Kun muusat vihastuvat

Muusain pauloissa

Jokainen valistunut henkilö sivistyneistä puhumatta, tuntee velvollisuudekseen käydä museossa, mielellään mahdollisimman monessa. Siinähän itse asiassa tarjoutuu tilaisuus sivistyä todella yrittämättä, kunhan maleksii ja töllistelee.

Voihan museoharrastuksen takana olla myös vakavaa aatteellis-ihanteellista tavoitteellisuutta. Miten sanoikaan runoilija:

В воскресный день с сестрой моей

Мы вышли со двора.

- Я поведу тебя в музей! -

Сказала мне сестра.

¨

Ihanteellinen museokäynti onkin ehkä sellainen, joka sekä viihdyttää ja valistaa että myös kasvattaa ja karaisee.

Kaikkien kohdalla tavoitteet eivät samassa suhteessa toteudu, eikä ole tarpeenkaan. Itse asiassa monen museon voisi jättää käymättäkin samatta sielulleen vahinkoa, mutta tämä ei vähennä museoiden tärkeyttä.

Jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla ainakin yksi sellainen museo, jollaista ei ole missään muualla. Silloin se olisi syy mennä tuolle paikkakunnalle.

Ei sen tarvitse kovin merkillinen olla. Oleellista tässä, kuten kaikessa show-bisneksessä on brändi. Brändi voi syntyä vaikka pelkästä rakennuksesta eli museon kuorista kuten Bilbaossa. Sisältö saakin sitten olla mitä tahansa.

Uskon, että tyhjistä huoneistakin voisi tulla vetonaula, mikäli laumat saataisiin ymmärtämään, että niiden täydellisellä tyhjyydellä ja hiljaisuudella on jokin hyvin tärkeä ja syvällinen viesti. Ja eikö sitä muka ole? Oletteko moukka?

Málagassa on ihan hyviä museoita, jotka kaikin mokomin tarjoavat pätevän syyn matkustaa sinne eikä esimerkiksi Torremolinokseen.

Picasson museosta saa taas kerran hyvän katsauksen siihen, miten mies, joka osasi piirtää ja maalata, alkoi sitten tehdä yhä epäselvempää ja sotkuisempaa jälkeä, jossa loputa oli tuskin muistokanaa alkuperäisestä. Saattaa oalla rienaavaa, mutta asia tuo mieleeni oman signeeraukseni kehityksen.

Jossakin vaiheessa Pablo alkoi taas piirtää ja maalata normaalimpaa jälkeä, mutta sitten vanha tyyli vei taas mennessään. Miksi? Oliko sen osakseen saama valtava hype sellainen asia, jota vastaan itse tekijänkin oli turhaa ja turhauttavaa taistella? Hyviä näköistaiteen tekijöitä oli paljon, mutta hyvä brändejä oli vähän.

Muistan, miten kerran satuin Lontoon National Galleryyn hetkellä, jolloin siellä oli Picasson näyttely. Tarjolla oli lyijykynällä tuherrettuja suhteettomien suuria vulvan kuvia, joita ympäröi jonkinlainen naisellisten muotojen kyhäelmä, joskus oli vain tuo pelkkä V viivan kera.

On selvää, ettei tällaista taidetta olisi tekijäkään eläessään kehdannut tarjota museolle, mutta nyt sitä ympäröivät valtavat fanittajien -lähinnä fanittarien- laumat. En huomannut, että kukaan olisi pettyneenä tuhahtanut saatuaan lopulta taisteltua tiensä vitriinien ääreen.

Vallinnutta tunnelmaa saattoi sen sijaan sanoa hartaan mietiskeleväksi: vai tuolla tavalla se suuri mies näki naisellisuuden- Ja hän kun kuuluu olleen niin mahtava häntäheikki. Tuossahan se jalon yksinkertainen perusasia taitaakin olla ja lopultakin se on itse kunkin housuissa. Miten ihmeellistä! Oliko Pablo päässyt siihen, mitä zen-buddhistit kutsuvat nimellä satori? Pääsenkö myös minä, vähäinen museovieras siihen, kun kehitän oikean mielentilan?

Näin ajattelen korkealle kurottavien ajatusten kulkeneen noiden karujen tuherrusten äärellä. Joka tapauksessa näyttely oli valtava menestys, eikä ihme. Olihan kyseessä yhden epookkialuovan hengen jättiläisen uuden ulottuvuuden avaaminen yleisölle.

Picasso on suuri brändi, jolla myydään esimerkiksi autoja, kuten tunnettua. Sillä myytiin myös flamencoesityksiä: Flamenco y Picasso. Jälkimmäistä edusti esityksessä seinälle heijastettu kollaasi, jossa oli otos Guernicasta ja muista maalauksista sekä itse mestari kitara sylissään.

Mutta mitä hän siellä teki? Ehkä haluttiin sanoa, että ellette ymmärrä Picasson suuruutta, ette ehkä ymmärrä meidänkään suuruuttamme. Molemmissa tapauksissa teidän on parasta pitää asia omana tietonanne.

No, kyllähän se viihdyttävä esitys oli omalla tavallaan ja muutkin Málagan museot olivat käynnin väärttejä, kuten kaikki museot yleensäkin.

Omassa sarjassaan oli kuitenkin Venäläinen museo, Pietarin kuuluisan jättiläisen filiaali. Sen mainoskuvassa vanha ystävämme Nikolai II poseerasi everstin uniformussa ja oli tunnistavinani siitä Suomen kaartin ja Edelfeltin. Itse asiassa osoittautui, että kyseessä olivat Preobraženskin rykmentti ja Repin. Mutta jotenkin tutultahan tuo näky tuntui täällä etelässä.

Koko näyttely oli varsin laadukas ja ajankohtaisuutta sille antoi vallankumousajan julisteiden kokoelma. Itse pääosa näyttelyä oli kehitetty Romanovien dynastian ympärille ja siihen kuului myös kuva Jakob de la Gardiesta ja Vasili Šuiskista saapumassa Moskovaan.

Näyttelyn tekstit olivat myös venäjäksi ja yhtäkkiä ymmärsin, mistä oli kyse. Eikö tässä ollut Venäjä levittämässä pehmeää valtaansa Euroopan lounaiskärkeen? Eikö jokainen kävijä teollaan osoittanut resonoivansa Kremlin signaaleihin ja siirtyvänsä tosiasiassa kybersodan nyökkäävän osapuolen joukkoihin?

Kauhistuneena pakenin raittiiseen ulkoilmaan, jossa saatoin pian todeta, että olemme vielä turvassa. USS Santana, valtava alumiininen katamaraani seisoi möljän kulmalla ja todisti Naton läsnäolosta. Sitä täällä kyllä nyt tarvittiin!

Kuinka olikaan mahdollista, että Venäläinen museo oli täällä saanut jalansijaa? Eivätkö nämä maurien jälkeläiset todellakaan ymmärrä, millaisista arvoista on kyse? Halutaanko tänne vierasta ideologiaa, jossa kumarrellaan ikoneita ja oligarkkeja? Eikö oma euroatlanttinen kulttuuriperintömme enää riitä?

Vaikeaa on sanoa, mikä täkäläisiäkin päättäjiä on liikuttanut. Ehkäpä tässä on vain juostu sokeasti rahan perässä. Bilbaossa on sentään Guggenheim ja sellaisen tulo oli meillekin niin lähellä…

А счастье было так возможно,
Так близко!.. Но судьба моя
Уж решена. Неосторожно,
Быть может, поступила я…

Ja, ja. Ich kenne meine Guggenheimer. Näitä miettien lähdin taivaltamaan kohti lahden toista rantaa kunnes saavuin Pompidoun mukanaan tuoman eleganssin äärelle. Valitettavasti itse perusnäyttely oli kiinni ja tarjolla oli vain yhdentekeviä väriheijastuksia, mitä lipunmyyjäkin pahoitteli.