Antautumisen ongelmia

 Antautuminen

 

Antautuminen eli kapitulaatio on sodassa normaali tapahtuma, johon toinen valtio yrittää aseellisesti pakottaa vastustajan valtiojohdon, joukko-osaston tai armeijan tai esimerki8ksipiiritetyn kaupungin.

Aikoinaan antautumisesta yleensä aina neuvoteltiin ja usein suostuttiin takaamaan antautuvale osapuolelle kunnialliset ehdot. Tämä merkitsi esimerkiksi linnoituksen tai kaupungin kohdalla oikeutta marssia ulos aseistettuna ja liehuvin lipuin, musiikin soidessa, Joskus hyväksyttiin myös oikeus lähteä lunttulangat palavina, eli aseet ampumavalmiina.

Tällaiset perinteet tuppaavatnykyään unohtumaan kun toinen maailmansotakin Saksan osalta päättyi ehdottomaan antautumiseen Kuitenkin yhä voimassa oleva Haagin konventio kieltää antautuvien sotilaskunnian loukkaamisen. https://en.wikipedia.org/wiki/Capitulation_(surrender) Joissakin tapauksissa liian helposti antautuvat toki loukkaavat sitä ihan itse.

Venäläisillä on antautumisesta ihan oma kansallinen mytologiansa ja lyhyesti sanoen se kuuluu Venäläiset eivät antaudu.

Tätä kysymystä taas pohtiessa tuli mieleen parikin vanhempaa blogia:

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Vaikka siltä näyttäisi

 

Venäläiset eivät antaudu

 

Jokaisella kansalla on omat sisäpiirin juttunsa, joita ulkomaalaiset eivät usein tunne, saati usko. Venäjällä on jo vanhastaan tunnettu hokema ”Venäläiset eivät antaudu”.

Muistan, miten parikymmentä vuotta sitten joku vitsiniekka kirjoitti, että venäläisten ja ukrainalaisten sotaa olisi mahdoton ratkaista, sillä molemmat tietenkin sanoisivat ”Venäläiset eivät antaudu”!

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, kun nyt olemme ehdottomasti jo vakuuttuneet siitä, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, sanoipa Putin mitä tahansa. Kyse oli kuitenkin siitä, että Venäjän imperiumin oloissa sen kaikki kansat saattoivat viitata itseensä sanomalla olevansa ”venäläisiä”.  Näinhän meilläkin usein ajateltiin.

Neuvostoliiton aikana asiasta tehtiin oikein virallinen uskonkappale, kun väitettiin, että oi syntynyt laadullisesti uudenlainen ihmisyhteisö, yhtenäinen neuvostokansa. Nykyään, Izborskin klubin houremaisten oppien kannattajat puhuvat taas venäläisestä superetnoksesta ja jopa peräti hyperetnoksesta: venäläisyys määrää imperiumin luonteen huolimatta siitä, mitä kansallisuutta ihmiset edustavat.

Ukrainalaisetkin ovat siis venäläisiä, ainakin tuomittuja sellaisiksi tulemaan, M.O.T.

Se, etteivät venäläiset, toisin kuin kaikki muut kansat, joissakin sodan olosuhteissa antautuisi, on tietenkin mieletön väittämä, mikä ei estä intomielisitä kirjoittajia tänäkin päivänä puolustamasta sen totuudenmukaisuutta. Länsi ei kuulemma mitenkään voi ymmärtää tätä mystistä venäläisen sielun ilmentymää… (ks. asiasta wikipedian koonnos: https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D1%83%D1%81%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B5_%D0%BD%D0%B5_%D1%81%D0%B4%D0%B0%D1%8E%D1%82%D1%81%D1%8F ).

Suomalaisille oli kyllä jatkosodassa yllätys, että venäläisiä sotavankeja saatiin peräti 60000. Suomalaisia vankeja venäläiset saivat noin 1/20 tuosta määrästä eli jonkin verran yli 3000.

Kun saksalaisetkin ottivat tuossa sodassa miljoonia vankeja, herättää tiettyä ihmetystä sen väittäminen, etteivät puna-armeijalaiset muka koskaan antautuneet vangeiksi. Asiaa ei voi selittää edes sillä aito stalinilaisella salto mortalella, ettei vangiksi antautunut enää ollut puna-armeijalainen, vaan petturi. Sellaisistahan ei myöskään Neuvostoliitto mitään vastuuta ottanut, mutta jostakin nuo miljoonat silti ilmaantuivat.

Kaikkein hulluimmassakin propagandassa ja isänmaallisessa uskonkappaleessa on usein hieman totta, usein, mutta ei toki aina.

Sanontaa ”venäläiset eivät antaudu” on toki historiassa ihan oikeasti käytetty ja tottahan sekin on, että puolustustaistelussa venäläiset ovat usein olleet tavattoman sitkeitä.

Ensi kertaa nuo sakramentaaliset sanat lausui kukaties Haminan linnoituksen päällikkö, kenraali Levašov, kun Kustaa III vuonna 1788 vaati linnoitusta antautumaan. Paljon muitakin ehdokkaita tuon sanonnan isiksi on, niiden joukossa myös kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov, joka tosin ei tainnut koskaan puolustautua, vaan aina hyökkäsi.

Nyt, joka tapauksessa, kun koko Venäjän logosfääri, (ei tarkoita ”blogosfääriä”) on täynnä hurraapatrioottista kiehuntaa, on tuo yleväksi ajateltu tunnus taas nostettu esille. Siitä on viime vuosina tehty sekä elokuva että laulu.

Siitä huolimatta venäläisiä on kyllä myös Ukrainassa antautunut normaalin sodan sääntöjen tapaan, vaikka sotavankien nöyryyttävä käsittely puolin ja toisin ei juuri siihen rohkaise. Aikoinaanhan linnoitukset saattoivat antautua myös kunniallisesti, siten, että puolustajat marssivat ulos aseineen ja lunttulangat palaen, liput liehuen ja musiikin soidessa.

Noista yksityiskohdista käytiin usein sitkeitä neuvotteluja. Kunnia oli aina kallis omaisuus, jota vastaan oli hyvinkin mahdollista joutua uhraamaan henkensä.

Suuren Pohjan sodan historiasta tiedämme, että venäläiset ja vieläpä itse tsaari Pietari sitten rikkoivat nuo sopimukset kunniallisesta antautumisesta sekä Viipurissa että Kajaanissa. Tällainen menettely tietenkin vahvisti myös suomalaisissa sitä vakaumusta, ettei antautuminen kannata.

Syystä tai toisesta suomalaiset antautuivatkin vangiksi hyvin harvoin, kuten yllä todettiin. Venäläisellä puolella asia oli siis monin verroin yleisempi, vaikka takana odottivatkin NKVD:n joukot konekivääreineen. Moni puna-armeijalainen varmaankin rakasti kyllä isänmaataan, mutta ei sitä mahtia, joka oli noiden konekiväärien takana.

Sivumennen sanoen, erään äskeisen venäläisen historian oppikirjaan kuuluu kuvituksena maalaus ”valkosuomalaisten antautuminen”. Mikäli olisi haluttu esittää sodalle tyypillisiä aiheita, olisi kuvan tietenkin pitänyt esittää puna-armeijalaisten antautumista. Ehkäpä sellaisia oppikirjoja vielä kirjoitetaan?

tiistai 15. lokakuuta 2019

Suomalaisten ja venäläisten antautuminen

 

Suomalaisten antautuminen

 

Aiemmin mainitussa Volobujevin ym. historian oppikirjassa on kuva (maalaus) ”Suomalaisten antautuminen”, jossa neljä suomalaista nousee kädet pystyssä bunkkerista lumipukuisten puna-armeijalaisten eteen.

 Jälkimmäisistä yhdellä voimme havaita Suuresta isänmaallisesta sodasta tutun kypärän. Niin sanottua piippalakkia eli budjonovkaa ei näy kellään.

No, aivan ilmeisesti osa niistä noin 900 sotavangista, jotka venäläiset talvisodassa saivat, oli antautuneita, vaikka mitään suuria osastoja ei pakotettukaan antautumaan, vaikka yritystä toki oli.

Myös suomalaisten ottamien, talvisodan venäläisten 5700 sotavangin joukossa oli tietenkin antautuneita, mitäpä syntiä salaamaan. Tämä siitä huolimatta, että virallinen venäläinen patriotismi on vuosisadasta toiseen toistanut ajatusta, etteivät venäläiset antaudu.

Sivumennen sanoen, kun muutama vuosi sitten puhuttiin siitä mahdollisuudesta, että Venäjä ja Ukraina joutuvat sotaan keskenään, lohkaisi joku, että miten se voi koskaan päättyä, kun molemmilla puolilla aina sanotaan, etteivät venäläiset antaudu. Myös ukrainalaisia ajateltiin siis venäläisiksi, vähävenäläisiksi, kuten vanha termi kuuluu.

Vaikka venäläisiä vankeja siis oli huomattavan paljon, ei tämä suinkaan todistanut siitä, ettei venäläinen sotilas olisi ollut urhoollinen. Mannerheimin kerrotaan olleen hyvin vihainen niille, jotka rupesivat kuvittelemaan, että venäläiset sai antautumaan hyvin helposti. Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja epätoivoisissa oloissa loppuun asti.

Jatkosodassa venäläisten ja suomalaisten sotavankien suhdeluvuksi tuli noin 1/20 (64000 vs. 3400 henkeä). Osa suomalaisista kuten venäläisistäkin oli ns. loikkareita. Sellaisiin suhtauduttiin molemmin puolin hyvin ankarasti ja venäläisillä olikin huomattavasti aihetta yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa, ettei koko porukka ole lojaalia. Ajatellaan nyt vaikkapa noita holodomorin kourista pelastuneita ukrainalaisia.

Koska jatkosodan alku oli Suomen kannalta hyökkäyksellinen, oli suuri sotavankimäärä ymmärrettävä asia, mutta silti sen mittasuhteet yllättivät. Suomalaisten suoritusta myös perääntymisvaiheessa voi pitää paljon onnistuneempana, vaikka ns. paniikkihäiriötä paikoin esiintyikin. Ottaen huomioon tilanteet, voi vankien vähäistä määrää vain hämmästellä.

No, suomalaisia siis antautui talvisodassa. Asia selvä. Ymmärrän hyvin, ettei koululaisille kehdata liittää oppikirjaan kuvaa, jossa aiheena on ”Venäläisten antautuminen”, vaikka tämä olisikin paljon kuvaavampaa historiallisen totuuden kannalta. Oppikirjoilla on oma tehtävänsä eikä se ole isänmaan historian ikävien asioiden nostaminen esille.

Toisaalta meidän oppikirjoissamme ei ole vastaavaa kuvaa venäläisten antautumisesta, mihin lienee hyviä selityksiä. Ensinnäkään meillä ei edes harrastettu tuon kaltaista historiamaalausta, TK-miesten piirroksia lukuun ottamatta.

Muitakin ilmeisiä syitä on, mutta en viitsi niitä luetella. Totean vain, että mielestäni on ihan hyvä, että sellaiset kuvat puuttuvat. Pärjäämme kyllä ilman niitäkin.

Mutta itse Volobujevin kirja on mielestäni aivan kelvollinen, pienistä omituisuuksistaan huolimatta. Kannattaa todeta, ettei siinä ole taruja Suomen provokaatioista, suurvaltojen juonista ja massiivisesta avusta, ei Viipurin valtaamisesta rynnäköllä eikä Suomen antautumisesta.

Kirjassa todetaan vain, että taistelu oli vaikea, mutta ylivoima oli venäläisten puolella.

Taide on sitten taidetta ja mieleen tulee vanha faabeli, jossa mies ylpeänä osoitti leijonalle patsasta, jossa ihminen tappaa leijonan.

Leijona, jolla oli puhelahja, vastasi tähän, että mikäli leijonilla olisi kuvanveistäjiä, he veistäisivät sellaisia patsaita, joissa leijona tappaa ihmisen.

Nykyisenä maailmanaikana toki tulee mieleen, että olisi jo aika lopettaa taiteileminen tuosta aihepiiristä. Leijonia tarvitaan täällä siinä kuin ihmisiäkin. Tappaminen sen sijaan on syytä korvata ehkäisyllä, mikäli populaatioita on pidettävä kurissa.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 12.18 6 kommenttia: