Antautumisen ongelmia

 Antautuminen

 

Antautuminen eli kapitulaatio on sodassa normaali tapahtuma, johon toinen valtio yrittää aseellisesti pakottaa vastustajan valtiojohdon, joukko-osaston tai armeijan tai esimerki8ksipiiritetyn kaupungin.

Aikoinaan antautumisesta yleensä aina neuvoteltiin ja usein suostuttiin takaamaan antautuvale osapuolelle kunnialliset ehdot. Tämä merkitsi esimerkiksi linnoituksen tai kaupungin kohdalla oikeutta marssia ulos aseistettuna ja liehuvin lipuin, musiikin soidessa, Joskus hyväksyttiin myös oikeus lähteä lunttulangat palavina, eli aseet ampumavalmiina.

Tällaiset perinteet tuppaavatnykyään unohtumaan kun toinen maailmansotakin Saksan osalta päättyi ehdottomaan antautumiseen Kuitenkin yhä voimassa oleva Haagin konventio kieltää antautuvien sotilaskunnian loukkaamisen. https://en.wikipedia.org/wiki/Capitulation_(surrender) Joissakin tapauksissa liian helposti antautuvat toki loukkaavat sitä ihan itse.

Venäläisillä on antautumisesta ihan oma kansallinen mytologiansa ja lyhyesti sanoen se kuuluu Venäläiset eivät antaudu.

Tätä kysymystä taas pohtiessa tuli mieleen parikin vanhempaa blogia:

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Vaikka siltä näyttäisi

 

Venäläiset eivät antaudu

 

Jokaisella kansalla on omat sisäpiirin juttunsa, joita ulkomaalaiset eivät usein tunne, saati usko. Venäjällä on jo vanhastaan tunnettu hokema ”Venäläiset eivät antaudu”.

Muistan, miten parikymmentä vuotta sitten joku vitsiniekka kirjoitti, että venäläisten ja ukrainalaisten sotaa olisi mahdoton ratkaista, sillä molemmat tietenkin sanoisivat ”Venäläiset eivät antaudu”!

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, kun nyt olemme ehdottomasti jo vakuuttuneet siitä, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, sanoipa Putin mitä tahansa. Kyse oli kuitenkin siitä, että Venäjän imperiumin oloissa sen kaikki kansat saattoivat viitata itseensä sanomalla olevansa ”venäläisiä”.  Näinhän meilläkin usein ajateltiin.

Neuvostoliiton aikana asiasta tehtiin oikein virallinen uskonkappale, kun väitettiin, että oi syntynyt laadullisesti uudenlainen ihmisyhteisö, yhtenäinen neuvostokansa. Nykyään, Izborskin klubin houremaisten oppien kannattajat puhuvat taas venäläisestä superetnoksesta ja jopa peräti hyperetnoksesta: venäläisyys määrää imperiumin luonteen huolimatta siitä, mitä kansallisuutta ihmiset edustavat.

Ukrainalaisetkin ovat siis venäläisiä, ainakin tuomittuja sellaisiksi tulemaan, M.O.T.

Se, etteivät venäläiset, toisin kuin kaikki muut kansat, joissakin sodan olosuhteissa antautuisi, on tietenkin mieletön väittämä, mikä ei estä intomielisitä kirjoittajia tänäkin päivänä puolustamasta sen totuudenmukaisuutta. Länsi ei kuulemma mitenkään voi ymmärtää tätä mystistä venäläisen sielun ilmentymää… (ks. asiasta wikipedian koonnos: https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D1%83%D1%81%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B5_%D0%BD%D0%B5_%D1%81%D0%B4%D0%B0%D1%8E%D1%82%D1%81%D1%8F ).

Suomalaisille oli kyllä jatkosodassa yllätys, että venäläisiä sotavankeja saatiin peräti 60000. Suomalaisia vankeja venäläiset saivat noin 1/20 tuosta määrästä eli jonkin verran yli 3000.

Kun saksalaisetkin ottivat tuossa sodassa miljoonia vankeja, herättää tiettyä ihmetystä sen väittäminen, etteivät puna-armeijalaiset muka koskaan antautuneet vangeiksi. Asiaa ei voi selittää edes sillä aito stalinilaisella salto mortalella, ettei vangiksi antautunut enää ollut puna-armeijalainen, vaan petturi. Sellaisistahan ei myöskään Neuvostoliitto mitään vastuuta ottanut, mutta jostakin nuo miljoonat silti ilmaantuivat.

Kaikkein hulluimmassakin propagandassa ja isänmaallisessa uskonkappaleessa on usein hieman totta, usein, mutta ei toki aina.

Sanontaa ”venäläiset eivät antaudu” on toki historiassa ihan oikeasti käytetty ja tottahan sekin on, että puolustustaistelussa venäläiset ovat usein olleet tavattoman sitkeitä.

Ensi kertaa nuo sakramentaaliset sanat lausui kukaties Haminan linnoituksen päällikkö, kenraali Levašov, kun Kustaa III vuonna 1788 vaati linnoitusta antautumaan. Paljon muitakin ehdokkaita tuon sanonnan isiksi on, niiden joukossa myös kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov, joka tosin ei tainnut koskaan puolustautua, vaan aina hyökkäsi.

Nyt, joka tapauksessa, kun koko Venäjän logosfääri, (ei tarkoita ”blogosfääriä”) on täynnä hurraapatrioottista kiehuntaa, on tuo yleväksi ajateltu tunnus taas nostettu esille. Siitä on viime vuosina tehty sekä elokuva että laulu.

Siitä huolimatta venäläisiä on kyllä myös Ukrainassa antautunut normaalin sodan sääntöjen tapaan, vaikka sotavankien nöyryyttävä käsittely puolin ja toisin ei juuri siihen rohkaise. Aikoinaanhan linnoitukset saattoivat antautua myös kunniallisesti, siten, että puolustajat marssivat ulos aseineen ja lunttulangat palaen, liput liehuen ja musiikin soidessa.

Noista yksityiskohdista käytiin usein sitkeitä neuvotteluja. Kunnia oli aina kallis omaisuus, jota vastaan oli hyvinkin mahdollista joutua uhraamaan henkensä.

Suuren Pohjan sodan historiasta tiedämme, että venäläiset ja vieläpä itse tsaari Pietari sitten rikkoivat nuo sopimukset kunniallisesta antautumisesta sekä Viipurissa että Kajaanissa. Tällainen menettely tietenkin vahvisti myös suomalaisissa sitä vakaumusta, ettei antautuminen kannata.

Syystä tai toisesta suomalaiset antautuivatkin vangiksi hyvin harvoin, kuten yllä todettiin. Venäläisellä puolella asia oli siis monin verroin yleisempi, vaikka takana odottivatkin NKVD:n joukot konekivääreineen. Moni puna-armeijalainen varmaankin rakasti kyllä isänmaataan, mutta ei sitä mahtia, joka oli noiden konekiväärien takana.

Sivumennen sanoen, erään äskeisen venäläisen historian oppikirjaan kuuluu kuvituksena maalaus ”valkosuomalaisten antautuminen”. Mikäli olisi haluttu esittää sodalle tyypillisiä aiheita, olisi kuvan tietenkin pitänyt esittää puna-armeijalaisten antautumista. Ehkäpä sellaisia oppikirjoja vielä kirjoitetaan?

tiistai 15. lokakuuta 2019

Suomalaisten ja venäläisten antautuminen

 

Suomalaisten antautuminen

 

Aiemmin mainitussa Volobujevin ym. historian oppikirjassa on kuva (maalaus) ”Suomalaisten antautuminen”, jossa neljä suomalaista nousee kädet pystyssä bunkkerista lumipukuisten puna-armeijalaisten eteen.

 Jälkimmäisistä yhdellä voimme havaita Suuresta isänmaallisesta sodasta tutun kypärän. Niin sanottua piippalakkia eli budjonovkaa ei näy kellään.

No, aivan ilmeisesti osa niistä noin 900 sotavangista, jotka venäläiset talvisodassa saivat, oli antautuneita, vaikka mitään suuria osastoja ei pakotettukaan antautumaan, vaikka yritystä toki oli.

Myös suomalaisten ottamien, talvisodan venäläisten 5700 sotavangin joukossa oli tietenkin antautuneita, mitäpä syntiä salaamaan. Tämä siitä huolimatta, että virallinen venäläinen patriotismi on vuosisadasta toiseen toistanut ajatusta, etteivät venäläiset antaudu.

Sivumennen sanoen, kun muutama vuosi sitten puhuttiin siitä mahdollisuudesta, että Venäjä ja Ukraina joutuvat sotaan keskenään, lohkaisi joku, että miten se voi koskaan päättyä, kun molemmilla puolilla aina sanotaan, etteivät venäläiset antaudu. Myös ukrainalaisia ajateltiin siis venäläisiksi, vähävenäläisiksi, kuten vanha termi kuuluu.

Vaikka venäläisiä vankeja siis oli huomattavan paljon, ei tämä suinkaan todistanut siitä, ettei venäläinen sotilas olisi ollut urhoollinen. Mannerheimin kerrotaan olleen hyvin vihainen niille, jotka rupesivat kuvittelemaan, että venäläiset sai antautumaan hyvin helposti. Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja epätoivoisissa oloissa loppuun asti.

Jatkosodassa venäläisten ja suomalaisten sotavankien suhdeluvuksi tuli noin 1/20 (64000 vs. 3400 henkeä). Osa suomalaisista kuten venäläisistäkin oli ns. loikkareita. Sellaisiin suhtauduttiin molemmin puolin hyvin ankarasti ja venäläisillä olikin huomattavasti aihetta yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa, ettei koko porukka ole lojaalia. Ajatellaan nyt vaikkapa noita holodomorin kourista pelastuneita ukrainalaisia.

Koska jatkosodan alku oli Suomen kannalta hyökkäyksellinen, oli suuri sotavankimäärä ymmärrettävä asia, mutta silti sen mittasuhteet yllättivät. Suomalaisten suoritusta myös perääntymisvaiheessa voi pitää paljon onnistuneempana, vaikka ns. paniikkihäiriötä paikoin esiintyikin. Ottaen huomioon tilanteet, voi vankien vähäistä määrää vain hämmästellä.

No, suomalaisia siis antautui talvisodassa. Asia selvä. Ymmärrän hyvin, ettei koululaisille kehdata liittää oppikirjaan kuvaa, jossa aiheena on ”Venäläisten antautuminen”, vaikka tämä olisikin paljon kuvaavampaa historiallisen totuuden kannalta. Oppikirjoilla on oma tehtävänsä eikä se ole isänmaan historian ikävien asioiden nostaminen esille.

Toisaalta meidän oppikirjoissamme ei ole vastaavaa kuvaa venäläisten antautumisesta, mihin lienee hyviä selityksiä. Ensinnäkään meillä ei edes harrastettu tuon kaltaista historiamaalausta, TK-miesten piirroksia lukuun ottamatta.

Muitakin ilmeisiä syitä on, mutta en viitsi niitä luetella. Totean vain, että mielestäni on ihan hyvä, että sellaiset kuvat puuttuvat. Pärjäämme kyllä ilman niitäkin.

Mutta itse Volobujevin kirja on mielestäni aivan kelvollinen, pienistä omituisuuksistaan huolimatta. Kannattaa todeta, ettei siinä ole taruja Suomen provokaatioista, suurvaltojen juonista ja massiivisesta avusta, ei Viipurin valtaamisesta rynnäköllä eikä Suomen antautumisesta.

Kirjassa todetaan vain, että taistelu oli vaikea, mutta ylivoima oli venäläisten puolella.

Taide on sitten taidetta ja mieleen tulee vanha faabeli, jossa mies ylpeänä osoitti leijonalle patsasta, jossa ihminen tappaa leijonan.

Leijona, jolla oli puhelahja, vastasi tähän, että mikäli leijonilla olisi kuvanveistäjiä, he veistäisivät sellaisia patsaita, joissa leijona tappaa ihmisen.

Nykyisenä maailmanaikana toki tulee mieleen, että olisi jo aika lopettaa taiteileminen tuosta aihepiiristä. Leijonia tarvitaan täällä siinä kuin ihmisiäkin. Tappaminen sen sijaan on syytä korvata ehkäisyllä, mikäli populaatioita on pidettävä kurissa.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 12.18 6 kommenttia:   

 

Suomalaisten ja venäläisten antautuminen

Suomalaisten antautuminen

Aiemmin mainitussa Volobujevin ym. historian oppikirjassa on kuva (maalaus) ”Suomalaisten antautuminen”, jossa neljä suomalaista nousee kädet pystyssä bunkkerista lumipukuisten puna-armeijalaisten eteen.

 Jälkimmäisistä yhdellä voimme havaita Suuresta isänmaallisesta sodasta tutun kypärän. Niin sanottua piippalakkia eli budjonovkaa ei näy kellään.

No, aivan ilmeisesti osa niistä noin 900 sotavangista, jotka venäläiset talvisodassa saivat, oli antautuneita, vaikka mitään suuria osastoja ei pakotettukaan antautumaan, vaikka yritystä toki oli.

Myös suomalaisten ottamien, talvisodan venäläisten 5700 sotavangin joukossa oli tietenkin antautuneita, mitäpä syntiä salaamaan. Tämä siitä huolimatta, että virallinen venäläinen patriotismi on vuosisadasta toiseen toistanut ajatusta, etteivät venäläiset antaudu.

Sivumennen sanoen, kun muutama vuosi sitten puhuttiin siitä mahdollisuudesta, että Venäjä ja Ukraina joutuvat sotaan keskenään, lohkaisi joku, että miten se voi koskaan päättyä, kun molemmilla puolilla aina sanotaan, etteivät venäläiset antaudu. Myös ukrainalaisia ajateltiin siis venäläisiksi, vähävenäläisiksi, kuten vanha termi kuuluu.

Vaikka venäläisiä vankeja siis oli huomattavan paljon, ei tämä suinkaan todistanut siitä, ettei venäläinen sotilas olisi ollut urhoollinen. Mannerheimin kerrotaan olleen hyvin vihainen niille, jotka rupesivat kuvittelemaan, että venäläiset sai antautumaan hyvin helposti. Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja epätoivoisissa oloissa loppuun asti.

Jatkosodassa venäläisten ja suomalaisten sotavankien suhdeluvuksi tuli noin 1/20 (64000 vs. 3400 henkeä). Osa suomalaisista kuten venäläisistäkin oli ns. loikkareita. Sellaisiin suhtauduttiin molemmin puolin hyvin ankarasti ja venäläisillä olikin huomattavasti aihetta yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa, ettei koko porukka ole lojaalia. Ajatellaan nyt vaikkapa noita holodomorin kourista pelastuneita ukrainalaisia.

Koska jatkosodan alku oli Suomen kannalta hyökkäyksellinen, oli suuri sotavankimäärä ymmärrettävä asia, mutta silti sen mittasuhteet yllättivät. Suomalaisten suoritusta myös perääntymisvaiheessa voi pitää paljon onnistuneempana, vaikka ns. paniikkihäiriötä paikoin esiintyikin. Ottaen huomioon tilanteet, voi vankien vähäistä määrää vain hämmästellä.

No, suomalaisia siis antautui talvisodassa. Asia selvä. Ymmärrän hyvin, ettei koululaisille kehdata liittää oppikirjaan kuvaa, jossa aiheena on ”Venäläisten antautuminen”, vaikka tämä olisikin paljon kuvaavampaa historiallisen totuuden kannalta. Oppikirjoilla on oma tehtävänsä eikä se ole isänmaan historian ikävien asioiden nostaminen esille.

Toisaalta meidän oppikirjoissamme ei ole vastaavaa kuvaa venäläisten antautumisesta, mihin lienee hyviä selityksiä. Ensinnäkään meillä ei edes harrastettu tuon kaltaista historiamaalausta, TK-miesten piirroksia lukuun ottamatta.

Muitakin ilmeisiä syitä on, mutta en viitsi niitä luetella. Totean vain, että mielestäni on ihan hyvä, että sellaiset kuvat puuttuvat. Pärjäämme kyllä ilman niitäkin.

Mutta itse Volobujevin kirja on mielestäni aivan kelvollinen, pienistä omituisuuksistaan huolimatta. Kannattaa todeta, ettei siinä ole taruja Suomen provokaatioista, suurvaltojen juonista ja massiivisesta avusta, ei Viipurin valtaamisesta rynnäköllä eikä Suomen antautumisesta.

Kirjassa todetaan vain, että taistelu oli vaikea, mutta ylivoima oli venäläisten puolella.

Taide on sitten taidetta ja mieleen tulee vanha faabeli, jossa mies ylpeänä osoitti leijonalle patsasta, jossa ihminen tappaa leijonan.

Leijona, jolla oli puhelahja, vastasi tähän, että mikäli leijonilla olisi kuvanveistäjiä, he veistäisivät sellaisia patsaita, joissa leijona tappaa ihmisen.

Nykyisenä maailmanaikana toki tulee mieleen, että olisi jo aika lopettaa taiteileminen tuosta aihepiiristä. Leijonia tarvitaan täällä siinä kuin ihmisiäkin. Tappaminen sen sijaan on syytä korvata ehkäisyllä, mikäli populaatioita on pidettävä kurissa.

Talvisodan muistaminen

Miten talvisotaa olisi muistettava?

Talvisota ei ollut mikään tavallinen sota ja luulen, että asia pääsee meiltä liian helposti unohtumaan. Mikäli joku osoittaa historiasta jonkin vastaavan aseellisen konfliktin (älkää nyt säikähtäkö tätä nimitystä, sota on aina aseellinen konflikti ja hyökkääjän kannalta myös sotaretki eli kampanja, campagne, kuten ranskalaiset aikoinaan alkoivat niitä nimittää).

Talvisodassa ei kuitenkaan ollut mitään normaalia.

Toisin kuin näköjään yhä uudelleen ajatellaan, se ei ollut normaalia kahden (suur)vallan erimielisyyksien ratkaisemista sotilaallisen pakotuskoneiston avulla, vaan yhden suurvallan provosoimaton hyökkäys naapuriaan vastaan, valtavalla ylivoimalla tehty hyökkäys, joka oli naamioitu avunannoksi sisällissodassa.

Koska tulos oli jo etukäteen itsestään selvä, sovittiin rauhastakin välittömästi jo sodan alkaessa. Todella ainutlaatuista oli, kuten hyökkääjä jaksoi korostaa, se, että mahtava osapuoli käytti koko sotilaallista voimaansa lahjoittaakseen naapurille valtavasti lisä alueita, ei siis siltä niitä riistääkseen.

Tämä hyökkääjän pääasiaksi korottama seikka unohtuu yhä uudelleen, kun koko lahjoitus sitten peruttiin vastoin kaikkia roomalaisen oikeuden periaatteita. Bolševikkeja moinen ei tietenkään sinänsä hätkähdyttänyt, mutta kansainvälisesti se oli täydellinen kasvojen menetys, jota yritettiin peitellä kömpelöillä järjestelyillä (Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta), joihin liittyi jopa kielitieteellinen vallankumous.

Mutta talvisodan erikoislaatuisuus ei suinkaan rajoitu näihin, sinänsä aivan ainutlaatuisiin seikkoihin.

Aivan odottamaton ja ainutlaatuinen asia oli itse talvisodan henki, jonka olemassaolo ei ole mitään tutkijoiden mielikuvituksen tuotetta. Se on aikoinaan niin hyvin rekisteröity, että sitä on syytä pitää yhtenä ns. historian kovana tosiasiana (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=talvisodan+henki ).

Tässä hengessä kysymys oli siitä, että pikku naapuri todella asettui kaikin voimin vastustamaan suuremman päälle tunkeutumista. Näin tehtiin siitä huolimatta, ettei mitään reaalista toivoa menestyksestä ollut. Hyökkääjän propaganda puhui taistelun turhuudesta ja se oli tietysti järkipuhetta, mutta sitä ei kuunneltu. Miksi?

Mikäli hyökkääjän valtava ylivoima olisi heti lakaissut tieltään puolustajan, kuten tarkoitus oli, olisi vastarinta tietysti pian lakannut. Nyt kuitenkin kyettiin asettamaan hyökkääjälle aivan oleellisia esteitä. Toki ne saattoivat kestää vain jonkin aikaa, kuten jokainen järkeään käyttävä ymmärsi. Voitiin siis todeta, ettei vastarinta ollut tehotonta, vaan ainakin joissakin, sangen ahtaissa rajoissa mielekästä.

Kuten tunnettua, menestykset aikaansaivat toiveajattelua jopa siitä, että koko savijalkainen jättiläinen romahtaisi ja sen omat kansat nousisivat kapinaan. Tämä oli kuitenkin aivan tyhjän päälle rakennettua spekulaatiota.

Suomalaisten puolustustahto siis kesti, itse asiassa aivan mahdottomassakin tilanteessa. Onko asiaa syytä pitää ensi sijassa tyhmyyden vai jonkin muun asian heijastumana? Itsensä uhraaminen ilman toivoa asian suuresta merkityksestä ei todennäköisesti koskaan ole ollut kovin monen rintamamiehen tavoitteena.

On puhuttu siitä uskonnollisesta hengestä, joka armeijassa vallitsi ja suomalaisista valittuna kansana, mihin saatettiin korkeallakin tasolla uskoa Topeliuksen tapaan. Luulen, että tällä asialla on aikoinaan ollut paljon enemmän merkitystä, kuin nykyään yleensä ymmärrämme. Irrationaalistahan tämä oli, mutta vähänkö tässä sodassa sellaisiakin elementtejä oli.

Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että vuoden 1918 ei haluttu toistuvan.

Suomen kommunistinen puolue, eli sen harvojen eloon jätettyjen veteraanien muodostama keskuskomitea julisti heti sodan alussa, että nyt otettaisiin revanssi vuodesta 1918. Silloin oli oltu liian heikkoja, mutta nyt puna-armeija, joka oli maailman vahvin, turvaisi varman voiton. Näin siis SKP:n KK 30.11.1939 päivätyssä julistuksessaan.

Myös Mannerheim erehtyi ensimmäisessä päiväkäskyssään menemään lankaan ja selitti, että nyt tässä sodassa oli kyseessä Vapaussodan jatko, sen toinen näytös.

Sen jälkeen tällaisia puheita kartettiin Suomessa kuin ruttoa. Kansa ei enää halunnut punaisten ja valkoisten välistä teurastusta, vaan mieluummin suuntasi aseensa kohti hyökkääjää, Hitlerin liittolaista ja joukkomurhillaan ylvästelevän diktaattorin armeijaa. Olihan se ainakin kunniallisempi vaihtoehto.

Neuvostohallitus oli aikoinaan tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mutta joulukuun alusta lähtien 1939 se ei enää tunnustanut sen hallitusta vaan sen sijaan itse luomansa kulissin, joka ei ollut edes minkäänlainen varjohallitus tai nukkehallitus, vaan hyökkääjän nimeämä joukkio vailla alamaisia tai kannattajia.

Kun Moskovassa sitten suostuttiin solmimaan rauha Suomen todellisen hallituksen kanssa, oli tilanne jokaiselle asioita vakavasti järjellä analysoineelle tarkkailijalle täysin odottamaton, äkillinen U-käännös.

SKP:n julkaisemassa Kansan Valta -lehdessä oli luvattu säälimätöntä (kurs. lehden) tilintekoa suomalaisten lahtareiden kanssa vielä maaliskuussa. Rauhan sitten tultua lehti selitteli ilman suurta vakuuttavuutta, saati voitonriemua, että ”Suomen lahtarien sotaseikkailu” oli päättynyt kirvelevään tappioon.

Etukäteen Suomen työkansalle luvattua voittoa ei kyllä myöskään ollut saavutettu: enin osa Viipurin lääniä oli kyllä vapautettu, mutta tämä oli kokonaan puna-armeijan ansiota. Taistelu oli avannut työkansalle tilaisuuden nousuun, johon sitä oli kehotettukin, mutta turhaan…

Että näin ei ollut tapahtunut, selittyi lehden mukaan osaksi kansalliskiihkoisesta yllytyksestä ja petoksesta ja osaksi väkivallasta. Kaikkein häikäilemättömintä kiihotusta olivat kuulemma harjoittaneet sosialidemokraattiset pamput.

Taistelusta oli kuitenkin otettava opiksi ja Suomen kansa tulisi vielä nousemaan, totesi lehden pääkirjoitus pahaenteisesti.

Näin siis puhui se Moskovassa ja Petroskoissa asustanut henki, jota yritettiin Suomessakin houkutella nousemaan koloistaan, mutta huonolla menestyksellä. Se, ettei tämä onnistunut oli keskeinen avainasia ja sen oli itse Stalin ylimielisellä ja tolkuttomalla toiminnallaan saanut aikaan.

Kun nyt muistelemme talvisotaa, uskoisin, että päällimmäisenä itse kullakin on murhe sen mielettömän nuorten ihmishenkien uhraamisen takia, joka johtui kyynisen diktaattorin toimista. Toki moni on myös ylpeä siitä, että yhdelle maailmanhistorian pahamaineisimmista hirmuvaltiaista pantiin luu kurkkuun.

On merkille antavaa, että vaikka talvisota on Suomen kansakunnan ehkä tärkein yhteinen kokemus ja maamme merkittävin panos maailmanhistorialle, ei sille ole edes olemassa valtakunnallista museota. Paikalliset museot ovat asia erikseen ja niillä on erilainen merkitys.

Tämä herättää kysymyksen siitä, onko koko talvisodassa kansallisen historian merkkitapahtumana jotakin niin monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa, että sen muistamisessa on ongelmia.

Erikoista on, että talvisodan muistomerkki pääkaupunkiin on saatu aikaan vasta pari vuotta sitten ja sitäkin on pidettävä varsin omalaatuisena kaikkien maailman sotamuistomerkkien joukossa. Reikiä täyteen ammuttu sotilas on ennen muuta uhri, vaikka hänen nimekseen onkin annettu Valon tuoja, joka muuten vie ajatukset häiritsevästi Luciferiin.

Talvisodan sankari todella on tietenkin ennen muuta se nuori sotilas, joka henkensä uhalla täytti hänelle annetut käskyt ja pystyi loppujen lopuksi antamaan ratkaisevan panoksensa sen hyväksi, ettei hänen maataan miehitetty. Hän oli ennen muuta uhri eikä korskea tappaja.

Olennaista tässä asetelmassa oli se henki, joka kaiken mahdollisti. Sen säilöminen museoon, mikäli sellainen joskus tehdään, on se suurin haaste.

Luulen, että talvisota oli ennen muuta henkien taistelu. Uskaltaisin jopa sanoa, että se oli totuuden ja röyhkeän valheen välillä käyty kamppailu.

Ei tämä sitä tarkoita, että suomalaistenkaan propaganda olisi aina mitään absoluuttista totuutta edustanut. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että asian oikeutukseen uskottiin täysin ja jäännöksettömästi.

Ero idästä syötettyyn kyyniseen valheeseen nähden oli kuitenkin laadullinen, eikä enää määrällinen.

Talvisodan muistaminen sotilasparaateilla tuntuisi jotenkin ontuvalta. Vapaussodan päättymispäivän paraateja ei tiettävästi aiota aloittaa uudelleen ja hyvä niin.

Oppikirjoissamme voisi olla historiamaalauksia aiheesta ”Puna-armeijalaisten antautuminen talvisodassa” (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomalaisten+antautuminen ). Se tuntuisi kuitenkin suorastaan rienaavalta myös omien vainajiemme muiston kannalta. Militaristinen uho ei sovi meikäläiseen talvisodan muisteluun ollenkaan. Eipä se muutenkaan sovi meikäläiseen kulttuuriin.

Hengestä siinä oli kysymys. On aivan ilmeistä, että vuoden 1918 ja vuoden 1939 välillä on tietty, kiinteä yhteys, kuten nuo SKP:n surkeat jäännökset yrittivätkin koko sodan ajan tolkuttaa -omalla valheellisella tavallaan.

Vuoden 1918 perintö oli kaamea, mutta se saattoi olla se kova koulu, joka teki myös talvisodan ihmeen mahdolliseksi. Ehkäpä se oli kuin rokotus, joka antaa voimia torjua pahan taudin.