Häiriköinnin merkitys

 

Heckling

 

Englantilaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu vanhastaan merkittävänä osana canvassing eli äänten kalastelu. Jo 1800-luvulla ja Amerikassa aikaisemminkin poliitikot joutuivat hankkimaan kannattajia, mikä tapahtui erityisesti pitämällä puheita. Englannissahan on myös perinteisesti ollut paljon poliittisia ja muitakin saarnaajia, jotka paasaavat julkisilla paikoilla.

 Lontoon Hyde Parkissa on tätä tarkoitusta varten vakiintunut erityinen Speakers’ Corner, jossa usein nähdään joku entusiasti esittämässä hyvää sanomaansa kaikelle kansalle. Kuulijoita ei välttämättä ole.

Jos kuulijoita kuitenkin sattuu olemaan enemmänkin, tai asia on muuten yleisesti kiinnostava, on joukossa jokseenkin varmasti joku välihuutelija, jonka tarkoituksena on panna puhujan pasmat sekaisin. Tällainen henkilö on niin sanottu heckler, jolle meillä suomen kielessä ei ole erityistä nimikettä. Poliittinen häiritsijä, häirikkö kai nyt on lähinnä sitä.

Heckling tarkoittaa itse asiassa häkilöintiä eli pellavien kampaamista rohtimien poistamiseksi. Varsinaisen häkilöinnin tarkoituksena on siis eräänlainen sujuvuuden edistäminen. Koska siinä työssä kampa kuitenkin tavan takaa takkuaa, on poliittinen siirtomerkitys tullut tarkoittamaan juuri tuon takkuamisen aikaan saamista. Puhujan argumentointi koetetaan saada näyttämään absurdilta tai naurettavalta irrottamalla käytettyjä käsitteitä yhteyksistään, esittämällä hullunkurisia assosiaatioita tai tekeytymällä hölmöksi, joka ymmärtää koko asian aivan väärin.

Hecklingin voi katsoa onnistuneen, mikäli puhuja saadaan leikkiin mukaan ja hän ottaa pahassa tarkoituksessa esitetyt kommentit tosissaan. Joskushan voi tosiaan olla niinkin, että huutelija toimii niin sanotusti hyvässä uskossa ja esittää näkemyksiä, jotka todella vaivaavat häntä ja ansaitsevat hänen mielestään tulla huomioiduiksi. Hän saattaa esimerkiksi olla aidosti tyhmä tai vain eri mieltä. Molemmat ovat sallittuja asioita.

Nykyisenä someaikana sana on ennenkuulumattomassa määrin vapaa koko kansalle. Se tarkoittaa myös sitä, että jokainen poliittisiin asioihin kantaa ottava saa varautua siihen, että hänen ulostulojaan kommentoidaan niin hyvässä kuin pahassakin tarkoituksessa. Politiikkahan on tahdon asia, eikä demokratiassa ole syytä olettaa, että kaikki ihmiset olisivat juuri mistään asiasta samaa mieltä. Ei heidän pidäkään.

Se, joka haluaa julkisesti somessa esittää näkemyksiä, jotka eivät ole poliittisesti tai muuten yhdentekeviä, saa varautua siihen, että niihin reagoidaan: joku kannattaa ja toinen taas toinen väittää vastaan ja esittää omat argumenttinsa, jotka voivat kohdistua esiintyjän logiikkaan tai faktoihin tai hänen poliittisiin mieltymyksiinsä ja pyrkimyksiinsä.

Näinhän ihanteellinen väittely toimii. Käytetyt tasot ja tekniikat voivat olla monet: yksi ei ole vakuuttunut esiintyjän logiikasta, toinen huomaa faktat vääriksi tai puutteellisiksi ja kolmas epäilee tietyillä perusteilla niitä syysuhteita ja sitä tulevaisuudenkuvaa, johon esiintyjä vakaasti uskoo. Ja yhden mielestä ansaitsee joku toinen ihmisryhmä oikeutetusti enemmän kannatusta, kiitosta tai mammonaa kuin joku toinen, joka näyttää saavan enemmän kuin ansionsa mukaan.

Mutta käytännössähän näin ihanteellisessa hengessä käytyä väittelyä tapaa nykyään tuskin edes yliopiston seminaareissa. Somessa sääntönä on, että omaan kantaansa sitoutuneet aktivistit käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja vain vahingoittaakseen toisin ajattelevia. Logiikka on sama kuin totaalisessa sodassa: se, mikä vahingoittaa vihollista, hyödyttää meitä.

Demokratia on jo lähtökohtaisesti epätäydellinen poliittinen järjestelmä, jossa ylin valta periaatteessa on tomppeleilla, joilla ei ole mitään käsitystä päätettävien asioiden todellisesta merkityksestä eikä edes kiinnostusta siihen. Käytännössä valta on delegoitu koneistolle, jonka yhtenä aivan keskeisenä päämääränä on saada siitä itselleen mahdollisimman suuri osa.

Eipä siis kannata ylen määrin vihastua siitä, että some on täynnä asiattomuuksia, typeryyksiä ja vihaisia mielipiteen ilmauksia. Se juuri on sanan vapautta, joka usein harmittaa päättäjiä, mutta niinhän asian kuuluukin olla. Niin kauan kuin vihaisuus on aitoa, on sen esiin tuomisen estäminen vakava demokraattisen perusoikeuden loukkaus.

Nettisensuuri, jota harjoitetaan suurten monopolien kautta ja niiden toimestakin, on vakava rikkomus sananvapautta vastaan. Farisealaiset puheet sananvastuusta ovat useimmiten yhtä läpinäkyvää politikointia ala-arvoisilla keinoilla, kuin ne ns. vihapuheoikeudenkäynnit, joita olemme viime vuosina saaneet seurata.

Mutta ihan kaikkea pahassa tarkoituksessa esitettyä ei sentään kannata julkaista. Tarkoituksen selvittäminen ei aina ole helppoa ja kohtuuden saavuttaminen on tässäkin asiassa vaikeaa, mutta aina tavoiteltavaa.

Mikäli on ilmeistä, että kirjoittajan ainoa tarkoitus on häiritä vakavaa keskustelua, ei hänen puheenvuoronsa julkaiseminen ole perusteltua muuten kuin korkeintaan osoittamassa, millaisia reaktioita saattaa lukijakunnan piirissä aiheuttaa kulloinenkin kannanilmaisu. Luulen, että suurelle osalle nettikeskustelujen seuraajia on ollut täydellinen yllätys havaita, miten typerästi vakavatkin puheenvuorot saatetaan tulkita. Onhan se arvokas tieto tämäkin.

Toki useassa tapauksessa kyse ei ole bona fide reaktioista, vaan tarkoituksena on perinteinen heckling, häiritseminen häiritsemisen vuoksi.

Sellaisen rajaton salliminen ei lisää kenenkään sananvapautta. Se saattaa päinvastoin johtaa siihen, että vakavasti otettavia mielipiteitä ei viitsitä edes esittää areenalla, jolla rehottaa villi kasvullisuus aina erilaisten kylähullujen hengentuotteista lähtien.

Häkilöintiä harrastavat ymmärtävät tämän itsekin. Mikäli joku kokee asiallisiksi tarkoitettuja argumenttejaan hyljeksityn, pyydän ottamaan asiasta yhteyttä henkilökohtaisesti.

 

Nyt vain toimeen!

Oikeus esitti perustelut

Helsingin Sanomien pääkirjoitus otti voimakkaasti kantaa Pohjoismaisen vastarintaliikkeen lakkauttamisen puolesta. Tarkemmin sanoen se katsoi, että oikeudella oli nyt -siis ainakin tällä kertaa-  hyvät perustelut päätökseensä.

Kuten tästä ajatuksenjuoksusta seuraa, niitä on niitä päätöksiä ajan mittaan nähty kaikenlaisia ja ilmeisesti ne keskimäärin ovat olleet tämänkertaisia huonompia. Toki tekijälle sattuu, eikä aina voi löytää hyviä perusteluja, vaikka mieli tekisi. Joskushan perustelut ovat olleet aivan skandaalimaisia, kuten 1930-luvun tunnetussa ”suurisilmäisten verkkojen” analogiaa käyttäneessä tapauksessa.

Nyt ne siis olivat joka tapauksessa hyvät, kuten todetaan ja mikä olikaan asiassa olennaista? Helsingin Sanomien mukaan se oli oikeuden lausuma, jonka mukaan vastaajan sanan- tai yhdistymisvapauteen ei puututa, vaan siihen, miten vastaajat voivat toimia yhdistyksensä puitteissa. Se muuten sitten lakkautetaan, toimisivatpa he miten tahansa.

Tämäpä tosiaan oli upea tapa perustella yhdistyksen lakkauttaminen sen täyden sallimisen hengessä. Luulenpa, että kun pää on nyt avattu, löytyy potentiaalisia soveltamiskohteita vaikka millä mitalla. Voin auttaa niiden etsinnässä, jos tarvitaan.

Oikeuden mukaan yhdistys ei nauttinut yhdistymis- tai sananvapauden suojaa, koska se toiminnallaan itse loukkasi toisten perusoikeuksia. Lehti päätteleekin, että suomalaisen yhteiskunnan tulisi turvata kaikille perusoikeudet ja myös suojella hyökkäyksiltä niitä vastaan.

Tuon yhdistyksen toiminnasta minulla on kovin vähän tietoa. Tiettävästi siihen luetaan Jyväskylän ”kaasuisku”, joka normaalilla selkokielellä oli kahakka parin sällin ja omatekoisen järjestysmiehen välillä sekä yhden kuumakallen suorittama potkaisu, joka mahdollisesti edesauttoi sen kohteeksi joutuneen kuolemaa. Sen uhri kuoli, toteaa Helsingin Sanomat oraakkelimaisesti.

Vakavia asioitahan nämä ovat ja saman tason juttuja järjestyspoliisi on tässäkin maassa joutunut hoitamaan päivittäin ja varmaan joutuu tästedeskin. Ovatko kyseessä kuitenkaan hyökkäykset demokraattisia perus- ja ihmisoikeuksia vastaan? Miten asia toteutuu?

Tässähän kyseessä ilmeisesti ovat sanan- ja yhdistymisvapaus, joiden toteutumista moinen yhdistys on siis vaarantanut tavalla, josta näyttää jostakin syystä olevan saatavissa erittäin vähän tietoa.

Kaiketi mielipiteenvapautta on ainakin vaarannettu menemällä häiritsemään hengeltään poliittista tilaisuutta. Pantakoon tässä muuten merkille, että puhetilaisuuksien häirintä tietyissä rajoissa (engl. heckling) on aina ymmärretty klassiseen demokratiaan kuuluvaksi oikeudeksi.

Onko yhdistys sen sijaan yrittänyt estää mielestään sopimattomien mielipiteiden esittämistä tai rangaista niiden esittäjiä, olisi kovin kiinnostavaa tietää. Onko se edes järjestänyt mielenosoituksia tällaisia, mielestään vääriä mielenilmaisuja vastaan?

Kun en ole tällaisista mitään kuullut, mutta sen sijaan kyllä saanut tyrmistyksekseni havaita, että Muhammedin epäkunnioittavasta käsittelystä on tässäkin maassa vaadittu anteeksipyyntöjä ja julistettu moinen sallimattomaksi. Ihmettelen suuresti, etteivät tällaisesta käytöksestä vastuunalaiset tahot näytä saaneen mitään rangaistuksia tai edes varoituksia.

Mutta ehkäpä vasta nyt onkin auennut uusi väylä taistelussa demokratian perusteiden loukkaajia vastaan. Kun maassamme nyt on tiettävästi useitakin sellaisia islam-seurakuntia, joissa jihadistisaarnaajat ovat käyneet saarnaamassa vihaa kaikkia ”uskottomia” kohtaan, on tietenkin johdonmukaista ja välttämätöntä kieltää ne oitis. Uusia perustettaessa on syytä sitoutua ainakin maamme perustuslain kunnioittamiseen.

Ex analogia tämän kieltämisen ei voi katsoa loukkaavan näiden kuppikuntien perusoikeuksia, itsehän ne toiminnallaan ovat osoittaneet olevansa mahdottomia demokraattiseen yhteiskuntaan. Vai ovatko ne?

Ehkäpä niitä voitaisiin velvoittaa tekemään jonkinlainen puhdistautumisvala ja julistamaan, että niiden mielestä Suomen kulttuurissa esiintyvät islamin vastaiset asiat hyväksytään, Muhammedin arvostelusta pedofilian tuomitsemiseen ja huivittomuuden hyväksymisestä naisten täysiin kansalaisoikeuksiin?

Mikäli ne eivät näitä hyväksy, vaan suorastaan niitä aktiivisesti, vaikkapa vain omassa piirissään vastustavat, loukkaavat ne toiminnallaan muiden perus- ja ihmisoikeuksia. Alleviivataan nyt vielä, että tässä ei ole kyse mielivaltaisesti valituista erikoisuuksista, vaan suomalaisen ja koko länsimaisen yhteiskunnan perusarvoihin liittyvistä asioista.

Euroopassa on tämä asia jo monessa maassa huomattu ja puututtu aikamme todelliseen ongelmaan, islamilaiseen vihan saarnaamiseen, jota tuetaan laajoissa poliittisissa piireissä. Siihen verrattuna muutaman kellaripeikon ahdistelu on tietenkin aivan epäolennaista niin symbolisesti tärkeää kuin se saattaakin olla.

Aivan erityisen räikeästi on perustuslain määräämiä kansalaisoikeuksia vastaan taistellut jo useita vuosia kansainvälisen taustan omaava Antifa, jonka väkivaltaiset häirintäiskut ”äärioikeistolaisiksi” leimattuja mielenimauksia vastaan ovat jo tulleet surullisenkuuluisiksi.

Mikäli tuo Helsingin Sanomien mielestä hyvä peruste yhdistyksen lakkauttamiselle todella on se, että yhdistys itse, jäsentensä toiminnan kautta loukkaa toisten perus- ja ihmisoikeuksia, ei ilmeisempää kieltämisen kohdetta kuin Antifa ole mahdollista löytää.

Yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on lakien ja hyvien tapojen rikkominen ja röyhkeä asettuminen sivistyneen yhteiskunnan ulkopuolelle löytyy sitten myös ns. moottoripyöräilijöiden joukosta.

On jo sinänsä hyvin outoa, ettei moisia julkisia yhteiskunnan vihollisia ole kyetty panemaan kuriin ja herääkin kysymys, onko myös meillä jo kehittynyt sellainen, kaiketi amerikkalaislähtöinen kulttuuri, jossa lakia ei kunnioiteta enempää sen säätäjien ja soveltajien kuin hallintoalamaistenkaan keskuudessa.

Ollaanko jo siinä tilanteessa, että siellä, missä pitäisi toteuttaa lakia, tehdäänkin päätöksiä, joiden sisällön määrää pokkurointi milloin minkin tahon edessä, olipa se sitten suvaitsevaisuudellaan briljeeraava typeristö tai lain halveksunnalla pröystäilevien sällien lauma?

Ehkäpä ei vielä sentään ole menty äärimmäiselle rajalle saakka. Pyrkikäämme siihen, ettei sinne joudutakaan. Oikeuslaitos on nyt temppelin harjalla. Uusi ennakkotapaus velvoittaa.

Jotta oikeusvaltion eroosio ja lain kunnioituksen heikkeneminen vältettäisiin, on lakeja sovellettava ankaran johdonmukaisesti, riippumatta siitä, kenen etuja päätökset palvelevat. Muuten nuo Pirkanmaa käräjäoikeuden käyttämät, jo sinänsä kovin orwellilaisilta kuulostavat ilmaisut, muodostuvat ennen pitkää demokratiamme hautajaispuheeksi.

Politiikan taituri

 

Sisukas imperialisti

 

André Maurois, Disraeli. Suomentanut Aino Tuomikoski. Kirja 1928, 356 s.

 

Benjamin Disraeli alias lordi Beaconsfield, kuten hänet myöhemmin tunnettiin, oli kieltämättä erikoinen ilmestys Englannin politiikassa.

Kuten nimestäkin kuulee, hän oli juutalaista sukuperää eikä sitä suinkaan kätkenyt vaan päinvastoin korosti juutalaisuuden suurta merkitystä ja arvoa länsimaiselle kulttuurille. Tosin hän itse oli kristitty ja ilmeisesti jopa hurskas sellainen, mutta leimautui joka tapauksessa itämaalaiseksi, mitä vastustajat eivät välttäneet tuomasta esiin.

Ranskan akatemian jäsen André Maurois, joka muuten itsekin oli juutalainen, näyttää hyvin ymmärtäneen Disraelin tilanteen poliittisena toimijana ympäristössä, joka piti häntä muukalaisena, vaikka hän oli mitä parhaimmin omaksunut kaikki englantilaisuuden attribuutit.

Disraelin elämä ei ollut helppo polku suoraan huipulle, vaikka hänen lähtökohtansa eivät kaikelta osin olleet huonot. Joka tapauksessa hänen sukunsa ei kuulunut siihen joukkoon, joka vanhastaan nautti kunnioitusta.

Loistavalahjainen, kaunis nuorukainen joka tapauksessa asetti tavoitteensa mahdollisimman korkealle. Hän kuitenkin luotti liikaa itseensä ja onnettareen ja joutui jo hyvin nuorena kokemaan myös sen oikullisuuden. Määrätöntä kunnianhimoa ei lopulta mikään masentanut, vaan tie jatkui politiikkaan, jossa myös oli tarjolla joukko pittoreskeja epäonnistumisia.

Varsin huikea on kuvaus Disraelin neitsytpuheesta alahuoneessa, jossa lakkaamattomat naurunräjähdykset säestivät hänen yleväksi tarkoitettua kaunopuheisuuttaan. Aito englantilainen heckling, jollaisesta meidän parlamentaarikkojamme nuhtelevilla moralisteilla ei ole aavistustakaan, teki nuoresta leijonasta heti pellen, jota ei haluttu ottaa vakavasti.

Thomas Carlyle suorastaan kyseli, miten kauan John Bull sietäisi moisen apinan tanssivan vatsallaan.

Mutta rautainen tahto vei Dizzyä eteenpäin. Hän loi itselleen määrätietoisesti vakavan imagon ja lopulta pakotti ottamaan itsensä vakavasti. Hän johti konservatiiveja taistelussa vapaakauppaa vastaan, mutta ei epäröinyt vaihtaa rajusti linjaansa, kun tarjolla oli poliittisia etuja.

Disraelin arkkivastustajaksi nousi sittemmin Gladstone, jonka hurskas imago vertautui Disraelin demoniseen itämaalaisuuteen. Vastakohta ei Disraelin puolelta niinkään perustunut vihaan kuin siihen, ettei hän kyennyt ymmärtämään, mikä vastustajaa oikeastaan liikutti.

Muuan tärkeä asia, joka jakoi parlamenttia, oli suhtautuminen siirtomaihin. Jotkut vaativat jopa niistä irtautumista, nehän veivät valtakunnan loputtomiin konflikteihin kaukana kotoa ja maksoivat paljon rahaa.

Disraeli kunnostautui myös siirtomaapolitiikan suosijana, vaikka ongelmia riitti Zulusodasta Afganistanin selkkaukseen. Suezin kanavan osakkeiden kaappausta pidettiin hänen mestarisuorituksenaan ja itämaisen kysymyksen varjolla hän onnistui saamaan Englannille Kyproksen.

Berliinin kongressia vuonna 1878 kirjoittaja kuvaa laajasti ja sen tuo melko unohdettu, mutta hyvin tärkeä tapahtuma ansaitseekin. Se oli tilaisuus, jossa Englanti ja Venäjä pelasivat pokeria suurin panoksin ja jossa ratkaistiin Osmanien valtakunnan kohtalo toistaiseksi. Paradoksaalisesti Saksa, joka koko tapahtuman järjesti, sai Venäjän vihat niskoilleen ja tie ensimmäisen maailmansodan asetelmiin alkoi hahmottua.

Maurois kuvaa Bismarckin ihastumista vanhaan Disraeliin: Der alte Jude, der ist der Mann! Pelissä, josta ei dramatiikkaa puuttunut, Disraeli onnistui hankkimaan maalleen loistavan diplomaattisen voiton ja muovaamaan karttaa mieleisekseen laukaustakaan ampumatta.

Tuohon aikaan siirtomaita ja sellaisiksi sopivia alueita katseltiin vielä nimenomaan maastamuuton näkökulmasta: eikö tuollakin olisi alue, joka sopisi maahanmuuttajille, siis eurooppalaisille…

Loistavan suorituksen johdosta kuningatar Viktoria, joka muutenkin oli oppinut suuresti arvostamaan Disraelia, korotti tämän Beaconsfieldin jaarliksi, herttuaksi nimittäminenkin olisi ollut mahdollinen tuolle miehelle, joka oli aloittanut uransa verkostoja vailla olevana juutalaispoikana hyvin säätytietoisessa yhteiskunnassa.

Maurois’n teos ei ole mikään tieteellinen biografia eikä sellaiseksi pyrikään. Se muistuttaa pikemmin Plutarkhoksen elämäkertoja ja keskittyy loistamaan henkevyyksillä ja upeilla kielikuvilla, jota elävöittävät kirjaa.

Päähenkilön moraaliset ominaisuudet ovat keskeinen osa kuvausta, eivätkä ne näytä niinkään huonoilta, vaikka machiavellismin taitaja epäilemättä tulkitsi tehtäväänsä toisin kuin esimerkiksi hänen arkkivastustajansa Gladstone, joka pukeutui perienglantilaisen tekohurskauden, cantin kaapuun. Molemmat saattoivat pohjimmiltaan hyvinkin olla moraalisia, joskaan tuskin vilpittömiä.

Disraelin avioliitto kaksitoista vuotta vanhemman naisen kanssa oli hyvin onnellinen parisuhde, vaikka jäikin lapsettomaksi. Yksityiselämässään Disraeli oli myös tuottelias ja arvostettu romaanikirjailija, jonka eräät romanttiset teokset menivät kuin kuumille kiville

Kaiken kaikkiaan lienee Maurois’n arvio Disraelin vaikutuksesta maansa politiikkaan varsin uskottava. Sen mukaan kykenee mies vähemmän painamaan leimaansa valtaan, kun valta painaa häneen, mikäli hän joutuu toimimaan maassa, jossa on hyvin järjestetty ja vakiintunut kulttuuri.

Sen sijaan Napoleon, joka sai vallan käsiinsä sekasortoisessa Ranskassa, saattoi painaa leimansa kokonaiseen kansaan sadaksi vuodeksi ja enemmänkin. Napoleon loi aikakautensa, mutta Disraeli joutui hoitamaan sellaisiakin asioita, jotka olivat hänelle vastenmielisiä.

Väriläiskä tuo mefistomainen vehkeilijä joka tapauksessa oli Englannin politiikassa ja sekin on jo suoritus sinänsä. Sen verran värikästä on tuo politiikkakin ollut kautta aikojen.

Anonymous -se kuulostaa hienolta

 

Anonyymien aikaa

 

Laatulehdissä on nimettömien kirjeiden julkaiseminen jo kauan ollut mahdotonta ja sama mahtanee olla nykyään asian laita jo muissakin lehdissä. Enää ei riitä, että nimi annetaan lehdelle tiedoksi, sen on oltava itse kirjoituksessa mukana.

Toki lehdet itse saattavat julkaista ja julkaisevat kaikkein tärkeimpiäkin artikkeleita vailla kirjoittajan nimeä, mutta silloin niistä tulee koko lehden kananottoja, joten niiden julkaisijan identiteetti säilyy ja itse asiassa vain tehostuu.

Jotkut lehdet käyttävät pseudonyymejä eli nimimerkkejä, joiden takana olevat henkilöt saattavat vaihdellakin. Näin esimerkiksi The Economist, joka on tunnettu korkeasta tasostaan.

Nykyisenä sankarijournalistien aikana, kun kuka tahansa sopuli pyrkii pääsemään suureksi mielipidevaikuttajaksi, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisikään, on itse asiassa virkistävääkin lukea Economistin pseudonyymien artikkeleita ja vaikkapa vanhoja Suomen Kuvalehden Pekka Peitsen, Veljenpojan ja Liimataisen artikkeleita.

Ne ovat maineensa ansainneet ja kunnianhimoa on riittänyt, vaikka syystä tai toisesta kirjoittajien henkilöllisyys onkin pidetty salassa. Yleensä toimitus suojelee hyvinkin suurella vaivalla kirjoittajan identiteettiä, mikäli siihen on aihetta.

Anonymiteetti on kuitenkin vielä hieman eri aasia kuin pseudonyymillä kirjoittaminen. Netissä kirjoittavan anonyymin ei tarvitse pelätä kiinni joutumista, eikä hänellä useinkaan ole minkäänlaista kunnianhimoa itse käsiteltävän asian suhteen. Niinpä tuon nimettömyyden suojissa voi kirjoittaa mitä roskaa tahansa, ellei nyt herätä joillakin avainsanoilla uutta orwellilaista sensuuriamme.

Anonymiteetti on kaksiteräinen miekka, käyttääkseni tätä tuoretta vertausta. Toisaalta se mahdollistaa keskustelun, jossa kiistelevät asiat eivätkä ihmiset ja jossa ulkopuolisista tahoista riippuvainen kirjoittaja saa tilaisuuden samoa asiat, niin kuin näkee niiden olevan, seurauksia pelkäämättä.

Toisaalta anonymiteetti mahdollistaa niin sanotun trollauksen eli tahallisen sotkemisen (vt. Vihavainen: Haun heckling tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja kaikenlaisten tarkoitushakuisten hävyttömyyksien ja valheiden levittämisen ainakin tietyillä alustoilla. Niin sanottu vihapuhe on useinkin anonyymiä ja usein siinä saattaa olla kyse pelkästä provokaatiosta: vihamielinen taho ujuttaa toisten hallitsemalla alustalle sisältöä, joka sitten leimaa kokonaisuuden ja jää ylläpitäjän vastuulle.

Venäjäksi nimetöntä kirjettä eli ilmiantokirjettä kutsutaan nimellä anonimka. Sellaisten käyttö kanssaihmisiä, kilpailijoita, vihamiehiä ja ketä tahansa hankalina pidettyjä ihmisiä vastaan on Venäjällä ollut hyvin suosittua etenkin neuvostoaikana. Kuten ymmärrämme, siinä on usein ollut kysymys hengestä.

Venäjän älymystön silmissä ilmiannot ovat aina olleet alhaisinta mahdollista käytöstä eikä niitä ole koskaan annettu anteeksi niille, jotka joskus ovat asiasta yllättäen paljastuneet.

Anonim ei vielä tarkoita samaa kuin anonimka, mutta molemmathan muistuttavat toisiaan kuin aviopari. Tämän johdosta tohdinkin julkaista löytämäni venäjänkielisen runon tästä aiheesta. Kirjoittaja on anonyymi (!), mutta tyyli viittaa asiantuntijoiden mukaan itse Lomonosoviin.

 

Аноним

 

Аноним! Как много в этом слове

душам благим и нежным уж слилось!

Как чувство мужества и честность,

в сердцах так пламенных билось!

 

Низкий поклон, высокий гость,

 от Партии тебе, и от народа,

ценить кто может твой форпост

и подвиг твой и твоего порода!

 

Кто пред тобою жалкий Псевдоним,

как пусто звучит Авторство иль Гласность,

Слова, дела отец и мать ты, Аноним,

В потемках только живет ныне честность!

 

Но, Аноним, ведь знает Бог, что даром,

жить в одиночестве: там скучно и бесплодно

супруга нужна и тебе, и парой,

ты будешь с Анонимкой, неминуемо и точно!

 

konekäännös:

Anonyymi

 

Anonyymi! Kuinka paljon tässä sanassa on

Hyvät ja lempeät sielut ovat jo sulautuneet yhteen!

Rohkeuden ja rehellisyyden tunteena,

Tulisen sykkeen sydämissä niin tulinen!

 

Matala keula, korkea vieras,

 Puolueelta teille ja kansalta,

Arvosta kuka voi etuvartio

Ja sinun ja rotusi saavutus!

 

Kuka on kurja salanimi ennen sinua,

kuinka tyhjältä tekijyys tai julkisuus kuulostaa,

Sanat, teot, isä ja äiti, sinä, Anonyymi,

Vain rehellisyys elää nyt pimeässä!

 

Mutta, Anonyymi, Jumala tietää sen turhaan,

Elää yksin: siellä on tylsää ja hedelmätöntä

Sekä sinä että pari tarvitsette puolison,

olet Anonymousin kanssa, väistämättä ja varmasti!

 

Konekäännös on tietenkin kömpelö ja sivuuttaa alkutekstin alluusiot, kuten sanaparin slovo i delo, jolla tarkoitettiin asioiden tiedottamista erikoispalveluille jo Iivana Julman aikoina (vt. Vihavainen: Haun slovo i delo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Robotti ei myöskään tunne sanojen anonim ja anonimka eroa, eikä muutenkaan mitään ymmärrä lukemastaan, mutta tällaistahan tämä nykyään on. Kukapa enää viitsisi ruveta kääntämään, eihän sekään asiaa tuntematonta auttaisi.