Vapaus, mi meitä viet!

 

Hurskaat kiduttajat?

 

Juhani Sarsila, Struggle of Faith and Reason: A History of Intolerance and Punitive Censorship.

Part I: From Homer to Peter Abelard and Arnold of Bresccia, 569 s.

Part II: From Mediaeval Cathars to Giordano Bruno and Lucilio Vanini, 564 s.

Peer Lang, Berlin 2020-2021.

 

Μέγα βιβλίον, μέγα κακόν -suuri kirja on suuri paha, kuuluu aikoinaan sanoneen Kallimakhos, joka tunsi asiaa, kun työskenteli Aleksandrian kirjastossa.

Tämä on ilmeisesti kirjastovirkailijan ja ainakin opiskelijan näkökulma, tiettyä anti-intellektualismiahan siinä luulee haistavansa.

Toki suuri kirja, etenkin nyt käsillä olevan kaltainen vertaisarvioitu järkäle, vaatii lukijalta paljon, mutta onhan se vaatinut tekijältä vielä paljon enemmän. Tuloksena on erittäin vaikuttava oppineisuuden osoitus, joka ei sitä paitsi ole mikään referaatti, vaan kriittinen, pohdiskeleva ja kantaa ottava teos. Saatan olla väärässä, mutta luulen, ettei vastaavaa ole ennen edes tehty missään.

Suuren kirjan ongelmaa joka tapauksessa voi verrata elefantin syömiseen. Sekin on pakko tehdä pieninä paloina. En minäkään vielä tunne Sarsilan kirjasta kuin pienen palan, mutta otan kirjan nyt joka tapauksessa esille ja palaan sen muihin osiin sitten, kun olen niihin tutustunut.

Sarsila on tässä blogissa mainittu ennenkin (ks. Vihavainen: Haun sarsila tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän on monipuolinen vanhemman historian sekä klassisen filologian ja filosofian tuntija. Olen ymmärtänyt, etteivät hänen apuraha-hakemuksensa ole menestyneet ja juuri tätähän voi nykyisessä ilmapiirissä odottaa, kun kyseessä ovat suuret ja tärkeät ja normaalijärjen piirissä pysyttelevät aiheet.

Joka tapauksessa siis kirja on ehdottoman kiinnostava ja usein tiukastikin kantaa-ottava, ei mikään nollatutkimus tai mammuttireferaatti.

Kirjan ensimmäisessä osassa tulevat esille klassisen antiikin ongelmat ajatuksenvapauden ja sananvapauden kanssa ja sen kannessa on tuon aikakauden ehkä tunnetuimman tämän alan marttyyrin, Hypatian kuva. Naispuolisena filosofina hän oli hyvin harvinainen ilmestys ja juuri nyt tietenkin kovasti esillä, ainakin nimenä.

Kirjan toisessa osassa käsitellään laajasti muun muassa kataareja, kerettiläisiä, joita kirkko armottomasti vainosi. Kirkon rooli ajatuksenvapauden vihollisena tulee muutenkin laajasti esille. Tunnetustihan jo keskiajalla oli vapaa-ajattelijoita Roger Baconista Saksan keisari Fredrik II:een. Rienaavaa kirjaa De Tribus Impostoribus (kolmesta huijarista) pidettiin aikoinaan hänen kirjoittamanaan. Nuo kolme huijaria olivat Mooses, Jeesus ja Muhammed. Keisari tuskin oli tässä ollut asialla, mutta rienaava kirjallisuus ja jopa julkiset esiintymiset, joissa kiellettiin kirkon opin pyhyys ja totuus, olivat aina jossakin päin läsnä myös keskiajalla.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa renessanssi löysi uudelleen antiikin rikkaan filosofian, joka ei rajoittunut Aristoteleen sinänsä ansiokkaaseen ajatteluun, joka nyt oli alistettu palvelemaan teologiaa Tuomas Akvinolaisen hengessä.

Teologian palkkapiika, ancilla theologiae joutui nyt ongelmiin yrittäessään vastata Demokritoksen ja Lucretiuksen materialismiin. Epikurolaisuus nosti päätään ja kirkon piirissä ymmärrettiin, että maailmanselityksen monopoli oli vaarassa.

Mutta, kuten sanottiin, extra ecclesiam nulla spes salutis -pyhän kirkon ulkopuolella ei ollut toivoakaan pelastuksesta. Nykyihmiselle asian ankaruus saattaa valjeta, kun sanotaan, että kirkon ja sen opetuksen arvovallan kieltäminen oli yhtä suuri synti ja rikos (myös maallisen vallan lakikirjoissa) kuin sitten myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen maailmanhistoriallisen roolin ja ehdottoman arvovallan kieltäminen.

Martti Luther ja Jean Calvin monien muiden tapaan kielsivät kuitenkin kirkon auktoriteetin, mutta eivät silti olleet suuria sananvapauden apostoleita. Sarsila pitää heitä Savonarolan tapaisina keskiaikaisina hahmoina, joiden ero antiikista ammentaviin renessanssin filosofeihin nähden oli olennainen.

Uskonpuhdistajien tapauksessa oleellisinta oli kirkon arvovallan kieltäminen ja sen korvaaminen toisilla auktoriteeteilla. Erityisesti Calvinin suvaitsemattomuus oli legendaarista.

Kussakin maassa oli omat instituutionsa väärinajattelevien rankaisemiseksi ja panemiseksi ruotuun. Italiassa ajatuksenvapauden marttyyrejä oli erityisen paljon ja Espanjan inkvisition uutteruus on tunnettua. Englanti ja Ranska olivat sen sijaan jo ennen valistuksen aikaa kohtuullisempia otteissaan.

Lucilio (Giulio Cesare) Vanini oli muuan sananvapauden marttyyri, joka joutui maallisen oikeuden, Toulousen parlamentin kynsiin, tuomittiin, kuoli ja tuhkattiin vuonna 1619.

Vanini oli kierrellyt ympäri Eurooppaa ja saanut kaikkialla osakseen vainoa kirjoituksillaan, joissa hän kyllä esiintyi uskovaisena kristittynä, mutta joihin hän salakuljetti uskonnon kritiikkiä. Se ei jäänyt valppailta oikeaoppisuuden vartijoilta huomaamatta.

Vaninin suurin synti näyttää olleen, että hän kiisti sen ajatuksen, että retoriikassa olisi ikuisia ja kumoamattomia totuuksia. Sen sijaan oli olemassa vain enemmän tai vähemmän päteviä dialektisia argumentteja ja argumentit ovat vain mielipiteitä tai parhaimmassa tapauksessa todennäköisyyksiä, mutta eivät enempää. Teologiakin oli siis vain kokoelma epämääräisiä ja ristiriitaisia näkemyksiä.

Aristoteles ja Pyhä Tuomas Akvinolainen olivat kirjoituksissaan eri mieltä ja kirkko sitten niiden mukana. Maallinen oikeus sai töitä.

Puuttumatta enemmälti siihen, mitä sanottiin puolesta ja vastaan, katsokaamme tässä vain, millainen tuomio oli ja miten siihen voidaan ja on syytä suhtautua.

Syntinen ja rikollinen todettiin syylliseksi ateismiin, rienauksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Pyöveli ripusti hänen kaulaansa kyltin, jossa luki Ateisti ja Jumalan nimen häpäisijä. Hänet vietiin Pyhän Tapanin katedraalikirkon eteen, jossa hänen tuli polvistua pää ja jalat paljaina, pitäen kädessään kynttilää ja pyytää anteeksi Jumalalta, kuninkaalta ja oikeudelta mainittuja rikoksiaan.

Sen jälkeen hänet tuli viedä mestauspaikalle, johon oli pystytetty rovio ja sitoa paaluun. Siellä pyövelin tuli irrottaa hänen kielensä ja kuristaa hänet, minkä jälkeen ruumis poltettiin ja tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä siis osoitettiin armeliaisuutta, jota ei monelle muulle suotu: ruumis poltettiin vasta kuristamisen jälkeen.

Haluten noudattaa antiikin jalojen filosofien jälkiä Vanini pyrki kuolemaan ilolla ja kieltäytyi uskonnollisesta katumuksesta ja krusifiksin suutelusta sekä viimeisestä voitelusta. Kielen leikkaaminen oli ajan virallisen jargonin mukaan hurskauden ja rakkauden akti, mutta niin tuskallinen, että onneton uhri ei voinut olla surkeasti huutamatta.

Näin murhattiin 33-vuotias mies hurskaiden ääliöiden toimesta, jotka olivat itse asiassa apinoita ihmishahmossa, ei kirjoittaja malta olla kommentoimatta.

Vai olivatko Vaninin murhaajat itse asiassa hurskaita uskovia, jotka omantuntonsa pakottamina tekivät vain sen, minkä katsoivat velvollisuudekseen, kenties jopa suuresti kärsien velvollisuudestaan olla oikeuden toimeenpanijoina?

Oswald Spengler on esittänyt näistä uskonnollisista vainoista tuon suuntaisia käsityksiä, mutta Sarsilaa ne eivät tunnu vakuuttavan.

Entä miten olivat asiat Neuvostoliitosa ja muissa vastaavissa diktatuurimaissa? Neuvostoliitossa nostettiin pääpyöveli, Feliks Džerzinskin hahmo suorastaan pyhimyksen asemaan: hänellähän oli palava sydän, kirkkaat aivot ja puhtaat kädet (ei lahjuksia). Tämän tradition nykyisen jatkajan FSB:n toimihenkilöitä on aivan hiljattain nimitetty aikamme aatelistoksi.

Ja kuuluisana vuonna 1937 nostettiin verenhimoinen kääpiö Nkolai Ježov jokaisen neuvostokansalaisen esikuvaksi. Hänellä ei sana koskaan eronnut teosta, sanottiin, assosioiden uuden ajan pyöveli Iivana Julman ajoilta periytyvään slovo i delo -traditioon, jolla tarkoitettiin ilmiantovelvollisuutta.

Sivumennen sanoen, törmäsin juuri siihen, miten venäläinen ylimys Platon Ivanovitš Musin-Puškin oli keisarinna Anna Ioannovnan aikana vuonna 1740 tuomittu tällaisen slovo i delo-kantelun perusteella menettämään kielensä (tuomiossa puhuttiin kielen repimisestä irti) ja karkotettavaksi Solovetskin luostariin.

Jo hyvin pian huomattiin, että ilmianto oli ollut perätön ja Musin-Puškin sai muuttaa Moskovaan, jossa hän kielettömänä eli vielä pari vuotta… Hänen poikansa sai sittemmin kunnian komentaa venäläisiä joukkoja Suomen rintamalla Kustaa III:n sodassa vv. 1788-1790. Sukuhan liittyy muutenkin Suomen historiaan.

Mutta palatkaamme Sarsilan kirjan aihepiiriin. Luulen, että jo tämä esille nostettu detalji kertoo, että kirjassa käsitellään aiheita, jotka ovat vuosituhannesta toiseen tärkeitä ja jopa olennaisia. Meidän aikanamme sensuuri ja väärien mielipiteiden vainoaminen on saanut avukseen järkeä, tahtoa ja omaatuntoa vailla olevan tekoälyn, jolle likainen työ on usein voitu delegoida. Hyödyttömät idiootit ovat nousseet joukolla vaatimaan sananvastuuta ja uudet oikeaoppisuudet kasvavat yhä kivettyneemmiksi uskonnoiksi.

En tiedä, aikooko Sarsila jatkaa teostaan nykypäivään saakka, aineistoa ei ainakaan puuttuisi. Se, mitä ihmiskunta oin tällä alalla jo saanut aikaan, on ehdottomasti tutustumisen arvoista.

Kyse ei ole simppelistä asiasta, päinvastoin, se on aihepiiri, jonka käsittelyssä otetaan miehestä mittaa. Luulen, että olemme menossa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa tämän kaltaiset kirjat ovat kultaakin kalliimpia käyttääkseni tällaista tuoretta ilmausta.