Rottia ja ihmisiä

Rottarunon opetukset

Hitlerin synnyinkaupungissa Braunaussa on ollut runoileva apulaiskaupunginjohtaja, mutta ei ole enää.

Hän nimittäin kirjoitti lentolehtisessä julkaistun runon, jossa hän vertasi ihmisiä eläimiin, tarkemmin sanoen rottiin.

Runoa oli vaikea löytää, mutta tässä se on: https://www.focus.de/politik/ausland/linz-wien-fpoe-provoziert-mit-ratten-gedicht-kanzler-kurz-abscheulich_id_10619347.html .

No, harva kai nyt enää jaksaa pöyristyä siitä, jos ihmisiä eläimiin verrataan. Rotta on kuitenkin yleisesti koettu niin epäsympaattiseksi, että se saattaisi olla poikkeus.

Muuan asia kuitenkin oli tällä kertaa mahdoton sulattaa. Kirjoittaja nimittäin sovelsi tätä vertausta niihin ulkomaalaisiin, jotka oleskelivat hänen kotikaupungissaan. Siis maahanmuuttajiin tai ainakin sellaisiksi haluaviin.

Samaan aikaan kuitenkin kirjoittaja nimenomaan esiintyi itsekin rottana ja kertoi myös vaimonsa olevan tämän lajin edustaja: Ich, Ratte, und auch meine Frau!

Kirjoittaja perheineen kuului runon mukaan joka tapauksessa kaupungin viemäriverkoston kanta-asukkaisiin ja heillä oli siksi oikeus antaa säännöt sille, miten siellä eletään.

Runosta, joka on aika pitkä, ei voi löytää mitään kiihotusta ”toislajisia” kohtaan tai heidän eläimellistämistään omaa itseä alemmiksi otuksiksi.

Molemmat pannaan samalle viivalle, joskin vaaditaan kanta-asukkaille ja heidän tavoilleen ja säännöilleen kunnioitusta. Vieraiden päästämistä jonojen ohi paheksutaan myös.

No, tämähän nyt on normaalia inhimillistä käytöstä ja taitaapa olla muillekin lajeille ominaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois. Muistelen suomalaisten sosialidemokraattienkin joskus esittäneen tämän ajatuksen.

Runo ei ole mikään mestariteos, vaan hieman horjahteleva, kalikkamittainen kyhäelmä, kuten pöyristyjät ovatkin muistuttaneet.

Runoilu ei nyt ei kuitenkaan ole kiellettyä niiltäkään, joilla alan lahjakkuus ei edusta alan huippua. Sen kohde sen sijaan herätti sen verran ikäviä assosiaatioita, että asiasta tehtiin suuren luokan skandaali ja onneton runoilija erotettiin virastaan.

Liittokansleri Sebastian Kurz kuuluu sanoneen, että ”sananvalinnat olivat vastenmielisiä, ihmisiä halveksivia ja syvästi rasistisia”.

No, tähän voisi varmaan vielä lisätä, että ne olivat naurettavia. Rasismi sen sijaan löytyy nyt tässä tapauksessa kokonaan katsojan omista aivoista.

Jos ihmisten esittäminen rottina on jotenkin alentavaa, on otettava huomioon, että aivan saman alennuksen kohteeksi tässä joutuivat niin omat kuin vieraat. Eihän tässä rodulla ole mitään tekemistä, kuten jokainen runon lukenut joutuu todistamaan.

Olisi myös väärin väittää, että kyseessä oli kiihotus kansanryhmää vastaan. Ensinnäkään ulkomaalaiset eivät ole mikään kansanryhmä ja toiseksi kehotus poistua on osoitettu niille, jotka eivät halua sopeutua paikallisiin sääntöihin. Eivätkös nämä suomalaiset sosialidemokraatit (Jutta Urpilainen) esittäneet ihan saman toivomuksen?

Kaiken kaikkiaan siis tämä sinänsä kovin vaatimaton taiteellinen tekele edusti vain normaalia arkiajattelua, jota emme voi erityisesti panna minkään tietyn poliittisen liikkeen tilille enempää kuin aritmetiikkaakaan. Maailma nyt on sellainen eivätkä sen perusrakenteet siitä muuksi muutu, saipa niistä puhua tai ei.

Mutta sensaatio on aina sensaatio. Ei sellaisen syynä tarvitse olla oikeastaan mitään. Mikäli suurta mielenkuohua ja pöyristymistä tarvitaan, sellainen on helppo polkaista maasta ihan puhtaasti journalistisin keinoin.

Eihän kukaan tarkasta faktoja ja mikäli tarkastaa, ei yleensä niitä ymmärrä, mikäli on jo valmiiksi virittynyt näkemään sitä, mitä siellä kerrotaan olevankin. Ajatellaanpa nyt vaikka tuota niin sanottua hihamerkkijuttua. Missä mahtoivat faktantarkastajat luurata silloin, kun koko Euroopan lehdistö hehkutti parin sankaritoimittajan keksimää uutisankkaa…

No, runoilija Schilcherin Meisterwerk on nyt siis nostettu arvoon arvaamattomaan. Helsingin Sanomien toimittaja näyttää myös asiaankuuluvasti syväpöyristyneen: iljettävä retoriikka tuntuu viime vuosina yleistyneen, kertoo hän siltä varalta, ettei joku lukijoista olisi ihan itse keksinyt asianmukaisesti luokitella sitä tapahtumaa, josta hänelle oli kerrottu, tosin originaalia esittämättä.

Rottavertauksen ohella on ihmisiä verrattu myös loiseläimiin. Italian sisäministeri Salvini on nimittänyt romanileirien asukkaita parasiittijoukkioiksi, huomaa toimittaja. Sitä paitsi Puolan valtapuolueen johtaja on viitannut siihen, että maahanmuuttajien elimistössä voi olla erilaisia loisia, alkueläimiä, jotka voivat olla vaarallisia puolalaisille.

No, kukaan ei varmaankaan huomannut aasinsiltaa kategoriasta toiseen, eihän?

Mutta mitä pahaa siinä nyt on, mikäli ongelmista puhutaan käyttäen biologisia vertauksia? Ja millä tavalla mahtaa olla väärin ottaa esille se uusien tautien leviämisvaara, joka uuden väestön mukana on meilläkin aktualisoitunut? Ei kai tällaisia asioita puhumalla muuksi muuteta?

No, koska lukijat eivät muuten asiaa ehkä ymmärrä, toimittaja kertoo sen heille: sanoilla kun on se ilmeinen merkitys, että niistä juontuu tekoja.

Mitäpä sanoivatkaan jo Iivana Julman opritšnikit ja sen jälkeen heidän seuraajansa: slovo i delo -sana ja teko! Hm…

Tästä pahojen puheiden (vihapuheiden) tutkimisesta 1700-luvun Venäjällä on olemassa tutkimustakin (https://books.google.fi/books?id=pLAMsDm3wJEC&pg=PA144&lpg=PA144&dq=slovo+i+delo&source=bl&ots=-zxlGYDSbL&sig=ACfU3U311-a7F7w82vLcrLXem1ap3f_CuQ&hl=fi&sa=X&ved=2ahUKEwiknvKO-ufhAhXd8qYKHdjoAbQQ6AEwEHoECAcQAQ#v=onepage&q=slovo%20i%20delo&f=false) .Arvaan, että joskus tulevaisuudessa tutkitaan myös meidän aikamme vihapuhemaniaa.

On tämä nykyinen lehdistö muutenkin aika lailla neuvostoliittolaisten edeltäjien kaltainen. Jälkimmäisellehän oli ominaista, että se aina ohjeisti, miten mihinkin asiaan oli suhtauduttava: yksi asia oli ”halveksittava”, toinen ”pelkurimainen”, kolmas ”suututtava” ja niin edespäin.

Että nyt sitten meilläkin…