Sanoja ja tekoja

 

Sana ja teko

 

Uudenvuodenpuheessaan Vladimir Putin esitti totuttuun tapaan venäläiset uhreina, joiden ankarana, mutta kunniakkaana osana oli puolustaa synnyinmaata hyökkääjää vastaan. Loistavastihan työ sujuikin (doblestno).

To jalo toiminta oli nostanut kansasta esille sen parhaat puolet ja erottanut pois joukosta petturit. Jälkimmäisiä olikin sitten likvidoitu puolijulkisesti ja kerrottu heidän milloin pudonneen ikkunasta milloin muutoin poistuneen tästä maailmasta kovin yllättävällä tavalla. Kenellekään ei jäänyt salaisuudeksi, etteivät kyseessä olleet luonnolliset kuolemat.

Iivana Julman aikana Venäjä jaettiin joksikin aikaa kahteen osaan. Toinen oli zemštšina (sanasta zemlja -maa), jota hallittiin periaatteessa normaaliin tapaan toinen taas opritšnina (sana viittaa morsiamen myötäjäisiin), joka kuului Iivanan erikoispalvelulle eli opritšninalle. Sieltä käsin huseerasivat mustiin pukeutuneet opritšnikit, jotka liikkuivat ratsain ja joiden tunnuksena oli rautainen luuta, johon oli kiinnitetty koiran pää.

 Ne symbolisoivat sitä, että petturuus etsittiin Venäjältä vainukoiran tavoin ja siivottiin sieltä pois rautaisella luudalla.

Käytännössä opritšnikit saivat käydä ikään kun sotaa muuta Venäjää vastaan. He suorittivat ”puhdistustyötään” oman mielensä mukaan irrallaan normaaleista proseduureista. He olivat siis ”erikoispalveluiden” edustajia.

 Sana ”erikoiskomissio” eli tšeka (tšrezvytšajnaja komissija) tuli käyttöön vasta Leninin aikana, mutta sen merkitys oli suunnilleen sama kuin jo Iivana Julman aikana opritšninalla. Tšrezvytšajnost (чрезвычайность) tarkoittaa erikoista, erityistä siinä merkityksessä, että se on irrallaan normaalista ympäristöstään, eli siis poikkeuksellinen, olemassa oleviin lakeihinkin nähden se saa tehdä poikkeuksen.

On usein sanottu, että Putin on nyt luonut oman opritšninansa, jonka avulla hän terrorisoi maata. Koneisto on niin vahva, valtava ja häikäilemätön, että kaikki ymmärtävät sen uhmaamisen merkitsevän itsemurhaa.

Huvittavaa on, että Putin uudenvuodenpuheessaan sattui käyttämään juuri sitä opritšnikkien tunnussanaa, joka laukaisi aina ”erikoisoperaation”: sana ja teko, slovo i delo. Hän kertoi monikansallisen Venäjän väestön sаnоin ja teoin tukevan Isänmaan puolustajia, sotilaallisen erikoisoperaation suorittajia (словом и делом поддержал защитников Отечества… всех участников специальной военной операции).

Tämähän ei välttämättä merkitse mitään. Tulee kuitenkin mieleen, että on outoa mainita erikseen ”sanoilla tukeminen”, eihän se nyt myöskään välttämättä mekritse yhtään mitään. Kun sen sijaan venäjän kielessä esiintyy sanapari ”slovo i delo”, alkaa helposti tuntua palaneen käryä.

Tällaista kirjoitin tästä aiheesta jokunen vuosi sitten:

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

 

Iivana symbolina

 

Kesällä 1937 omistettiin muuan Pravdan pääkirjoitus sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježoville. Siinä oli mies, jolla sana ei koskaan eronnut teosta, oli tämän sankarinpalvonta-artikkelin keskeinen sanoma.

Käytännössä tämän pikkumiehen nollatoleranssiajattelu tarkoitti sitä, että mikäli kerran valtava määrä kaikkein korkeimpiakin upseereita ja muita potentaatteja oli tulkittava puolueen yleislinjan (generalnaja linija) vastustajiksi, niin heidän kohtalonaan oli sitten likvidointi. Mitäpä asiassa saivartelemaan.

Niinpä niskalaukaukset paukkuivat Venäjän eristämöissä (izoljator, vankiloistahan oli jo päästy eroon) hurjaa tahtia ja sadat tuhannet ”kaksinaamaisiksi” luokitellut ihmiset päätyivät joukkohautoihin.

Suuri terrori muistutti sekä idealtaan että monilta yksityiskodiltaan elävästi Iivana Julman opritšninaa. Opritšnikit ratsastivat mustiin pukeutuneina ympäri Venäjää lakaistakseen sieltä petoksen. Tehtävänsä merkkinä he kantoivat rautaista harjaa, johon oli kiinnitetty koiran pää: koiran tavoin he nuuskivat selville petoksen ja rautaisella luudalla lakaisivat sen pois.

Juuri petos, jopa petos sydämessä oli myös Stalinin kohteena, kun hän laukaisi suuren terrorin. Heti terrorin jälkeen julkaistussa virallisessa historiakirjassa palattiin yhä uudelleen kaksinaamaisuuteen (dvurušnitšestvo), joka oli juuri tällä hetkellä vihollisen tunnus: oli paljon niitä, jotka suullaan tunnustivat, mutta todellisuudessa vastustivat. Heidät oli etsittävä kaikkialta ja hävitettävä armottomasti.

Sattumoisin Ježov, verenhimoinen kääpiö, kuten häntä on nimitetty, muistutti ulkoiseltakin olemukseltaan pienikasvuista Maljuta Skuratovia, Opritšninan johtajaa ja Iivanan pääpyöveliä. Samantyyppinen psykologiakin heillä näyttää olleen.

Vladimir Sorokin, äskettäisessä kirjassaan Den opritšnika (Opritšnikin päivä) on siirtänyt tämän instituution nykypäivään ja kuvaa, miten nämä nykyajan aristokraatit (Patrušev)tuhoavat heille osoitetun, ilmeisesti kaksinaamaisen miehen kaikkine omistuksineen.

Heidän tunnuksenaan on sana ja teko -slovo i delo, jota tosiaan käytettiin vanhalla Venäjällä pantaessa vireille valtiopetokseen liittyviä juttuja. Sanat ilmaisivat valmiutta antaa ilmi tällaisia vehkeilyjä.

Itse asiassa Iivanan opritšnikit eivät vielä liene käyttäneet tätä tunnusta, josta tuli yleinen hieman myöhemmin, mutta mainiostihan se kuvaa tietynlaista psykologiaa: sana ei saa erota teosta, itse asiassa sana (käsitteet) on se varsinainen todellisuus, jota meidän vajavaisessa maailmassa asuvien on pyrittävä toteuttamaan. Monet syllogismit saattavat johtaa hirmuisiin johtopäätöksiin, mutta entä sitten? Ne on vietävä myös konkreettisen todellisuuden alueelle.

On kiinnostava kysymys, missä määrin Iivana Julman psykologia koki renessanssin Stalinin aikana. Iivana eli joka tapauksessa ennen muuta uskonnollisessa maailmassa, jossa tuonpuoleisella oli olennainen painoarvo myös tämän maailman asioita punnittaessa.

Miten kirjoittikaan Iivana ruhtinas Andrei Kurbskille, joka oli syyllistynyt synneistä pahimpaan eli petokseen ja paennut herransa valtakunnasta Liettuaan: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

Nykyaikaiselle ihmiselle vastaaminen tähän kysymykseen on helppoa ja tulee ajatelleeksi, että Kurbski kaikkine vapausideoineen oli juuri nykyaikainen verrattuna Iivanan keskiaikaiseen ja ilmeisesti myös sairaalloiseen persoonallisuuteen.

Olennainen ero nykyaikaisen ja keskiaikaisen ajattelun välillä on maallisen, tämänpuoleisen todellisuuden nostaminen modernin maailman hallitsevaksi ja jopa ainoaksi viitekehykseksi.

Kuitenkin myös Stalinin aikana tapaamme psykologian, joka itse asiassa muistuttaa elävästi keskiaikaista. Siinä ei uskota tuonpuoleiseen taivaaseen, mutta kyllä tämänpuoleiseen. Maailman lainomainen siirtyminen uuteen, korkeampaan yhteiskuntajärjestykseen ja lopulta ikuisen onnen maahan, sijoittuu kyllä tulevaisuuteen, mutta on ehdottomasti nykyisyyttä hallitseva asia. Sen näkökulmasta kaikki tehdään ja ajatellaan.

Molemmissa tapauksissa perustetaan sellaisille arvoille, jotka ovat mittaamattomasti yksilöä ja hänen elämäänsä suurempia. Yksilön velvollisuus on ymmärtää tämä ja laskea aseensa puolueen edessä myös silloin, kun tulee väärin syytetyksi ja tuomituksi. Oleellista on asian elämää suurempi etu. Tämän psykologian tapaamme monilla terrorin uhreilla, joista mainittakoon erityisesti Nikolai Buharin. Mahdollisesti samanlaista psykologiaa esiintyi myös Iivanan aikana, ainakin hän sitä kaipasi.

Entäpä kuinka on nyt? Voimmeko ymmärtää, mitä voisi merkitä Iivana Julman kaltaisen hahmon nouseminen sankarinpalvonnan kohteeksi?

Kuten de Madariaga kirjassaan kertoo, Iivanan hallituskauden tase oli äärimmäisen masentava. Hän oli tuhonnut maansa talouden ja hävittänyt omaa kansaansa uskomattomassa määrin. Hänen maaninen pyrkimyksensä suvereniteettinsa tunnustamiseen ei sekään itse asiassa menestynyt, Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa. Pelätty tyrannia siitä kyllä tuli.

Millaiseksi esikuvaksi ja sankariksi Iivana siis sopii ja kenelle?

Olisi anakronistista puhua Iivanan ideologiasta etatismina, sillä hän ei erottanut omaa persoonaansa ja valtiota toisistaan ja muistutti siinä ilmeisesti enemmän tai vähemmän aikalaistaan Kustaa Vaasaa. Vaatimus ehdottomasta uskollisuudesta taisi kuitenkin Iivanalla mennä pitemmälle.

Myös Kustaa käyttäytyi joskus omaa kansaansa kohtaan tavalla, jota voisi nimittää terroriksi ja Iivanan käytöstä onkin tarkasteltava aikakautensa laajemmassa yhteydessä. Sen muuten de Madariaga on tehnytkin ja nostaa esille niitä samankaltaisuuksia, joita oli 1500-luvun Ruotsin ja Englannin välillä ja niitä oli paljon.

Mutta erojakin oli. Sitä paitsi: missä määrin esimerkiksi Henrik VIII:ä tai Kustaa Vaasaa on nostettu sankareiksi nykypäivän Englannille tai Ruotsille? Totta kyllä, Nordiska Museetissa on niin komea Kustaa Vaasan patsas, että sitä voi pitää jo sankarinpalvontana, mutta ei se tämän päivän henkeä vastaakaan.

Ruotsi ja Englanti voivat nykyään ottaa aivan rauhallisesti kysymykset, jotka koskevat niiden suvereenisuutta. Myös Brexit tehtiin normaalien proseduurien puitteissa, vaikka erilaiset fanaatikot myös ulkomailla pitivätkin tämän Englannin kansan päätöksen johdosta pahaa louskutusta, ikään kuin asia kuuluisi heidän ratkaistaviinsa.

Ruotsi on taas sitten unionimaa, vaikka onkin Tanskan ikeestä vapautunut. Mikäli suhde koetaan sietämättömäksi, kuten kaikissa unioneissa yleensä jossakin vaiheessa käy, saatetaan Kustaa Vaasaa ja taalailaisia kenties taas tarvita symbolisina historian sankareina ja nykyajan tiennäyttäjinä.

Vain Venäjällä, joka kipuilee suvereniteettinsa kanssa, on ollut tarvetta nostaa 1500-luvun suvereniteettikiistaan liittyvä asia taas suureksi ja valtakunnallisesti jopa keskeiseksi, Iivanan nostaminen esille historian pimennoista sopii hyvin tähän päiväjärjestykseen.

Venäjällä on omat perinteensä ja ne ovat aika erilaiset kuin vaikkapa Ruotsin ja siis myös Suomen. Andrei Kurbskin kaltaisille kansalaishahmoille ei nytkään näytä löytyvän tilaa laajalla Venäjän maalla, meillä niille taas ei ole tarvetta.

 

Sanaparin ”slovo i delo” käytöstä ks. myös: Vihavainen: Haun slovo i delo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)

 

Sana on teko

Tekemistä se on sanominenkin

Venäjässä tunnetaan sananparsi: slovo tože delo -teko se on sanakin. En ole ihan varma mihin se konkreettisesti liittyy vai liittyykö mihinkään, mutta arvelen, että se viittaa erääseen vanhaan instituutioon.

Keskiajalta aina Katariina II:n aikaan saakka oli nimittäin tapana, että mikäli joku sai tietää salahankkeista hallitsijaa vastaan, hänen piti huutaa sanat ”Slovo i delo”! (Sana ja teko).

Silloin henkivartijat ottivat hänet huostaansa ja kuulustelivat. Mikäli saatiin selville salajuoni, seurasi ruhtinaallinen palkkio. Mikäli taas kantelu oli katteeton, seurasi ruoskiminen.

Vladimir Sorokin käyttää tuota huudahdusta opritšnikkien tunnuksena tuodessaan romaanissaan tuon Iivana Julman aikuisen instituution nykypäiviin.

Pietari Suuren aikana myös ylimyksistä sai tehdä kanteluita ja seuraamukset olivat samantyyppisiä. Turhia ei menty jaarittelemaan, sillä kuulusteluprosessissa saatettiin kiduttaa myös ilmiantajaa. Kyseessähän oli totuuden etsimisen metodi, eikä sellaisesta voinut tinkiä tärkeässä asiassa.

Tämänkaltainen sosiaalinen instituutio tietenkin ilmentää inhimillisen ajattelun primitiivistä tasoa, joka valistuksen aikaan jäi pois käytännöstä, kuten muukin obskurantismi -ainakin hetkeksi.

Paradoksaalisesti sanojen käsitteleminen tekoina on tänä päivänä kuitenkin suuremmassa roolissa kuin koskaan ennen.

Osittain asia näyttää palautuvan aidosti keskiaikaisiin, ennen valistusta vallinneisiin ajattelutapoihin, nimenomaan islamiin, jossa Allahiin ja profeettaan liittyvät tabut omaavat yhä saman maagisen luonteen kuin tuhat vuotta sitten.

Tämän keskiaikaisen ajattelutavan kunnioittamisen heijastusvaikutuksia nykyisessä eurooppalaisessa kulttuuri-ilmastossa ei kannata vähätellä. Oman ajattelumme primitivisoituminen johtunee kuitenkin vain osittain siitä asiasta.

Facebookissa, joka kuuluu aikamme merkittäviin uutta aikakautta edustaviin instituutioihin, on niin sanotut yhteisönormit, jotka käytännössä merkitsevät täysin häikäilemätöntä sensuuri-instituutiota. Löytääkseen historiasta vastaavan ei riitä edes sota-aikaan palaaminen.

Sotasensuuri kyllä saattoi estää tiettyjen asioiden välittymisen halutuille vastaanottajille, mutta ei se koskaan julistanut sen johdosta rikkomuksen tehnyttä pannaan, jossa hän menetti kokonaan kirjoitusoikeutensa tietyksi aikaa.

Näin raportoidaan Facebookissa tapahtuvan päivittäin ja vieläpä hyvin oudoilla, jopa vuosien takaisilla perusteilla. Yleisin syy pannaan julistukseen näyttää nimittäin olevan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö. Siis pelkkä sanan ilmaantuminen tekstiin aivan riippumatta kontekstista.

Primitiivisempää suhtautumista kieleen ja sanomiseen tekemisenä tuskin voi kuvitella. Niin sanottu poliittinen korrektius on todella vienyt ajattelua kohti keskiaikaista käsiterealismia.

Facebookin itsensä esittämät jaaritukset siitä, että kaikki tapahtuu käyttäjien turvallisuuden takia, eivät petä lastakaan.

Kaiken takana on tietenkin ajatus jonkinlaisen immanentin Jumalan valtakunnan säännöistä, jotka ovat jokaisen tiedossa ja joiden noudattaminen on jokaisen velvollisuus, koska sallitut poikkeamiset niistä eivät ole edes kuviteltavissa. Ja Facebookilla on valta sallia tai olla sallimatta.

Ajatelkaa nyt vertailun vuoksi sitä, miten olisi voitu joskus aikoinaan kuvitella sallituksi pahat puheet tsaarista ja samalla tietenkin hänet asettaneesta Jumalasta. Mutatis mutandis tämä toimi myös Stalinin aikana.

Niille, jotka eivät ole asiaa ymmärtäneet, täytyy vielä kerran painokkaasti todeta, ettei Neuvostoliiton tarkoituksena ollut pitää väkivalloin kurissa vastahakoisia ihmisiä.

Sekin oli omanlaisensa Jumalan valtakunta -Civitas Dei- ja sen missiona oli nimenomaan turvata ihmisille historiassa ennen tuntematon vapaus, joka tietenkin koostui vain vapaudesta tehdä hyvää. Jälkimmäisen määritteleminen oli tieteellinen tehtävä, jota hoitivat ihmiskunnan parhaat, siihen kykenevät voimat.

Vapaus on äärimmäisen tärkeä sana ja niin sanoakseni voimaa täynnä. Lenin totesi, että oli aina muistettava kysyä: vapaus kenelle? Sorretuille vai sortajille? Luokattomassa yhteiskunnassa tällaista eroa ei ollut ja niin sanottu kehittynyt sosialismi (zrelyi sotsializm/razvitоi sotsializm 1950-luvun lopulta lähtien) oli jo hyvin, hyvin lähellä tällaista tilaa.

Poikkeus säännöstä olivat niin sanotut menneisyyden jäänteet (perežitki prošlogo), joiden likvidoiminen oli osoittautunut melko hitaaksi työksi, vaikka sitä heti sosialismin koittaessa eli vuosina 1937-1938 suoritettiin hyvin tarmokkaasti, korostaen nimenomaan tuhoamista juurineen (vykortševyvanie).

Aikamme sankareita, sen aatelistoa ovat Venäjällä Putinin mukaan turvallisuuspoliisin työntekijät. Sensuuri ei kuitenkaan kuulu heidän toimialaansa. Väittäisin että naapurissa on paljon helpompaa tuoda esille mielipiteensä ilman ennakkosensuuria kuin meillä.

Mitä sitten ovat ne sanktiot, mikäli tulee esille ns. slovo i delo- kaasus, on taas toinen asia.

Arvaan, että nykyinen suuntaus kielen köyhtymisessä tulee jatkumaan yhtä kauan kuin amerikkalainen kulttuuri on meillä siinä sakramentaalisessa asemassa, jossa se nykyään on. Kansan suuren enemmistön laumakäytös takaa sen, ettei joukkokannatusta puutu.

Jokainen, joka on lukenut Orwellia, tunnistaa yhtäläisyydet omaan aikaamme, mutta tämä ei vielä tarjoa mitään keinoja asian muuttamiseksi.

Lauman vaistot ovat syvemmälle menevä asia kuin se intellektuaalinen, heikko kyky, joka mahdollistaa asioiden kritisoinnin.

On väitetty, ettei asioita edes voi kovinkaan pitkälle kritisoida niin kauan kuin kaikki käyttävät samaa kieltä, tarkoittaen yhteistä diskurssia. Se todistaa itsensä aina oikeaksi, mikä ennen muuta tarkoittaa vain sitä, että siihen sitoutuneet tuntevat saavansa oikeuden arvokkuuteen ja moraaliseen kiitokseen.

Toisinajattelijat ovat jo lähtökohtaisesti jonkinlaisia friikkejä, joiden vihaaminen on kansalaisvelvollisuus. Yhteiskuntarauhan takia väärinajattelu on kai jossakin määrin sallittava, sillä myös vihaamisen kohteita tarvitaan ja on hienoa tuntea ylemmyyttä roskaväen rinnalla.

Luulenpa, että olemme jo kovin kaukana siitä tilanteesta, joka vallitsi silloin, kun kommunistit yrittivät tarjota omaa diskurssiaan kaiken mitaksi.

Siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän vakavan kunnioittavasti ja siksi sitä vastustettiin rationaalisin argumentein. Voitiin siis olettaa, että vaihtoehtoinen diskurssi voisi olla mahdollinen.

 Toki oli myös niitä, joille riitti kumartaminen asialle, jonka ymmärtämiseen he tajusivat olevansa kykenemättömiä. Mitään pyhyyttä nuo kansalliselle tarinallemme vieraat aivoitukset eivät kuitenkaan meillä nauttineet, päinvastoin.

Nyt on toisin.

Anonymous -se kuulostaa hienolta

 

Anonyymien aikaa

 

Laatulehdissä on nimettömien kirjeiden julkaiseminen jo kauan ollut mahdotonta ja sama mahtanee olla nykyään asian laita jo muissakin lehdissä. Enää ei riitä, että nimi annetaan lehdelle tiedoksi, sen on oltava itse kirjoituksessa mukana.

Toki lehdet itse saattavat julkaista ja julkaisevat kaikkein tärkeimpiäkin artikkeleita vailla kirjoittajan nimeä, mutta silloin niistä tulee koko lehden kananottoja, joten niiden julkaisijan identiteetti säilyy ja itse asiassa vain tehostuu.

Jotkut lehdet käyttävät pseudonyymejä eli nimimerkkejä, joiden takana olevat henkilöt saattavat vaihdellakin. Näin esimerkiksi The Economist, joka on tunnettu korkeasta tasostaan.

Nykyisenä sankarijournalistien aikana, kun kuka tahansa sopuli pyrkii pääsemään suureksi mielipidevaikuttajaksi, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisikään, on itse asiassa virkistävääkin lukea Economistin pseudonyymien artikkeleita ja vaikkapa vanhoja Suomen Kuvalehden Pekka Peitsen, Veljenpojan ja Liimataisen artikkeleita.

Ne ovat maineensa ansainneet ja kunnianhimoa on riittänyt, vaikka syystä tai toisesta kirjoittajien henkilöllisyys onkin pidetty salassa. Yleensä toimitus suojelee hyvinkin suurella vaivalla kirjoittajan identiteettiä, mikäli siihen on aihetta.

Anonymiteetti on kuitenkin vielä hieman eri aasia kuin pseudonyymillä kirjoittaminen. Netissä kirjoittavan anonyymin ei tarvitse pelätä kiinni joutumista, eikä hänellä useinkaan ole minkäänlaista kunnianhimoa itse käsiteltävän asian suhteen. Niinpä tuon nimettömyyden suojissa voi kirjoittaa mitä roskaa tahansa, ellei nyt herätä joillakin avainsanoilla uutta orwellilaista sensuuriamme.

Anonymiteetti on kaksiteräinen miekka, käyttääkseni tätä tuoretta vertausta. Toisaalta se mahdollistaa keskustelun, jossa kiistelevät asiat eivätkä ihmiset ja jossa ulkopuolisista tahoista riippuvainen kirjoittaja saa tilaisuuden samoa asiat, niin kuin näkee niiden olevan, seurauksia pelkäämättä.

Toisaalta anonymiteetti mahdollistaa niin sanotun trollauksen eli tahallisen sotkemisen (vt. Vihavainen: Haun heckling tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja kaikenlaisten tarkoitushakuisten hävyttömyyksien ja valheiden levittämisen ainakin tietyillä alustoilla. Niin sanottu vihapuhe on useinkin anonyymiä ja usein siinä saattaa olla kyse pelkästä provokaatiosta: vihamielinen taho ujuttaa toisten hallitsemalla alustalle sisältöä, joka sitten leimaa kokonaisuuden ja jää ylläpitäjän vastuulle.

Venäjäksi nimetöntä kirjettä eli ilmiantokirjettä kutsutaan nimellä anonimka. Sellaisten käyttö kanssaihmisiä, kilpailijoita, vihamiehiä ja ketä tahansa hankalina pidettyjä ihmisiä vastaan on Venäjällä ollut hyvin suosittua etenkin neuvostoaikana. Kuten ymmärrämme, siinä on usein ollut kysymys hengestä.

Venäjän älymystön silmissä ilmiannot ovat aina olleet alhaisinta mahdollista käytöstä eikä niitä ole koskaan annettu anteeksi niille, jotka joskus ovat asiasta yllättäen paljastuneet.

Anonim ei vielä tarkoita samaa kuin anonimka, mutta molemmathan muistuttavat toisiaan kuin aviopari. Tämän johdosta tohdinkin julkaista löytämäni venäjänkielisen runon tästä aiheesta. Kirjoittaja on anonyymi (!), mutta tyyli viittaa asiantuntijoiden mukaan itse Lomonosoviin.

 

Аноним

 

Аноним! Как много в этом слове

душам благим и нежным уж слилось!

Как чувство мужества и честность,

в сердцах так пламенных билось!

 

Низкий поклон, высокий гость,

 от Партии тебе, и от народа,

ценить кто может твой форпост

и подвиг твой и твоего порода!

 

Кто пред тобою жалкий Псевдоним,

как пусто звучит Авторство иль Гласность,

Слова, дела отец и мать ты, Аноним,

В потемках только живет ныне честность!

 

Но, Аноним, ведь знает Бог, что даром,

жить в одиночестве: там скучно и бесплодно

супруга нужна и тебе, и парой,

ты будешь с Анонимкой, неминуемо и точно!

 

konekäännös:

Anonyymi

 

Anonyymi! Kuinka paljon tässä sanassa on

Hyvät ja lempeät sielut ovat jo sulautuneet yhteen!

Rohkeuden ja rehellisyyden tunteena,

Tulisen sykkeen sydämissä niin tulinen!

 

Matala keula, korkea vieras,

 Puolueelta teille ja kansalta,

Arvosta kuka voi etuvartio

Ja sinun ja rotusi saavutus!

 

Kuka on kurja salanimi ennen sinua,

kuinka tyhjältä tekijyys tai julkisuus kuulostaa,

Sanat, teot, isä ja äiti, sinä, Anonyymi,

Vain rehellisyys elää nyt pimeässä!

 

Mutta, Anonyymi, Jumala tietää sen turhaan,

Elää yksin: siellä on tylsää ja hedelmätöntä

Sekä sinä että pari tarvitsette puolison,

olet Anonymousin kanssa, väistämättä ja varmasti!

 

Konekäännös on tietenkin kömpelö ja sivuuttaa alkutekstin alluusiot, kuten sanaparin slovo i delo, jolla tarkoitettiin asioiden tiedottamista erikoispalveluille jo Iivana Julman aikoina (vt. Vihavainen: Haun slovo i delo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Robotti ei myöskään tunne sanojen anonim ja anonimka eroa, eikä muutenkaan mitään ymmärrä lukemastaan, mutta tällaistahan tämä nykyään on. Kukapa enää viitsisi ruveta kääntämään, eihän sekään asiaa tuntematonta auttaisi.

 

 

 

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Hurskaat kiduttajat?

 

Juhani Sarsila, Struggle of Faith and Reason: A History of Intolerance and Punitive Censorship.

Part I: From Homer to Peter Abelard and Arnold of Bresccia, 569 s.

Part II: From Mediaeval Cathars to Giordano Bruno and Lucilio Vanini, 564 s.

Peer Lang, Berlin 2020-2021.

 

Μέγα βιβλίον, μέγα κακόν -suuri kirja on suuri paha, kuuluu aikoinaan sanoneen Kallimakhos, joka tunsi asiaa, kun työskenteli Aleksandrian kirjastossa.

Tämä on ilmeisesti kirjastovirkailijan ja ainakin opiskelijan näkökulma, tiettyä anti-intellektualismiahan siinä luulee haistavansa.

Toki suuri kirja, etenkin nyt käsillä olevan kaltainen vertaisarvioitu järkäle, vaatii lukijalta paljon, mutta onhan se vaatinut tekijältä vielä paljon enemmän. Tuloksena on erittäin vaikuttava oppineisuuden osoitus, joka ei sitä paitsi ole mikään referaatti, vaan kriittinen, pohdiskeleva ja kantaa ottava teos. Saatan olla väärässä, mutta luulen, ettei vastaavaa ole ennen edes tehty missään.

Suuren kirjan ongelmaa joka tapauksessa voi verrata elefantin syömiseen. Sekin on pakko tehdä pieninä paloina. En minäkään vielä tunne Sarsilan kirjasta kuin pienen palan, mutta otan kirjan nyt joka tapauksessa esille ja palaan sen muihin osiin sitten, kun olen niihin tutustunut.

Sarsila on tässä blogissa mainittu ennenkin (ks. Vihavainen: Haun sarsila tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän on monipuolinen vanhemman historian sekä klassisen filologian ja filosofian tuntija. Olen ymmärtänyt, etteivät hänen apuraha-hakemuksensa ole menestyneet ja juuri tätähän voi nykyisessä ilmapiirissä odottaa, kun kyseessä ovat suuret ja tärkeät ja normaalijärjen piirissä pysyttelevät aiheet.

Joka tapauksessa siis kirja on ehdottoman kiinnostava ja usein tiukastikin kantaa-ottava, ei mikään nollatutkimus tai mammuttireferaatti.

Kirjan ensimmäisessä osassa tulevat esille klassisen antiikin ongelmat ajatuksenvapauden ja sananvapauden kanssa ja sen kannessa on tuon aikakauden ehkä tunnetuimman tämän alan marttyyrin, Hypatian kuva. Naispuolisena filosofina hän oli hyvin harvinainen ilmestys ja juuri nyt tietenkin kovasti esillä, ainakin nimenä.

Kirjan toisessa osassa käsitellään laajasti muun muassa kataareja, kerettiläisiä, joita kirkko armottomasti vainosi. Kirkon rooli ajatuksenvapauden vihollisena tulee muutenkin laajasti esille. Tunnetustihan jo keskiajalla oli vapaa-ajattelijoita Roger Baconista Saksan keisari Fredrik II:een. Rienaavaa kirjaa De Tribus Impostoribus (kolmesta huijarista) pidettiin aikoinaan hänen kirjoittamanaan. Nuo kolme huijaria olivat Mooses, Jeesus ja Muhammed. Keisari tuskin oli tässä ollut asialla, mutta rienaava kirjallisuus ja jopa julkiset esiintymiset, joissa kiellettiin kirkon opin pyhyys ja totuus, olivat aina jossakin päin läsnä myös keskiajalla.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa renessanssi löysi uudelleen antiikin rikkaan filosofian, joka ei rajoittunut Aristoteleen sinänsä ansiokkaaseen ajatteluun, joka nyt oli alistettu palvelemaan teologiaa Tuomas Akvinolaisen hengessä.

Teologian palkkapiika, ancilla theologiae joutui nyt ongelmiin yrittäessään vastata Demokritoksen ja Lucretiuksen materialismiin. Epikurolaisuus nosti päätään ja kirkon piirissä ymmärrettiin, että maailmanselityksen monopoli oli vaarassa.

Mutta, kuten sanottiin, extra ecclesiam nulla spes salutis -pyhän kirkon ulkopuolella ei ollut toivoakaan pelastuksesta. Nykyihmiselle asian ankaruus saattaa valjeta, kun sanotaan, että kirkon ja sen opetuksen arvovallan kieltäminen oli yhtä suuri synti ja rikos (myös maallisen vallan lakikirjoissa) kuin sitten myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen maailmanhistoriallisen roolin ja ehdottoman arvovallan kieltäminen.

Martti Luther ja Jean Calvin monien muiden tapaan kielsivät kuitenkin kirkon auktoriteetin, mutta eivät silti olleet suuria sananvapauden apostoleita. Sarsila pitää heitä Savonarolan tapaisina keskiaikaisina hahmoina, joiden ero antiikista ammentaviin renessanssin filosofeihin nähden oli olennainen.

Uskonpuhdistajien tapauksessa oleellisinta oli kirkon arvovallan kieltäminen ja sen korvaaminen toisilla auktoriteeteilla. Erityisesti Calvinin suvaitsemattomuus oli legendaarista.

Kussakin maassa oli omat instituutionsa väärinajattelevien rankaisemiseksi ja panemiseksi ruotuun. Italiassa ajatuksenvapauden marttyyrejä oli erityisen paljon ja Espanjan inkvisition uutteruus on tunnettua. Englanti ja Ranska olivat sen sijaan jo ennen valistuksen aikaa kohtuullisempia otteissaan.

Lucilio (Giulio Cesare) Vanini oli muuan sananvapauden marttyyri, joka joutui maallisen oikeuden, Toulousen parlamentin kynsiin, tuomittiin, kuoli ja tuhkattiin vuonna 1619.

Vanini oli kierrellyt ympäri Eurooppaa ja saanut kaikkialla osakseen vainoa kirjoituksillaan, joissa hän kyllä esiintyi uskovaisena kristittynä, mutta joihin hän salakuljetti uskonnon kritiikkiä. Se ei jäänyt valppailta oikeaoppisuuden vartijoilta huomaamatta.

Vaninin suurin synti näyttää olleen, että hän kiisti sen ajatuksen, että retoriikassa olisi ikuisia ja kumoamattomia totuuksia. Sen sijaan oli olemassa vain enemmän tai vähemmän päteviä dialektisia argumentteja ja argumentit ovat vain mielipiteitä tai parhaimmassa tapauksessa todennäköisyyksiä, mutta eivät enempää. Teologiakin oli siis vain kokoelma epämääräisiä ja ristiriitaisia näkemyksiä.

Aristoteles ja Pyhä Tuomas Akvinolainen olivat kirjoituksissaan eri mieltä ja kirkko sitten niiden mukana. Maallinen oikeus sai töitä.

Puuttumatta enemmälti siihen, mitä sanottiin puolesta ja vastaan, katsokaamme tässä vain, millainen tuomio oli ja miten siihen voidaan ja on syytä suhtautua.

Syntinen ja rikollinen todettiin syylliseksi ateismiin, rienauksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Pyöveli ripusti hänen kaulaansa kyltin, jossa luki Ateisti ja Jumalan nimen häpäisijä. Hänet vietiin Pyhän Tapanin katedraalikirkon eteen, jossa hänen tuli polvistua pää ja jalat paljaina, pitäen kädessään kynttilää ja pyytää anteeksi Jumalalta, kuninkaalta ja oikeudelta mainittuja rikoksiaan.

Sen jälkeen hänet tuli viedä mestauspaikalle, johon oli pystytetty rovio ja sitoa paaluun. Siellä pyövelin tuli irrottaa hänen kielensä ja kuristaa hänet, minkä jälkeen ruumis poltettiin ja tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä siis osoitettiin armeliaisuutta, jota ei monelle muulle suotu: ruumis poltettiin vasta kuristamisen jälkeen.

Haluten noudattaa antiikin jalojen filosofien jälkiä Vanini pyrki kuolemaan ilolla ja kieltäytyi uskonnollisesta katumuksesta ja krusifiksin suutelusta sekä viimeisestä voitelusta. Kielen leikkaaminen oli ajan virallisen jargonin mukaan hurskauden ja rakkauden akti, mutta niin tuskallinen, että onneton uhri ei voinut olla surkeasti huutamatta.

Näin murhattiin 33-vuotias mies hurskaiden ääliöiden toimesta, jotka olivat itse asiassa apinoita ihmishahmossa, ei kirjoittaja malta olla kommentoimatta.

Vai olivatko Vaninin murhaajat itse asiassa hurskaita uskovia, jotka omantuntonsa pakottamina tekivät vain sen, minkä katsoivat velvollisuudekseen, kenties jopa suuresti kärsien velvollisuudestaan olla oikeuden toimeenpanijoina?

Oswald Spengler on esittänyt näistä uskonnollisista vainoista tuon suuntaisia käsityksiä, mutta Sarsilaa ne eivät tunnu vakuuttavan.

Entä miten olivat asiat Neuvostoliitosa ja muissa vastaavissa diktatuurimaissa? Neuvostoliitossa nostettiin pääpyöveli, Feliks Džerzinskin hahmo suorastaan pyhimyksen asemaan: hänellähän oli palava sydän, kirkkaat aivot ja puhtaat kädet (ei lahjuksia). Tämän tradition nykyisen jatkajan FSB:n toimihenkilöitä on aivan hiljattain nimitetty aikamme aatelistoksi.

Ja kuuluisana vuonna 1937 nostettiin verenhimoinen kääpiö Nkolai Ježov jokaisen neuvostokansalaisen esikuvaksi. Hänellä ei sana koskaan eronnut teosta, sanottiin, assosioiden uuden ajan pyöveli Iivana Julman ajoilta periytyvään slovo i delo -traditioon, jolla tarkoitettiin ilmiantovelvollisuutta.

Sivumennen sanoen, törmäsin juuri siihen, miten venäläinen ylimys Platon Ivanovitš Musin-Puškin oli keisarinna Anna Ioannovnan aikana vuonna 1740 tuomittu tällaisen slovo i delo-kantelun perusteella menettämään kielensä (tuomiossa puhuttiin kielen repimisestä irti) ja karkotettavaksi Solovetskin luostariin.

Jo hyvin pian huomattiin, että ilmianto oli ollut perätön ja Musin-Puškin sai muuttaa Moskovaan, jossa hän kielettömänä eli vielä pari vuotta… Hänen poikansa sai sittemmin kunnian komentaa venäläisiä joukkoja Suomen rintamalla Kustaa III:n sodassa vv. 1788-1790. Sukuhan liittyy muutenkin Suomen historiaan.

Mutta palatkaamme Sarsilan kirjan aihepiiriin. Luulen, että jo tämä esille nostettu detalji kertoo, että kirjassa käsitellään aiheita, jotka ovat vuosituhannesta toiseen tärkeitä ja jopa olennaisia. Meidän aikanamme sensuuri ja väärien mielipiteiden vainoaminen on saanut avukseen järkeä, tahtoa ja omaatuntoa vailla olevan tekoälyn, jolle likainen työ on usein voitu delegoida. Hyödyttömät idiootit ovat nousseet joukolla vaatimaan sananvastuuta ja uudet oikeaoppisuudet kasvavat yhä kivettyneemmiksi uskonnoiksi.

En tiedä, aikooko Sarsila jatkaa teostaan nykypäivään saakka, aineistoa ei ainakaan puuttuisi. Se, mitä ihmiskunta oin tällä alalla jo saanut aikaan, on ehdottomasti tutustumisen arvoista.

Kyse ei ole simppelistä asiasta, päinvastoin, se on aihepiiri, jonka käsittelyssä otetaan miehestä mittaa. Luulen, että olemme menossa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa tämän kaltaiset kirjat ovat kultaakin kalliimpia käyttääkseni tällaista tuoretta ilmausta.

 

Rottia ja ihmisiä

Rottarunon opetukset

Hitlerin synnyinkaupungissa Braunaussa on ollut runoileva apulaiskaupunginjohtaja, mutta ei ole enää.

Hän nimittäin kirjoitti lentolehtisessä julkaistun runon, jossa hän vertasi ihmisiä eläimiin, tarkemmin sanoen rottiin.

Runoa oli vaikea löytää, mutta tässä se on: https://www.focus.de/politik/ausland/linz-wien-fpoe-provoziert-mit-ratten-gedicht-kanzler-kurz-abscheulich_id_10619347.html .

No, harva kai nyt enää jaksaa pöyristyä siitä, jos ihmisiä eläimiin verrataan. Rotta on kuitenkin yleisesti koettu niin epäsympaattiseksi, että se saattaisi olla poikkeus.

Muuan asia kuitenkin oli tällä kertaa mahdoton sulattaa. Kirjoittaja nimittäin sovelsi tätä vertausta niihin ulkomaalaisiin, jotka oleskelivat hänen kotikaupungissaan. Siis maahanmuuttajiin tai ainakin sellaisiksi haluaviin.

Samaan aikaan kuitenkin kirjoittaja nimenomaan esiintyi itsekin rottana ja kertoi myös vaimonsa olevan tämän lajin edustaja: Ich, Ratte, und auch meine Frau!

Kirjoittaja perheineen kuului runon mukaan joka tapauksessa kaupungin viemäriverkoston kanta-asukkaisiin ja heillä oli siksi oikeus antaa säännöt sille, miten siellä eletään.

Runosta, joka on aika pitkä, ei voi löytää mitään kiihotusta ”toislajisia” kohtaan tai heidän eläimellistämistään omaa itseä alemmiksi otuksiksi.

Molemmat pannaan samalle viivalle, joskin vaaditaan kanta-asukkaille ja heidän tavoilleen ja säännöilleen kunnioitusta. Vieraiden päästämistä jonojen ohi paheksutaan myös.

No, tämähän nyt on normaalia inhimillistä käytöstä ja taitaapa olla muillekin lajeille ominaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois. Muistelen suomalaisten sosialidemokraattienkin joskus esittäneen tämän ajatuksen.

Runo ei ole mikään mestariteos, vaan hieman horjahteleva, kalikkamittainen kyhäelmä, kuten pöyristyjät ovatkin muistuttaneet.

Runoilu ei nyt ei kuitenkaan ole kiellettyä niiltäkään, joilla alan lahjakkuus ei edusta alan huippua. Sen kohde sen sijaan herätti sen verran ikäviä assosiaatioita, että asiasta tehtiin suuren luokan skandaali ja onneton runoilija erotettiin virastaan.

Liittokansleri Sebastian Kurz kuuluu sanoneen, että ”sananvalinnat olivat vastenmielisiä, ihmisiä halveksivia ja syvästi rasistisia”.

No, tähän voisi varmaan vielä lisätä, että ne olivat naurettavia. Rasismi sen sijaan löytyy nyt tässä tapauksessa kokonaan katsojan omista aivoista.

Jos ihmisten esittäminen rottina on jotenkin alentavaa, on otettava huomioon, että aivan saman alennuksen kohteeksi tässä joutuivat niin omat kuin vieraat. Eihän tässä rodulla ole mitään tekemistä, kuten jokainen runon lukenut joutuu todistamaan.

Olisi myös väärin väittää, että kyseessä oli kiihotus kansanryhmää vastaan. Ensinnäkään ulkomaalaiset eivät ole mikään kansanryhmä ja toiseksi kehotus poistua on osoitettu niille, jotka eivät halua sopeutua paikallisiin sääntöihin. Eivätkös nämä suomalaiset sosialidemokraatit (Jutta Urpilainen) esittäneet ihan saman toivomuksen?

Kaiken kaikkiaan siis tämä sinänsä kovin vaatimaton taiteellinen tekele edusti vain normaalia arkiajattelua, jota emme voi erityisesti panna minkään tietyn poliittisen liikkeen tilille enempää kuin aritmetiikkaakaan. Maailma nyt on sellainen eivätkä sen perusrakenteet siitä muuksi muutu, saipa niistä puhua tai ei.

Mutta sensaatio on aina sensaatio. Ei sellaisen syynä tarvitse olla oikeastaan mitään. Mikäli suurta mielenkuohua ja pöyristymistä tarvitaan, sellainen on helppo polkaista maasta ihan puhtaasti journalistisin keinoin.

Eihän kukaan tarkasta faktoja ja mikäli tarkastaa, ei yleensä niitä ymmärrä, mikäli on jo valmiiksi virittynyt näkemään sitä, mitä siellä kerrotaan olevankin. Ajatellaanpa nyt vaikka tuota niin sanottua hihamerkkijuttua. Missä mahtoivat faktantarkastajat luurata silloin, kun koko Euroopan lehdistö hehkutti parin sankaritoimittajan keksimää uutisankkaa…

No, runoilija Schilcherin Meisterwerk on nyt siis nostettu arvoon arvaamattomaan. Helsingin Sanomien toimittaja näyttää myös asiaankuuluvasti syväpöyristyneen: iljettävä retoriikka tuntuu viime vuosina yleistyneen, kertoo hän siltä varalta, ettei joku lukijoista olisi ihan itse keksinyt asianmukaisesti luokitella sitä tapahtumaa, josta hänelle oli kerrottu, tosin originaalia esittämättä.

Rottavertauksen ohella on ihmisiä verrattu myös loiseläimiin. Italian sisäministeri Salvini on nimittänyt romanileirien asukkaita parasiittijoukkioiksi, huomaa toimittaja. Sitä paitsi Puolan valtapuolueen johtaja on viitannut siihen, että maahanmuuttajien elimistössä voi olla erilaisia loisia, alkueläimiä, jotka voivat olla vaarallisia puolalaisille.

No, kukaan ei varmaankaan huomannut aasinsiltaa kategoriasta toiseen, eihän?

Mutta mitä pahaa siinä nyt on, mikäli ongelmista puhutaan käyttäen biologisia vertauksia? Ja millä tavalla mahtaa olla väärin ottaa esille se uusien tautien leviämisvaara, joka uuden väestön mukana on meilläkin aktualisoitunut? Ei kai tällaisia asioita puhumalla muuksi muuteta?

No, koska lukijat eivät muuten asiaa ehkä ymmärrä, toimittaja kertoo sen heille: sanoilla kun on se ilmeinen merkitys, että niistä juontuu tekoja.

Mitäpä sanoivatkaan jo Iivana Julman opritšnikit ja sen jälkeen heidän seuraajansa: slovo i delo -sana ja teko! Hm…

Tästä pahojen puheiden (vihapuheiden) tutkimisesta 1700-luvun Venäjällä on olemassa tutkimustakin (https://books.google.fi/books?id=pLAMsDm3wJEC&pg=PA144&lpg=PA144&dq=slovo+i+delo&source=bl&ots=-zxlGYDSbL&sig=ACfU3U311-a7F7w82vLcrLXem1ap3f_CuQ&hl=fi&sa=X&ved=2ahUKEwiknvKO-ufhAhXd8qYKHdjoAbQQ6AEwEHoECAcQAQ#v=onepage&q=slovo%20i%20delo&f=false) .Arvaan, että joskus tulevaisuudessa tutkitaan myös meidän aikamme vihapuhemaniaa.

On tämä nykyinen lehdistö muutenkin aika lailla neuvostoliittolaisten edeltäjien kaltainen. Jälkimmäisellehän oli ominaista, että se aina ohjeisti, miten mihinkin asiaan oli suhtauduttava: yksi asia oli ”halveksittava”, toinen ”pelkurimainen”, kolmas ”suututtava” ja niin edespäin.

Että nyt sitten meilläkin…