Vaikka siltä näyttäisi

 

Venäläiset eivät antaudu

 

Jokaisella kansalla on omat sisäpiirin juttunsa, joita ulkomaalaiset eivät usein tunne, saati usko. Venäjällä on jo vanhastaan tunnettu hokema ”Venäläiset eivät antaudu”.

Muistan, miten parikymmentä vuotta sitten joku vitsiniekka kirjoitti, että venäläisten ja ukrainalaisten sotaa olisi mahdoton ratkaista, sillä molemmat tietenkin sanoisivat ”Venäläiset eivät antaudu”!

Tämä saattaa kuulostaa oudolta, kun nyt olemme ehdottomasti jo vakuuttuneet siitä, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, sanoipa Putin mitä tahansa. Kyse oli kuitenkin siitä, että Venäjän imperiumin oloissa sen kaikki kansat saattoivat viitata itseensä sanomalla olevansa ”venäläisiä”.  Näinhän meilläkin usein ajateltiin.

Neuvostoliiton aikana asiasta tehtiin oikein virallinen uskonkappale, kun väitettiin, että oi syntynyt laadullisesti uudenlainen ihmisyhteisö, yhtenäinen neuvostokansa. Nykyään, Izborskin klubin houremaisten oppien kannattajat puhuvat taas venäläisestä superetnoksesta ja jopa peräti hyperetnoksesta: venäläisyys määrää imperiumin luonteen huolimatta siitä, mitä kansallisuutta ihmiset edustavat.

Ukrainalaisetkin ovat siis venäläisiä, ainakin tuomittuja sellaisiksi tulemaan, M.O.T.

Se, etteivät venäläiset, toisin kuin kaikki muut kansat, joissakin sodan olosuhteissa antautuisi, on tietenkin mieletön väittämä, mikä ei estä intomielisitä kirjoittajia tänäkin päivänä puolustamasta sen totuudenmukaisuutta. Länsi ei kuulemma mitenkään voi ymmärtää tätä mystistä venäläisen sielun ilmentymää… (ks. asiasta wikipedian koonnos: https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D1%83%D1%81%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B5_%D0%BD%D0%B5_%D1%81%D0%B4%D0%B0%D1%8E%D1%82%D1%81%D1%8F ).

Suomalaisille oli kyllä jatkosodassa yllätys, että venäläisiä sotavankeja saatiin peräti 60000. Suomalaisia vankeja venäläiset saivat alle 1/20 tuosta määrästä eli suunnilleen 2500.

Kun saksalaisetkin ottivat tuossa sodassa miljoonia vankeja, herättää tiettyä ihmetystä sen väittäminen, etteivät puna-armeijalaiset muka koskaan antautuneet vangeiksi. Asiaa ei voi selittää edes sillä aito stalinilaisella salto mortalella, ettei vangiksi antautunut enää ollut puna-armeijalainen, vaan petturi. Sellaisistahan ei myöskään Neuvostoliitto mitään vastuuta ottanut, mutta jostakin nuo miljoonat silti ilmaantuivat.

Kaikkein hulluimmassakin propagandassa ja isänmaallisessa uskonkappaleessa on usein hieman totta, usein, mutta ei toki aina.

Sanontaa ”venäläiset eivät antaudu” on toki historiassa ihan oikeasti käytetty ja tottahan sekin on, että puolustustaistelussa venäläiset ovat usein olleet tavattoman sitkeitä.

Ensi kertaa nuo sakramentaaliset sanat lausui kukaties Haminan linnoituksen päällikkö, kenraali Levašov, kun Kustaa III vuonna 1788 vaati linnoitusta antautumaan. Paljon muitakin ehdokkaita tuon sanonnan isiksi on, niiden joukossa myös kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov, joka tosin ei tainnut koskaan puolustautua, vaan aina hyökkäsi.

Nyt, joka tapauksessa, kun koko Venäjän logosfääri, (ei tarkoita ”blogosfääriä”) on täynnä hurraapatrioottista kiehuntaa, on tuo yleväksi ajateltu tunnus taas nostettu esille. Siitä on viime vuosina tehty sekä elokuva että laulu.

Siitä huolimatta venäläisiä on kyllä myös Ukrainassa antautunut normaalin sodan sääntöjen tapaan, vaikka sotavankien nöyryyttävä käsittely puolin ja toisin ei juuri siihen rohkaise. Aikoinaanhan linnoitukset saattoivat antautua myös kunniallisesti, siten, että puolustajat marssivat ulos aseineen ja lunttulangat palaen, liput liehuen ja musiikin soidessa.

Noista yksityiskohdista käytiin usein sitkeitä neuvotteluja. Kunnia oli aina kallis omaisuus, jota vastaan oli hyvinkin mahdollista joutua uhraamaan henkensä.

Suuren Pohjan sodan historiasta tiedämme, että venäläiset ja vieläpä itse tsaari Pietari sitten rikkoivat nuo sopimukset kunniallisesta antautumisesta sekä Viipurissa että Kajaanissa. Tällainen menettely tietenkin vahvisti myös suomalaisissa sitä vakaumusta, ettei antautuminen kannata.

Syystä tai toisesta suomalaiset antautuivatkin vangiksi hyvin harvoin, kuten yllä todettiin. Venäläisellä puolella asia oli siis monin verroin yleisempi, vaikka takana odottivatkin NKVD:n joukot konekivääreineen. Moni puna-armeijalainen varmaankin rakasti kyllä isänmaataan, mutta ei sitä mahtia, joka oli noiden konekiväärien takana.

Sivumennen sanoen, erään äskeisen venäläisen historian oppikirjaan kuuluu kuvituksena maalaus ”valkosuomalaisten antautuminen”. Mikäli olisi haluttu esittää sodalle tyypillisiä aiheita, olisi kuvan tietenkin pitänyt esittää puna-armeijalaisten antautumista. Ehkäpä sellaisia oppikirjoja vielä kirjoitetaan?