurasikin sitten yhteistyön kausi, milloin natsismin, milloin kapitalistisen imperialismin edustajien kanssa, jää jälkipolvilta helposti ymmärtämättä, miten keskeinen ajatus pikamarssista ensin sosialismiin ja sitten kommunismiin Neuvostoliitossa oli.

Ideologiaa ei ymmärretty silloin vain yhteiskuntajärjestelmän ja vallanpitäjien mieleiseksi ajatteluksi ja tietyn laatuisiksi instituutioiksi, sen absoluuttiseen totuuteen uskottiin joskus enemmän (Lenin) ja joskus vähemmän (Stalin). Se oli kuitenkin aina sen verran elämää suurempi asia, että sen nimissä voitiin tappaa miljoonia ja uhrautua ja uhrata kaikkia muitakin asian puolesta.

 Ei kyseessä ollut vain pyrkiminen valtaan. Se oli toki myös oleellinen asia, mutta ei kuitenkaan syy kaiken takana, vaan seuraus. Se oli korollaari: historian mandaatti ja historiallinen velvollisuus.

Usein näkee viitattavan siihen, miten NKP (Neuvostoliiton kommunistinen puolue) julisti Neuvostoliiton sivuuttavan Yhdysvallat taloudellisessa kilpailussa vuoteen 1980 mennessä, mutta epäonnistui.

Tämä on ehdottomasti asian banalisoimista ja sitä paitsi esittää asiatkin väärin. Vuonna 1961, NKP:n XXII puoluekokouksessa todella hyväksyttiin kommunismin rakentamisen ohjelma, mikä tarkoitti sitä, että vallitseva neuvostoliittolainen yhteiskunta, joka vuonna 1936 oli jo saavuttanut sosialistisen kehitysvaiheen, siirtyisi hypäyksenomaisesti eli siis dialektiikan mukaisesti kommunistiseen vaiheeseen vuonna 1980.

Matkan varrella Yhdysvallat ja muut kapitalistiset maat olisi ohitettu jo kymmenen vuoden kuluessa, vuoteen 1970 mennessä ja jätettäisiin sen jälkeen kauas taakse.

Sosialistinen ja pian siis kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä oli koko imiskunnalle lainmukaisesti ja ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin koituva kehitysvaihe, johon Neuvostoliiton kansat -nuo onnelliset- saapuisivat ensimmäisinä.

Kuten jokainen sukupolvi vuorollaan joutuu väistymään työtään ja sukuaan jatkavien jälkeläistensä tieltä niin myös kommunismi tulisi hautaamaan isänsä kapitalismin ja jatkamaan kehitystä sen jälkeen yhä kauemmas, kohti maanpäällistä paratiisia.

Vuoden 1961 puoluekokous ei ainoastaan julistanut: ”Kommunismin on koko maailman valoisa tulevaisuus”. Se antoi lisäksi juhlallisen vakuutuksen, pannen koko (erehtymättömän) arvovaltansa peliin: ПАРТИЯ ТОРЖЕСТВЕННО ПРОВОЗГЛАШАЕТ: НЫНЕШНЕЕ ПОКОЛЕНИЕ СОВЕТСКИХ ЛЮДЕЙ БУДЕТ ЖИТЬ ПРИ КОММУНИЗМЕ! (puolue julistaa juhlallisesti, että nykyinen neuvostoihmisten sukupolvi tulee elämään kommunismissa).

Millainen tuo kommunistinen ja jo läheisessä tulevaisuudessa esiin pilkistävä yhteiskunta sitten oli? Äärimmäisen lyhyesti määriteltynä se oli yhteiskunta, jossa jokainen työskentelisi kykyjensä mukaan yhteiskunnan hyväksi ja jolle yhteiskunta antaisi kaiken hänen tarpeidensa mukaan.
Kyseessä oli siis sen tyylinen kansankoti, jossa kansalaiset saisivat kaiken riippumatta työsuorituksestaan. Silloin ei tarvittaisi enää myöskään rahaa, kaikki olisi ilmaista. Niukkuus olisi voitettu.

Toisi ilmaisten kysymys oli siitä, että kansan hyvinvointi nousisi uudenlaisen työtehon, koneellistamisen ja automaation sekä kasvinjalostuksen, uudenaikaisen biologian (Lysenko, Mitšurin) ja muiden tieteiden ansiosta ennennäkemättömäksi.

Hruštšovin puheet puoluekokouksessa samoin kuin itse puolueohjelman kohdat kertoivat paljon olennaista niistä uutuuksista, joita kommunismiin pääseminen toisi tullessaan ja joita puolue oli niin tavattoman arvovaltaisesti kuvannut.

Uutta puolueohjelmaa laatimassa oli ollut suuri määrä oppineita ja supertiede marxismi-leninismin parhaita asiantuntijoita. Yksi heistä oli Otto V Kuusinen, jolla olioma tutkimusryhmänsä.

Kuusisen kokoelmasta käy ilmi, että hän oli skeptinen uuden puolueohjelman antamien lupausten aikatauluun nähden. Esimerkiksi maaseudun ja kaupungin välisten erojen hävittäminen ei onnistuisi parissa kymmenessä vuodessa, vaikka agrokaupunkeja perustettaisiinkin kiivaassa tahdissa.

Mitä itse kommunismiin tulee, Kuusinen kuului ehdottomasti uskovaisiin. Hänen päätoimittamassaan mitä ajankohtaisimmassa oppikirjassa Marxismin-leninismin perusteet (Petroskoi 1960) asioita kuvataan vielä konkreettisemmin kuin puolueohjelmassa. Kyllä se kommunistinen yhteiskunta vöistömättä tulisi ja muuttaisi kaiken, se oli pitkä askel eteenpäin jopa sosialismista, jossa nyt elettiin.

Silloin muuttuisi koko yhteiskunnan kokoonpano. Toistaiseksi myös sosialistisessa yhteiskunnassa oli yhä kaksi luokkaa, jotka olivat keskenään ystävällisissä suhteissa: työläiset ja talonpojat, joista jälkimmäiset omistivat tuotantovälineensä, tosin kollektiivisesti. Lisäksi tuli älymystön kerrostuma (prosloika), joka nyt palveli mainittuja luokkia.

Kommunismissa ei enää olisi lainkaan luokkia: ero ruumiillisen ja henkisen työn välillä häviäisi, työläisen ja insinöörin (koneenkäyttäjän) eroa ei enää olisi, maaseudun ja kaupungin erokin häviäisi ja naisten rooli yhteiskunnassa tulisi samanlaiseksi miesten kansa, kun lastenhoidon, ruokailun, kodinhoidon ja vaatetuksen hoitaminen järjestettäisiin yhteiskunnan taholta. Silloin taso paranisi ja elämän tieteellinen ja tehokas järjestely ruokailusta kasvatukseen tulisi mahdolliseksi.

Työpäivä lyhenisi ja aivan pian siitä tulisi 35-tuntinen, joka viikko työtätekevillä olisi kaksi vapaapäivää. Vapaa-aikansa ihmiset käyttäisivät itsensä kehittämiseen ja hallintoon, ei suinkaan juopotteluun ja irstailuun  tai roskakulttuuriin. Ihminen isolla I:llä nousisi viimein todelliseen kukoistukseensa.

Kommunistisesta yhteiskunnassa häviäisivät lopullisesti muun muassa rikollisuus ja kansallinen ennakkoluuloisuus (suvaitsemattomuus). Menneisyyteen jäisivät ”väkivalta ja omanvoitonpyynti, ulkokultaisuus ja itsekkyys, valapattoisuus ja turhamaisuus”.

Kuten voidaan todeta, kyseessä ei ollut ”vain” yhteiskunnan muuttaminen, joka oli lähinnä väline, puhumattakaan nyt elintason kohottamisesta, joka sekin oli väline.

Kyseessä ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin yli-ihmisen luominen sen vanhan aatamin seuraajaksi, joka haudattaisiin eikä koskaan enää nousisi. Yli-ihmisestähän oli Venäjällä uneksittu jo Tšernyševskistä lähtien (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) ja muun muassa Trotski oli sen tulemisesta innokkaasti spekuloinut.

Nyt, 1960-luvun alkaessa näytti monesta jo olevan aika julistaa päämäärän olevan itse asiassa jo näkyvissä. Pikamarssi oli antanut vauhdin, joka nähtävissä olevassa tulevaisuudessa veisi maaliin kahden vuosikymmenen aikana. Kapitalistiselle maailmalle oli annetut haaste: se ei voisi voittaa rauhanomaisessa kilpailussa. Rinnakkaiselo ja rauha olivat anoa, mitä Neuvostoliitto tarvitsi.

Kysymys oli myös siitä, että Stalinin rikoksia paljastettiin puoluekokouksessa nyt julkisesti. Mitä hyvää puolue itse asiassa olikaan tehnyt, oikeuttaakseen sellaisen hirmuvallan? Olihan se rakentanut sotatalouden, joka lopulta voitti hyökkääjän, mutta kun hirmuvaltias oli sodassakin tehnyt kaameita virheitä.

Mutta eikö Stalin ollut vain kummallinen anomalia? Puolue oli aina ollut oikeassa rakentaessaan uutta yhteiskuntaa. Kannattiko tässä edes katsoa menneisyyteen, tulevaisuus tarjosi niin tavattoman hienoja asioita ja vieläpä aivan pian!

Kuten tunnettua, jo parin vuoden päästä kommunismin rakentamisen ohjelma joutui vaikeuksiin, aluksi maataloustuotannon alalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan valtavia määriä viljaa ulkomailta pelastaakseen väestönsä nälänhädältä, vaikka XII puoluekokouksessa oli kehuttu sen aivan pian mullistavan maailman viljamarkkinat halvalla viljallaan.

Jo vuonna 1962 armeija kukisti Novotšerkasskissa verisesti mielenosoituksen, joka liittyi elintarvikepulaan. Kun kommunismin rakentaminen pääosin ( v osnovnom) vuoteen 1980 mennessä osoittautui mahdottomaksi, se lykättiin tulevaisuuteen, mutta pysyi puolueen ohjelmassa Neuvostoliiton romahdukseen saakka.

Mitä tulee itse ohjelmaan, sen lupaamat asiat toteutettiin täydellisimmin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joissa pikamarssin sijasta luotettiin rauhalliseen kehitykseen.

Vain yksi asia jäi puuttumaan ja taisi suorastaan unohtua poliittisten tavoitteiden joukosta: yli-ihmisen rakentaminen.

 Sen sijaan olemme saaneet uusia ihanteita, jotka kumpuavat meille vieraiden kulttuurien slummeista ja niiden elämäntavasta (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset).

No, en jatka enää tänä aamuna. Ainakin olemme säästyneet pikamarssilta, joka Venäjällä vaati raskaan veronsa inhimillisesti ja kulttuurisesti.

 

Muuan maailmanhistorian merkkipaalu

 

Yhtenäinen neuvostokansa

 

On yllättävää, miten heikosti nykyään tunnetaan Neuvostoliittoa ja ymmärretään sen luonnetta.

Kyseessä oli toki totalitaarinen diktatuuri -ainakin pyrkimyksiltään- ja siihen liittyvä komentotalous, jota ei koskaan saatu kunnolla toimimaan kuluttajan tyytyväisyydeksi, vaikka se luonteeltaan sotataloutena pystyiki tuottamaan valtavia määriä sotatarvikkeita ja muuta simppeliä massatavaraa.

Useimmiten unohdetaan samalla, miten tärkeää Neuvostoliitolle oli ideologia, jolla se perusteli omaa olemassaoloaan ja herruuttaan rajojensa ulkopuolellakin. Toisin kuin nykyään yleensä kuvitellaan, tuohon ideologiaan myös uskottiin aikoinaan hyvin laajasti. Itse asiassa sen suosio romahti äkillisesti vasta vuonna 1991.

Oman virallisen tuokintansa mukaan Neuvostoliitto ainoana maana maaillmassa edusti vuodesta 1967 lähtien ns. kehittynyttä eli kypsää sosialismia, mikä oli tunnetun historian korkein inhimillisen yhteiselämän muoto.

Tuossa järjestelmässä vallitsivat aivan toisenlaiset lainomaisuudet kuin kapitalismissa ja se oli myös pidemmälle kehittynyt, kuin ns. kansandemokratioiden sosialistinen järjestelmä. Nuo maat olivat vasta pyrkimässä kehittyneeseen sosialismiin ja Neuvostoliiton kokemus osoitti, millainen  tuo korkeampi taso oli.

Kehittyneeseen sosialismiin kuului kolme perusasiaa: siinä yhtyeiskunnan alarakenne ja päällysrakenne vastasivat nyt täysin toisiaan, joten vanhat yhteiskunnan ristiriidat olivat hävinneet.

Kansallisuus oli lopullisesti menettänyt merkityksensä ihmisiä erottavana tekijänä ja kaikkien identiteetti oli nyt ensi sijassa neuvostokansalainen (sovetski tšelovek). Kansallisuuden sijaan kaikkia yhdisti ensi sijassa kommunismin rakentaminen. Oli syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, uudenlainen ihmisyhteisö.

Sosialismin vuosikymmenet olivat nyt saaneet aikaan myös erityisen uuden ilmiön: neuvostolaisen elämänmuodon (sovetski obraz žizni), mikä oli kaikille yhteinen.

Tämä kehitysvaihe oli lainomainen askel matkalla kommunistiseen yhteiskuntaan, jota nyt oltiin rakentamassa. Kuten tunnettua, se oli yhteiskunta, jossa paitsi kansalliset ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ristiriidat oli likvidoitu, myös itse niukkuus oli voitettu.

Jokainen saisi silloin tarpeensa mukaan, työpanoksestaan riippumatta. Nuo tarpeet kyllä käsitettiin kohtuullisiksi aineellisiksi tarpeiksi: hyvä, tilava ja lämmin asunto, ravitseva ruoka ja asialliset vaatteet. Kerskakulutus ja pintamuodit eivät kuuluneet asiaan.

Myös valtion ja lähiympäristön hallintoa hoiti itse kukin vuorollaan. Virkamiehistöä ja pakotuskoneistoa ei enää tarvittu.

Noista asioista olen aina silloin tällöin kirjoittanut, mutta tuntuu siltä, ettei niitä kukaan kuitenkaan muista, joten mainitsen ne tässä lyhyesti. Olihan se aika huikea ohjelma. jonka epärealistisuus oli jokaiselle normaalijärkiselle kriitikolle ilmeistä.

Siitä huolimatta se nautti valtavien kansanjoukkojen ja erityisesti älymystön suosiota lähes viimeiseen saakka. Ellei siihen nyt suoranaisesti uskotu, iin sen nimeen ainakin vannottiin. Oltiin hyvällä asialla ja itse asiassa ainoalla mahdollisella ja siis pitemmän päälle realistisella ihmiskunnan kehitystiellä.

Tässä haluaisin nyt joka tapauksessa keskittyä tuohon yhtenäisen neuvostokansan ajatukseen. Senhän väitettiin olevan jo toteutunut tosiasia. Todellakin: siltä se monesta myös näytti. Elämänmuoto oli kuin olikin kaikkialla samanlainen, Keski-Aasiasta Pietariin ja Moskovasta Vladivostokiin. Kansallisia ristiriitoja ei esiintynyt, ainakaan nyt virallisessa mediassa ja muunlaistahan ei ollutkaan.

Totta kyllä, Baltian maissa voitiin havaita jonkinlaisia alkeellisia tyytymättömyyden ilmauksia. Siellä ilmeni nationalismia, joka virallisesti diagnosoitiin menneisyyden jäänteeksi (perežitok prošlogo). Olihan Baltia ollut paljon vähemmän aikaa sosialistinen kuin esimerkiksi Venäjä.

Satuin tuntemaan virolaisen akateemikon, historioitsijan, jonka tehtäviin kuului myös tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Tämä vetosi jo huumorintajuuni 1980-luvulla, enkä tiedä, julkaisiko hän koskaan mitään siihen liittyvää tai teettikö tutkimusta. Mahdollisesti. Joka tapauksessa oli selvää, että jos tehtäisiin normaaleja, empiirisiä tutkimuksia, jäisi tuo yhtenäisyyden olemassaolo osoittamatta. Mutta, kuten teologiassa, tieteellisen kommunismin piirissä lähdettiin siitä, että totuus oli saatu ilmoituksessa ja tutkimuksen tehtävä oli vain kertoa, miten se ilmeni empiriassa.

Hän oli mukava mies ja suuri patriootti, vaikka moni vihasikin häntä ja piti isänmaanpetturina. Sitä hän ei ollut, jonkin vain oli hoidettava mielettömätkin tehtävät, joita Moskovasta lähetettiin ja olisihan noihin hommiin aina ollut tyrkyllä kaikenlaista fanaatikkoakin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, oltiin Baltiassa edelläkävijöitä. Oma kansallisuus ja sen kohtalo nostettiin esille. Se olikin jo Latviassa ja Virossa jäämässä omassa maassaan vähemmistöksi. Miten sellaista olisi voinut sulattaa?

Virallisen ideologian mukaan olisi kuitenkin pitänyt. Jo Nikita Hruštšov julisti, että veljellisten neuvostokansojen joukossa ei saanut yrittää keinotekoisesti muuttaa alueiden kansallista koostumusta, mutta ei myöskään jarruttaa sitä. Kaikkihan olivat samalla viivalla, yhteisellä asialla, eikä sosialismissa enää ollut kansallisia ennakkoluuloja.

Mikäli siis luonnollinen kehitys tulisi viemään Viron ja virolaisten venäläistymiseen, ei asialle mitään mahtaisi eikä sitä saanut estää. Saattaisihan se mahdollsesti johtaa myös Venäjän virolaistumiseen, mikäli kehityksen objektiiviset lait näin määräisivät.

Mikäli Viroon muutti suuri määrä venäläisiä suurten yleisliittolaisten projektien hyväksi työskentelemään, ei se ollut  ikään ongelma ja sitä paitsi se oli virolaisten itse aiheuttama, miksipä he eivät olleet sen enempää lisääntyneet?

Minua on aina imponoinut se, miten tavalliset suomalaiset ovat paheksuneet Viron venäläistymistä ja samaan aikaan avanneet oman maansa ovet kaikille halukkaille tulijoille. Muuhan olisi ollut rasismia. Viroon ja venäläisiin nähden tuota argumenttia ei sentään käytetty.

Kuitenkin meillä nyt jo kauan vallinnut maahanmuuttopolitiikka, johon näinä päivinä työllä ja tuskalla yritetään saada edes jonkinlaisia rajoituksia, on lähtenyt aivan samasta kuin Hruštšovin politiikka: luonnollista kehitystä ei saa jarruttaa ja talouden (hetkellinenkin) työvoiman tarve on asetettava kansallisuusaatteen edelle. Ovet auki vain.

Neuvostoliitolla oli oma ideologiansa, johon voitiin nojata, kun julistettiin kansallisten eroavaisuuksien tulleen merkityksettömiksi tai ainakin toissijaisiksi. Sattumalta ne olivatvenäläisyys ja venäjän kieli U(kansojen välisen yhteydenpidon kieli), jotka tuosta politiikasta korjasivat hyödyn, mutta ei sitä perusteltu kansallisin, vaan historianfilosofisin ”luokka-” argumentein. Ne olivat tässä maailmassa olennaisia.

Ukrainan, kuten Viron ja Latviankin itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen voitiin selittää kapitalistisen maailman imperialismiksi, joka tieteellistä sosialismia tunnustavan maan oli voitettava ja tuotava sen sijalle oma oikeudenmukainen ja ainoa edistyksellinen ideologiansa.

Tällä hetkellä Venäjällä ei enää ole ideologiaa, joka oikeuttaisi sen venäläistämään Ukrainaa tai Baltian maita ja vaikkapa Suomea, sitten kun ne ovat vuorossa. Ideologian sijaan on vain suurvaltasovinismi -deržavnost.

Kyseessä on juuri se sama henkinen takapajuisuus, joka elähdytti niitä venäläisiä, joiden mielestä jopa Puolan venäläistäminen kuului Venäjän pyhiin tehtäviin (vrt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, jaa. Saatanaahan siellä ollaan pois ajamassa ja lähettämässä sankareita taivaaseen. Niin se kehitys etenee. Niin sanotun tieteellisen sosialismin on korvannut alaston demagogia ja huuhaa. Minnepä vielä päästäänkään?

 

Edistys ja kansallisuudet

 

Kansojen sulautuminen

 

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto oli projekti, joka oman ymmärryksensä mukaan toteutti yhteiskunnallista kehitystä historian objektiivisten lakien mukaan eli oli kehityksen kärjessä, sen etujoukkona. Neuvostoliiton edun ja tavoitteiden toteutuminen merkitsivät siis samaa kuin edistys tässä historian suuressa maailmanhistorian draamassa. Asian tärkeyttä ei voi kylliksi korostaa.

Noita historian lakeja voitiin yrittää myös vastustaa ja kiertää, mutta lopputuloksena oli aina pään lyöminen seinään. Vain määrätietoinen mukautuminen historian objektiivisiin lakeihin ja suunnitelmallinen yhteiskunnan kehittäminen veivät suoraan siihen päämäärään, johon ihmiskunnan oli päästävä, kommunistiseen yhteiskuntaan.

Kehitys siis joka tapauksessa johti kaikkialla ennemmin tai myöhemmin samaan päämäärään, eikä sitä saanut keinotekoisesti yrittää jarrutella, mutta toisaalta oli asioita, joissa ei myöskään saanut kiirehtiä kehityksen objektiivisten edellytysten edelle.

Sellainen asia oli kansallisuus ja sen merkityksen muuttuminen. Kansallisella eristäytymisellä oli juurensa ihmisen alkeellisissa vaistoissa ja porvarillisessa yhteiskunnassa hallitseva luokka käytti sitä hyväkseen oman valtansa perusteluna. Kansakunnat  (natsija) olivat syntyneet porvarillisen yhteiskunnan myötä ja tulisivat sen kukistumisen jälkeen myös häviämään tarpeettomina ja vahingollisina.

Kun Sosialistisen yhteiskunnan julistettiin vuoden 1936 lopussa toteutuneen, kerrottiin myös itse Stalinin suulla, että kansalliset ennakkoluulot oli nyt uudessa järjestelmässä voitettu. Toki oli jäljellä takapajuisten ainesten aikansa eläneitä asenteita, jotka ilmenivät paikallisena nationalisina (kulttuurin vitka, perežitki prošlogo).

 Lisäksi oli olemassa jopa porvarillista nationalismia, joka tuli sosialistiseen maahan rajojen takaa -eihän Neuvostoliitossa enää ollut porvarisluokkaa.

Tällainen nationalismi oli siis olemukseltaan sekä Neuvostoliiton valtion (”sosialistisen isänmaan) että sen hallitsevan luokan (työväen) pettämistä ja rangaistiin asiaan kuuluvasti niin sanotulla ”korkeimmalla asteella” (vysšaja mera, ”vyška”), siis niskalaukaus.

 Tällaisen kohtelun saivat toteutuneen sosialismin oloissa erityisen usein monet disaporakansallisuuksien jäsenet, esimerkiksi suomalaiset, mutta kyllä muutkin vähemmistöihin kuuluvat vuosien 1937-1938 ns. kansallisissa operaatioissa. Suurin teloitettujen ryhmä olivat puolalaiset. Mielestäni on olennaisen tärkeää huomata tuo sosialismin toteutumisen ja nationalismin jäänteiden hävittämisen välinen yhteys. Se, mitä oli siedetty vielä sosialismia rakennettaessa, ei ollut enää mahdollista sosialismin toteuduttua. Näinhän oli kirjoitettukin.

Kommunistisessa yhteiskunnassa kansat tulisivat viimein sulautumaan yhteen, kuten jo klassikot olivat tienneet. 1920-luvulla Stalin kuitenkin varoitteli siitä, ettei se tapahtuisi yhtäkkiä, vaan asteettain. Kehittyisi myös uusi yhteinen kieli, joka ei olisi enempää saksakuin venäjä, vaan jokin vielä  tuntematon uusi muodostuma.

Käytännössä jotkin venäjän tapaiset kielet olivat toisia vahvempia ja vähemmistökielet sulautuisivat ensin niihin.

Mikä sitten olisi vähemmistökansojen, erityisesti pienten vähemmistökansojen kohtalo edistyksen ehtiessä pitemmälle? Oli selvää, että ne sulautuisivat suurempiin ja Neuvostoliiton tapauksessa nimenomaan venäläisiin. Tämä oli objektiivinen prosessi eli kuului historiallisen edistyksen piiriin eikä sitä edes olisi voinut estää, vaikka toisaalta ei myöskään saanut keinotekoisesti nopeuttaa, kuten toisen maailmansodan jälkeisissä ohjelmallisissa dokumenteissa varoitettiin.

Kiinnostavia tässä suhteessa ovat erityisesti Viron ja Latvian tapaukset. Tosiasia on, että niiden väestösuhteet muuttuivat tavattoman nopeasti ja että edessä oli ennen pitkää väestönvaihto. Viimeisen virolaisen tai latvialaisen kuolema tapahtuisi kenties vasta sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua, mutta venäläisenemmistön syntyminen oli jo aivan lähellä.

Sitä paitsi 1960-luvulla oli jo syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, jonka jäsenille kansallisuus oli toissijainen asia. Siitä katso tässä liitteenä oleva blogi.

Kommunismin rakentamisen projekti jäi sitten kesken ja oin luultavaa, ettei se tuossa muodossaan koskaan palaa. Sen sijaan meillä on nyt globaalisen kapitalistisen kehityksen projekti, jonka piirissä myös katsotaan, ettei paikallinen nationalismi ole sallittu eikä edistyksellinen kanta. Sen sijaan on alistuttava objektiivisille kehityslaeille ja annettava väestön virrata vapaasti sinne, minne se haluaa ja missä sitä tarvitaan.

Neuvosto-Virossa paikallinen nationalismi oli vallitsevan ideologian kannalta vaarallinen ja kommunismiin suuntautuvan edistyksen vastainen, takapajuinen ja jopa taantumuksellinen virtaus.

Niitä, jotka vastustivat venäläisväestön esteetöntä vyöryä maahansa ei taidettu sentään nimittää ”fasisteksi”, kuten niitä, jotka nykyään esimerkiksi Suomessa vastustavat väestönvaihtoa ja vieraan kielen ylivaltaa.

Erittäin epäilyttävä ja vaarallinen elementti he joka tapauksessa näyttävät olevan hallitsevan eliitin ja sitä uskollisesti seurailevan lauman käsityksissä (ks. Vihavainen: Haun maailman tyhmistyminen tulokset ).

A propos, onko meillä koskaan herätetty kunnon keskustelua siitä, mikä oikeus Virolla on syrjiä maassaan oleskelevia ja jopa siellä syntyneitä venäläisiä? Entä onko se oikein, ettei tuo maa ota vastaan siirtolaisia? Miksi samanlainen asenne Suomessa olisi sietämätön skandaali?

 

torstai 17. lokakuuta 2024

Muuan maailmanhistorian merkkipaalu

 

Yhtenäinen neuvostokansa

 

On yllättävää, miten heikosti nykyään tunnetaan Neuvostoliittoa ja ymmärretään sen luonnetta.

Kyseessä oli toki totalitaarinen diktatuuri -ainakin pyrkimyksiltään- ja siihen liittyvä komentotalous, jota ei koskaan saatu kunnolla toimimaan kuluttajan tyytyväisyydeksi, vaikka se luonteeltaan sotataloutena pystyiki tuottamaan valtavia määriä sotatarvikkeita ja muuta simppeliä massatavaraa.

Useimmiten unohdetaan samalla, miten tärkeää Neuvostoliitolle oli ideologia, jolla se perusteli omaa olemassaoloaan ja herruuttaan rajojensa ulkopuolellakin. Toisin kuin nykyään yleensä kuvitellaan, tuohon ideologiaan myös uskottiin aikoinaan hyvin laajasti. Itse asiassa sen suosio romahti äkillisesti vasta vuonna 1991.

Oman virallisen tuokintansa mukaan Neuvostoliitto ainoana maana maaillmassa edusti vuodesta 1967 lähtien ns. kehittynyttä eli kypsää sosialismia, mikä oli tunnetun historian korkein inhimillisen yhteiselämän muoto.

Tuossa järjestelmässä vallitsivat aivan toisenlaiset lainomaisuudet kuin kapitalismissa ja se oli myös pidemmälle kehittynyt, kuin ns. kansandemokratioiden sosialistinen järjestelmä. Nuo maat olivat vasta pyrkimässä kehittyneeseen sosialismiin ja Neuvostoliiton kokemus osoitti, millainen  tuo korkeampi taso oli.

Kehittyneeseen sosialismiin kuului kolme perusasiaa: siinä yhtyeiskunnan alarakenne ja päällysrakenne vastasivat nyt täysin toisiaan, joten vanhat yhteiskunnan ristiriidat olivat hävinneet.

Kansallisuus oli lopullisesti menettänyt merkityksensä ihmisiä erottavana tekijänä ja kaikkien identiteetti oli nyt ensi sijassa neuvostokansalainen (sovetski tšelovek). Kansallisuuden sijaan kaikkia yhdisti ensi sijassa kommunismin rakentaminen. Oli syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, uudenlainen ihmisyhteisö.

Sosialismin vuosikymmenet olivat nyt saaneet aikaan myös erityisen uuden ilmiön: neuvostolaisen elämänmuodon (sovetski obraz žizni), mikä oli kaikille yhteinen.

Tämä kehitysvaihe oli lainomainen askel matkalla kommunistiseen yhteiskuntaan, jota nyt oltiin rakentamassa. Kuten tunnettua, se oli yhteiskunta, jossa paitsi kansalliset ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ristiriidat oli likvidoitu, myös itse niukkuus oli voitettu.

Jokainen saisi silloin tarpeensa mukaan, työpanoksestaan riippumatta. Nuo tarpeet kyllä käsitettiin kohtuullisiksi aineellisiksi tarpeiksi: hyvä, tilava ja lämmin asunto, ravitseva ruoka ja asialliset vaatteet. Kerskakulutus ja pintamuodit eivät kuuluneet asiaan.

Myös valtion ja lähiympäristön hallintoa hoiti itse kukin vuorollaan. Virkamiehistöä ja pakotuskoneistoa ei enää tarvittu.

Noista asioista olen aina silloin tällöin kirjoittanut, mutta tuntuu siltä, ettei niitä kukaan kuitenkaan muista, joten mainitsen ne tässä lyhyesti. Olihan se aika huikea ohjelma. jonka epärealistisuus oli jokaiselle normaalijärkiselle kriitikolle ilmeistä.

Siitä huolimatta se nautti valtavien kansanjoukkojen ja erityisesti älymystön suosiota lähes viimeiseen saakka. Ellei siihen nyt suoranaisesti uskotu, iin sen nimeen ainakin vannottiin. Oltiin hyvällä asialla ja itse asiassa ainoalla mahdollisella ja siis pitemmän päälle realistisella ihmiskunnan kehitystiellä.

Tässä haluaisin nyt joka tapauksessa keskittyä tuohon yhtenäisen neuvostokansan ajatukseen. Senhän väitettiin olevan jo toteutunut tosiasia. Todellakin: siltä se monesta myös näytti. Elämänmuoto oli kuin olikin kaikkialla samanlainen, Keski-Aasiasta Pietariin ja Moskovasta Vladivostokiin. Kansallisia ristiriitoja ei esiintynyt, ainakaan nyt virallisessa mediassa ja muunlaistahan ei ollutkaan.

Totta kyllä, Baltian maissa voitiin havaita jonkinlaisia alkeellisia tyytymättömyyden ilmauksia. Siellä ilmeni nationalismia, joka virallisesti diagnosoitiin menneisyyden jäänteeksi (perežitok prošlogo). Olihan Baltia ollut paljon vähemmän aikaa sosialistinen kuin esimerkiksi Venäjä.

Satuin tuntemaan virolaisen akateemikon, historioitsijan, jonka tehtäviin kuului myös tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Tämä vetosi jo huumorintajuuni 1980-luvulla, enkä tiedä, julkaisiko hän koskaan mitään siihen liittyvää tai teettikö tutkimusta. Mahdollisesti. Joka tapauksessa oli selvää, että jos tehtäisiin normaaleja, empiirisiä tutkimuksia, jäisi tuo yhtenäisyyden olemassaolo osoittamatta. Mutta, kuten teologiassa, tieteellisen kommunismin piirissä lähdettiin siitä, että totuus oli saatu ilmoituksessa ja tutkimuksen tehtävä oli vain kertoa, miten se ilmeni empiriassa.

Hän oli mukava mies ja suuri patriootti, vaikka moni vihasikin häntä ja piti isänmaanpetturina. Sitä hän ei ollut, jonkin vain oli hoidettava mielettömätkin tehtävät, joita Moskovasta lähetettiin ja olisihan noihin hommiin aina ollut tyrkyllä kaikenlaista fanaatikkoakin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, oltiin Baltiassa edelläkävijöitä. Oma kansallisuus ja sen kohtalo nostettiin esille. Se olikin jo Latviassa ja Virossa jäämässä omassa maassaan vähemmistöksi. Miten sellaista olisi voinut sulattaa?

Virallisen ideologian mukaan olisi kuitenkin pitänyt. Jo Nikita Hruštšov julisti, että veljellisten neuvostokansojen joukossa ei saanut yrittää keinotekoisesti muuttaa alueiden kansallista koostumusta, mutta ei myöskään jarruttaa sitä. Kaikkihan olivat samalla viivalla, yhteisellä asialla, eikä sosialismissa enää ollut kansallisia ennakkoluuloja.

Mikäli siis luonnollinen kehitys tulisi viemään Viron ja virolaisten venäläistymiseen, ei asialle mitään mahtaisi eikä sitä saanut estää. Saattaisihan se mahdollsesti johtaa myös Venäjän virolaistumiseen, mikäli kehityksen objektiiviset lait näin määräisivät.

Mikäli Viroon muutti suuri määrä venäläisiä suurten yleisliittolaisten projektien hyväksi työskentelemään, ei se ollut  ikään ongelma ja sitä paitsi se oli virolaisten itse aiheuttama, miksipä he eivät olleet sen enempää lisääntyneet?

Minua on aina imponoinut se, miten tavalliset suomalaiset ovat paheksuneet Viron venäläistymistä ja samaan aikaan avanneet oman maansa ovet kaikille halukkaille tulijoille. Muuhan olisi ollut rasismia. Viroon ja venäläisiin nähden tuota argumenttia ei sentään käytetty.

Kuitenkin meillä nyt jo kauan vallinnut maahanmuuttopolitiikka, johon näinä päivinä työllä ja tuskalla yritetään saada edes jonkinlaisia rajoituksia, on lähtenyt aivan samasta kuin Hruštšovin politiikka: luonnollista kehitystä ei saa jarruttaa ja talouden (hetkellinenkin) työvoiman tarve on asetettava kansallisuusaatteen edelle. Ovet auki vain.

Neuvostoliitolla oli oma ideologiansa, johon voitiin nojata, kun julistettiin kansallisten eroavaisuuksien tulleen merkityksettömiksi tai ainakin toissijaisiksi. Sattumalta ne olivatvenäläisyys ja venäjän kieli U(kansojen välisen yhteydenpidon kieli), jotka tuosta politiikasta korjasivat hyödyn, mutta ei sitä perusteltu kansallisin, vaan historianfilosofisin ”luokka-” argumentein. Ne olivat tässä maailmassa olennaisia.

Ukrainan, kuten Viron ja Latviankin itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen voitiin selittää kapitalistisen maailman imperialismiksi, joka tieteellistä sosialismia tunnustavan maan oli voitettava ja tuotava sen sijalle oma oikeudenmukainen ja ainoa edistyksellinen ideologiansa.

Tällä hetkellä Venäjällä ei enää ole ideologiaa, joka oikeuttaisi sen venäläistämään Ukrainaa tai Baltian maita ja vaikkapa Suomea, sitten kun ne ovat vuorossa. Ideologian sijaan on vain suurvaltasovinismi -deržavnost.

Kyseessä on juuri se sama henkinen takapajuisuus, joka elähdytti niitä venäläisiä, joiden mielestä jopa Puolan venäläistäminen kuului Venäjän pyhiin tehtäviin (vrt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, jaa. Saatanaahan siellä ollaan pois ajamassa ja lähettämässä sankareita taivaaseen. Niin se kehitys etenee. Niin sanotun tieteellisen sosialismin on korvannut alaston demagogia ja huuhaa. Minnepä vielä päästäänkään?

 

 

Rajojen pyhyydestä

 

Valtakunnan yhtenäisyys ja kansakunnan yhtenäisyys

 

Jokainen tiedossani oleva kansallisvaltio on syntynyt enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavien elementtien yhteen sulattamisen tai ainakin lähentämisen kautta.

Saksalainen kulttuuripiiri koostui ainakaan ja koostuu yhä erilaisista murrealueista, Ranskassa puhuttiin useitakin kieliä ja sama koskee Englantia. Pohjoisen ja etelän italialaiset ymmärsivät ennen risorgimentoa varsin huonosti toisiaan.

Suomessa murrealueita on useita ja nyttemmin kielitieteilijät ovat alkaneet pitää ainakin livvin karjalaa omana kielenään. Niin sanottu varsinaiskarjala eli Vienassa puhuttu murre sen sijaan on ainakin maallikon mielestä selvästi lähempänä suomen kirjakieltä kuin moni suomalaiseksi laskettu murre. Sama koskee ns. meänkieltä.

Vasta yhtenäinen kirjakieli ja sen opettaminen kaikille kouluissa ovat yleensä luoneet todellisen kansallisen yhtenäisyyden, joka tietysti jättää tilaa myös murteille omilla alueillaan. Kansallinen kieli ei ole tietenkään syntynyt valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä. Sekin kuuluu luotujen joukkoon.

Joka tapauksella kansalliset valtiot ovat merkinneet yleensä kielellisen sorron päättymistä, sikäli kuin asia koskee enemmistöjä. Vähemmistöillä kansallinen vapautuminen on yhä monessa tapauksessa vielä tapahtumatta. Niinkin suuret populaatiot kuin katalaanit ja baskit ovat ainakin tyytymättömiä kansallisiin oikeuksiinsa, ja sama koskee tietenkin esimerkiksi kurdeja.

Se, etteivät valtakunnan rajat ja kansallisuuksien rajat satu täsmälleen päällekkäin, lienee asia, jota ei voi kokonaan muuttaa. Useassa tapauksessahan vähemmistöjä asuu toisen valtakunnan sisällä, kuten esimerkiksi Venäjällä ja vaikkapa Suomessa, jossa ruotsinkieliset eivät tunnusta olevansa kansallinen vähemmistö, vaikka ovatkin, heidän oikeuksissaan kun ei liene moittimista.

Yhtä onnellisesti kuin Suomessa, eivät asiat ole monessakaan muussa maassa ja olemme saaneet nähdä myös väkivaltaista terrorismia, joka on liittynyt esimerkiksi Baskimaan, kurdien, tšetšeenien ja jopa Etelä Tirolin kansallisiin ongelmiin.

Neuvostoliiton hajoaminen synnytti maailmaan uuden nationalistisen aallon, jonka tuloksena miljoonat venäläiset joutuivat asemaan, jonka kokivat sietämättömänä. Uusissa kansallisuusvaltiossa taas usein vieroksuttiin venäläisten läsnäoloa ja tilanne on johtanut miljoonien maastamuuttoon. Vastaavaa tapahtui aikoinaan Algeriassa, kun tuo Ranskan valtion osaksi kerran määritelty alue itsenäistyi.

Tyytymättömät kansalliset enklaavit ovat kansallisvaltioille myrkkyä. Niiden separatismiin voidaan vastata väkivaltaisella yhdenmukaistamispolitiikalla, jota Venäjän imperiumi ja sittemmin myös Neuvostoliitto aikoinaan sovelsivat omiin vähemmistöihinsä. Tsaarin Venäjällä pyrittiin venäläistämään jopa puolalaiset. Suomessa tämä politiikka oli vielä alkioasteella, kun valtakunta hajosi ja Suomi karkasi joukosta, hyväuskoisten sosialidemokraattiensa yrityksistä huolimatta.

1920-luvun Neuvostoliitossa pyrittiin monikansallisuuden haasteeseen vastaamaan uudella politiikalla: kansallisuudet tunnustettiin ja annettiin niille mahdollisuus käyttää kieltään ja soveltaa omaa kulttuuriaan omilla alueillaan. Niinpä luotiin esimerkiksi Ukraina, joka toisen maailmansodan jälkeen sai jopa oan paikkansa YK:ssa.

Neuvostotasavallat eivät olleet oikeita valtioita, vaikka niin vakuuteltiin. Eihän kukaan niitä puheita edes uskonut, se oli teoriaa samaan tapaan kuin kommunismin rakentaminen. Silti ns. nimikkotasavaltojen luominen oli askel kohti kansakunnan oikeuksien tunnustamista. Usein se oli melko pitkäkin askel, ei sitä kannata kieltää.

Nimikkotasavalloissa nimikkokansallisuuksien piti periaatteessa olla enemmistönä. Kehityksen myötä niistä tuli usein jossakin vaiheessa vähemmistöjä. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa karjalaiset ovat itse asiassa jo aivan marginaalinen ryhmä. Enemmistönä he eivät olekaan olleet enää vuoden 1923 jälkeen.

Ukrainassa nimikkokansallisuutta palkittiin runsaiden venäläisten alueiden liittämisellä. Donbass kuului koko Neuvostoliiton teollisen mahdin syntysijoihin ja kirsikaksi kakun päälle tuli vielä vuonna 1954 Krim. Olihan Ukrainaa vakavasti pahoinpidelty kollektivisoinnin aikana, mutta alueellisesti se sai kansalliset elementtinsä yhdistettyä nimenomaan Stalinin aikana.

Ongelma oli, että kansallisesti ukrainalaisten alueiden ohella maahan kuului runsaasti täysin venäjänkielisiä alueita. Tätä ei nähty ongelmana, koska kaikkien ukrainalaisten edellytettiin pärjäävän myös venäjällä. Näinhän asia olikin ja tutkijat ovat lisäksi kartoittaneet laajoja alueita, joissa normina on ollut ukrainan ja venäjän sekakäyttö.

Aidoissa kansallisvaltioissa on aina enemmän tai vähemmän paineita yhtenäistää kansallisesti kirjavia alueita. Niitä oli myös Neuvostoliitossa, mutta siellä ne eivät toimineet venäläisyyttä vastaan, päin vastoin. Enempää liitontasavallat kuin itse liittovaltiokaan eivät olleet aitoja kansallisvaltioita. Lähinnä sitä vastasi Neuvostoliitto ymmärrettynä Venäjän imperiumiksi.

Aivan uusi tilanne syntyi, kun Ukraina itsenäistyi vanhoissa neuvostotasavallan rajoissaan ja syntyi tarve luoda tähän uuteen valtakuntaan yhtenäisyyttä. Ongelma oli ja on nyt siis sama kuin aikoinaan Venäjällä, joka pyrki venäläistämään alueensa. Miten hoidetaan eri kansallisuuksien yhteen sovittaminen? Olisiko annettava vähemmistöille alueellisia oikeuksia vai peräti samanlaisia ”toisen kansallisen kielen” oikeuksia kuin Suomessa? Vai pitäisikö vain lyödä luu kurkkuun?

Myös Puolan historiassa kansallisuuskysymys on ollut aivan keskeinen ja osittainhan se menee päällekkäin Ukrainan kysymyksen kanssa.

Se Puola, jonka Saksa ja Neuvostoliitto yhdessä hävittivät vuonna 1939 ja jota Molotov nimitti Versailles’n rujoksi lapseksi, ei suinkaan ollut rajoiltaan yhteneväinen puolalaisuuden kansallisten rajojen kanssa. Se Puola, jota Stalin sitten sodan jälkeen siirsi parisataa kilometriä länteen, vastasi itse asiassa paremmin kansallisia rajoja, mutta sen Saksalta saamat uudet alueet olivat kyllä jo ehtineet melkoisesti saksalaistua.

Puola oli tosiaan aikoinaan -tietysti vain jonkin aikaa, ei ikuisesti- ulottunut kauemmas länteen ja idässä ja pohjoisessa hallinnut laajoja valkovenäläisiä, ukrainalaisia ja liettualaisia alueita. Puolalaisten patrioottien mukaan ne kuuluivat siis Puolalle. Liettualaiset patriootit olisivat vuorostaan voineet sanoa, että koko Puola ja vielä Valko-Venäjä ja Ukrainakin kuuluvat historiallisesti Liettualle.

Tässä suhteessa olosuhteet olivat kuitenkin jo siinä määrin muuttuneet, että en ole kuullut moisia vaatimuksia edes esitetyn.

Mutta missä vaiheessa valtion alueelliset pretensiot oikein vanhenevat ja millä edellytyksillä? Olen nähnyt monen väittävän, että ns. luovutettu Karjala kuuluu Suomelle ja olisi palautettava, jopa ilman sitä uutta väestöä, joka on jo useamman sukupolven ajan asunut alueella.

Tanskalaiset sen sijaan näyttävät jo kauan sitten lakanneen vaatimasta itselleen Ruotsin eteläisiä alueita. Kaikesta päätellen he tyytyivät osaansa jo 1700-luvun lopulla siitä huolimatta, että nuo alueet olivat säilyttäneet vanhan väestönsä, joka oli nyt ruvennut puhumaan ruotsia.

En osaa suhteutua oikein vakavasti niihin näkemyksiin, joiden mukaan oikeudenmukaisuus vaatii ehdottomasti Ukrainan neuvostoaikuisten rajojen säilyttämistä ja sitä, ettei miljoonien ihmisten äidinkielenään puhumaa venäjää tarvitse tuossa valtakunnassa suvaita.

Kansalliset ristiriidat ovat kuin ovatkin ongelma, joka pitäisi ratkaista. Kun niiden takia soditaan, tuntuu kestävä ratkaisu siirtyvän aina vain kauemmas.

Venäjän politiikka tässä asiassa on ollut rikollista, vastuutonta ja typerää. On sitä paitsi pelättävissä, ettei koko venäläisvähemmistön asema ole ollut enempää kuin viikunanlehti, jolla putinistinen Venäjä on verhonnut voimapolitiikkaansa, joka yksinkertaisesti pyrkii palauttamaan Venäjän herruuden sen entisille alueille.

Kuitenkin tässä ovat ilman muuta tärkeinä tekijöinä olleet myös kansalliset ristiriidat, joiden ratkaiseminen tavalla tai toisella olisi kaikkien kestävää rauhaa haluavien etu.

Saattaa olla, ettei Venäjä kykene saamaan aikaan haluamiaan muutoksia väkivalloin, mikä olisi hyvä asia sinänsä ja varoittaisi muitakin tälle tielle lähtemästä. On kuitenkin myös epätodennäköistä, että se kyettäisiin kerta kaikkiaan nujertamaan niin perusteellisesti, että sen kaikki pyrkimykset voitaisiin torjua.

Jonkinlainen kompromissirauha olisi kaikkien sotaa käyvien intresseissä. Toivottavasti tämä kyetään näkemään ja tämä skandaalimainen teurastus saadaan lopetettua.

Eteenpäin!

 

Postprogressiivinen kulttuuri

 

Länsimaisen kulttuurin nousukaudella ja sen jälkeenkin oli edistyksen käsite korkeassa kurssissa (vrt. Vihavainen: Haun condorcet tulokset). Kun maailma meni eteenpäin, se meni aina kohti parempaa.

Muinaiset käsitykset historian syklisyydestä, menneestä kultakaudesta tai ikuisesta paluusta olivat mahdottomia ja käsittämättömiä. Eteenpäin, siis ylöspäin ja irti vanhentuneesta, irrationaalisesta ja tehottomasta!

Friedrich Nietzsche pilkkasi asiaa 1800-luvun lopulla, edistysuskon ollessa korkeimmillaan:

Heil euch, brave Karrenschieber!

Stets ”je länger, desto lieber!”

Unbegeistert, ungespässig,

unverwüstlich mittelmässig,

steifer stets an Kopf und Knie,

sans génie et sans esprit…

 

Google auttaa mielellään, ellei saksa suju.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien jokin sentään näytti jo muuttuneen. Edes maailmansodat eivät vakuuttaneet ihmiskuntaa siitä, ettei edessäpäin odottaisi vain aina parempi maailma. Sitä eivät vielä tehneet 1960-1970-lukujen ennusteet tulossa olevasta saasteisiin ja myrkkyihin hukkumisesta ja raaka-aineiden loppumisesta, vaan vasta konkreettiset ilmiöt.

 Alettiin suorastaan ”nähdä” todisteita kasvun rajoista, kauhisteltiin öljyn hintoja, ”katseltiin” otsoniaukkoa, joka kuulemma oli siellä jossakin ja poltti ihoa ja voivoteltiin happosateita, jotka tappoivat metsiä. Ne ainakin harsuuntuivat.

Itse asiassa maailman johtavat tiedemiehet olivat kyllä olleet hyvin huolestuneita ihmiskunnan tulevaisuudesta jo1960-luvun alussa (Vihavainen: Haun nobelistit tulokset), mutta eivät he massojen mielialoihin vaikuttaneet.

Neuvostoliitossakin puuhattiin juuri samaan aikaan suurta harppausta kommunismiin (1961-1980) ja sen loputtomaan yltäkylläisyyteen (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentaminen tulokset), eikä Kiina jäänyt pekkaa pahemmaksi. Siellä harpattiin myös ja saatiin aikaan muuan historian tuhoisimmista nälänhädistä. Mutta ei se mitään, edistys oli yhä kova sana: Eteenpäin vain kärryt tiellä, paratiisi vartoo siellä! (vrt. Nietzschen runo yllä).

Edistyksen vastakohdasta, taantumisesta unelmointi jäi kuitenkin harvojen, Petti Linkolan kaltaisten eksentrikkojen asiaksi.

 Jokainen ymmärsi, ettei Suomen kansa voinut elää, mikäli se siirtyisi kalastajiksi Päijänteelle. Sellainen elämä oli mahdollista vain kouralliselle ihmisiä. Erilaiset elämäntapaintiaanit eivät saaneet massoja seuraamaan itseään, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty.

Sosialismi oli rakentanut oppinsa nimenomaisesti tuolle edistykselle, maailman kehityslogiikalle, jossa sosialismi väistämättä seuraisi kapitalismia. Kun tuo niin sanottu reaalisosialismi sitten kuitenkin maineettomasti ja vastaan sanomattomasti romahti, jäi maailman edistysväelle vain luu kouraan. Oli osoittautunut, että heitä oli petetty.

Edistyskeskeiseen lineaaris- kiliastiseen historiankäsitykseen nojaavan maailmankatsomuksen sijalle tarjottiin sen jälkeen postmodernismia, missä mikään ei ollut lopultakaan toista arvokkaampaa ja kansakuntien (joita ei edes ollut) ja ihmiskunnan niin sanotut suuret tarinat puuttuivat kokonaan.

Toki kilpaileva tarina historian lopusta ja lineaarisen kehityksen saapumisesta loistavaan päätökseensä kehdattiin myös esittää, mutta sen merkitys jäi lyhytaikaiseksi. Parissa vuosikymmenessä suurin osa ihmiskuntaa osoitti viis veisaavansa noista edistyksen luomista arvoista, joita ei kukaan myöskään voinut niille pakottaa.

Tässä sitä ollaan. Venäjää voi suhteellisen vähäisestä potentiaalistaan huolimatta pitää edelläkävijänä edistyksestä luopumisesta ja taantumukseen kääntyjästä. Maailmassa, jota pidettiin vielä yksinapaisena, se kieltäytyi yhteisistä normeista ja selitti olevansa suvereeni demokratia(ks. Vihavainen: Haun suvereeni demokratia tulokset).

Tuo ”demokratia” toki on vain sana, jolle voi antaa haluamansa sisällyksen, mutta ”suvereenisuus”, kun sitä korostetaan, tarkoittaa juuri luopumista kaikista sellaisista arvoista ja sitoumuksista, joita ulkoapäin voidaan esittää. Mikseipä siis palaisi takaisin vaikkapa1500-luvun arvoihin ja normeihin? Pust huže da naše! Omia ne ainakin ovat.

Kun maailman suurin talous, Kiina, seuranaan vielä useimmat Aasian ja Etelä-Amerikan nousevat talousmahdit, enemmän tai vähemmän avoimesti seurasivat samaa lippua, oli jo pakko ymmärtää, että lehti on kääntynyt.

Ihmiskunnan yhteinen, valoisa tulevaisuus, ei enää kenenkään mielestä lainomaisesti lähene kehityksen myötä. Monelle tässä on käyvä vielä huonosti. Maailman uusjaossa kamppailevat nyt uudet voimat ja armottomassa kilpailussa tulee myös ruumiita, varmasti suuriakin. Niin sanoakseni aleneva säätykierto on jo havaittavissa oleva asia.

Progressiivis-kiliastisen länsimaisen hengen tilalle on hiipinyt pessimistis-apokalyptinen, jossa ikävät skenaariot kilpailevat vain kaikkein kauheimpien katastrofinäkyjen kanssa.

Länsimaissa tulevaisuuden odotukset ovat aiheuttaneet hysteerisiä ilmiöitä (Thunberg, Elokapina, vihreä liike, hiilidioksidin näkeminen, kadulla makailu ja itsensä liimaaminen), joiden toimijat takertuvat infantiilisti erilaisiin fetisseihin, joilla on puhtaasti pelkkää symboliarvoa. Tämä tehdään yrittämättäkään hahmottaa ja suhteuttaa asioiden merkitystä. Eletään eräänlaisen maagisen ajattelun mukaisesti.

Tilanne muistuttaa tietenkin keskiajan ruoskijakulkueita, jotka yrittivät torjua mustan surman tuhotöitä ruoskimalla itseään ja toisiaan. Äärimmäisen irrationaaliset toimet, kuten maidon juonnin lopettaminen ja matojen ja kuoriaisten lisääminen ruokaan toimivat jonkinlaisina symbolisina uskon tekoina, joilla ilmeisesti on rauhoittava vaikutus. Ehkä niitä käytettiin myös 1300-luvulla?

Suuret laivat kääntyvät hitaasti, mutta juuri nyt Amerikan Yhdysvallat on alkanut tempoilla yllättävän rajusti. On outoa, että megatrendejä yritetään muuttaa äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Edistyksen hevosta yritetään piristää ruoskimalla.

On odotettavissa, että rajut uudet määräykset jäävät lyhytaikaisiksi ja kaikki osapuolet rientävät tekemään parhaansa niiden vaikutusten vähentämiseksi. Jotakin varmasti jää myös jäljelle ja on mahdollista, että globalisaatio, sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan, on tulossa tiensä päähän. Onhan maailma elänyt protektionismin aikoja ennenkin.

Yhdysvallat on vielä nimellisesti eli kansainväliseltä ostovoimaltaan maailman suurin talous, mutta ei enää niin suuri kuin vielä hiljattain. Etenkin suhteellisesti USA:n merkitys on väistämättömässä laskussa ja mikä on sangen tärkeää: sen tuotannon arvo on ostovoimakorjatulla kurssilla laskettuna paljon pienempi kuin sen nimellisarvo.

USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Kehitys suuntautuu siis alaspäin, ainakin suhteellisesti.

Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa kyllä yhä neljänneksen maailmantaloudesta, mutta se merkitsee olennaisesti vain dollarin kansainvälistä arvostusta, joka voi romahtaakin.

Reaalinen tuotanto on aivan toisella pohjalla kuin tileihin merkityt rahasummat. Mikäli USA ryhtyy taloussotaan muuta maailmaa vastaan, se istuu lasikaapissa.

Väestönmuutokset ovat muuan megatrendi, joka nopeasti muuttaa maailman voimasuhteita. USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja yllättävää kyllä, vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een, keitä siellä sitten asuneekin. Tulevaisuus on joka tapauksessa musta.

Näyttää siltä, että Eurooppa ja sen poikima USA, jotka aikoinaan nostivat edistyksen lipun ja olivat maailman kehityksen johdossa, jäävät väistämättä sivuosaan lähimpien sadan vuoden kuluessa. Kehitys ei vie enää ylös, vaan alas.

Ajatus siitä, että Euroopan unioni arvoineen hallitsisi maailmaa tulevaisuudessakin sen henkisenä johtajana ja esimerkiksi kansainvälisen oikeuden tukipylväänä, on kaunis ja kannatettava. Täältä, valkoisten miesten aivoista ne tasa-arvon ja vapauden aatteet ovat lähteneetkin.

Ei kuitenkaan kannata luottaa liikoja siihen, että maailma olisi kehittymässä aina vain paremmaksi ja reilummaksi paikaksi kaikille kansoille. Kunnianhimoinen ilmastohysteria ja woke-flagellantismi eivät voi asioita muuttaa ainakaan parempaan suuntaan. Paikallista tuhoa ne kyllä varmasti pystyvät saamaan aikaan.

Eurooppalainen henki loi edistyksen, mutta sen kärryjä vetänyt hevonen näyttää pahoin uupuneen matkalla. Ettei se vain olisi kuollut? Taitaa olla uuden ajattelun aika.