Talvisodan muistaminen

Miten talvisotaa olisi muistettava?

Talvisota ei ollut mikään tavallinen sota ja luulen, että asia pääsee meiltä liian helposti unohtumaan. Mikäli joku osoittaa historiasta jonkin vastaavan aseellisen konfliktin (älkää nyt säikähtäkö tätä nimitystä, sota on aina aseellinen konflikti ja hyökkääjän kannalta myös sotaretki eli kampanja, campagne, kuten ranskalaiset aikoinaan alkoivat niitä nimittää).

Talvisodassa ei kuitenkaan ollut mitään normaalia.

Toisin kuin näköjään yhä uudelleen ajatellaan, se ei ollut normaalia kahden (suur)vallan erimielisyyksien ratkaisemista sotilaallisen pakotuskoneiston avulla, vaan yhden suurvallan provosoimaton hyökkäys naapuriaan vastaan, valtavalla ylivoimalla tehty hyökkäys, joka oli naamioitu avunannoksi sisällissodassa.

Koska tulos oli jo etukäteen itsestään selvä, sovittiin rauhastakin välittömästi jo sodan alkaessa. Todella ainutlaatuista oli, kuten hyökkääjä jaksoi korostaa, se, että mahtava osapuoli käytti koko sotilaallista voimaansa lahjoittaakseen naapurille valtavasti lisä alueita, ei siis siltä niitä riistääkseen.

Tämä hyökkääjän pääasiaksi korottama seikka unohtuu yhä uudelleen, kun koko lahjoitus sitten peruttiin vastoin kaikkia roomalaisen oikeuden periaatteita. Bolševikkeja moinen ei tietenkään sinänsä hätkähdyttänyt, mutta kansainvälisesti se oli täydellinen kasvojen menetys, jota yritettiin peitellä kömpelöillä järjestelyillä (Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta), joihin liittyi jopa kielitieteellinen vallankumous.

Mutta talvisodan erikoislaatuisuus ei suinkaan rajoitu näihin, sinänsä aivan ainutlaatuisiin seikkoihin.

Aivan odottamaton ja ainutlaatuinen asia oli itse talvisodan henki, jonka olemassaolo ei ole mitään tutkijoiden mielikuvituksen tuotetta. Se on aikoinaan niin hyvin rekisteröity, että sitä on syytä pitää yhtenä ns. historian kovana tosiasiana (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=talvisodan+henki ).

Tässä hengessä kysymys oli siitä, että pikku naapuri todella asettui kaikin voimin vastustamaan suuremman päälle tunkeutumista. Näin tehtiin siitä huolimatta, ettei mitään reaalista toivoa menestyksestä ollut. Hyökkääjän propaganda puhui taistelun turhuudesta ja se oli tietysti järkipuhetta, mutta sitä ei kuunneltu. Miksi?

Mikäli hyökkääjän valtava ylivoima olisi heti lakaissut tieltään puolustajan, kuten tarkoitus oli, olisi vastarinta tietysti pian lakannut. Nyt kuitenkin kyettiin asettamaan hyökkääjälle aivan oleellisia esteitä. Toki ne saattoivat kestää vain jonkin aikaa, kuten jokainen järkeään käyttävä ymmärsi. Voitiin siis todeta, ettei vastarinta ollut tehotonta, vaan ainakin joissakin, sangen ahtaissa rajoissa mielekästä.

Kuten tunnettua, menestykset aikaansaivat toiveajattelua jopa siitä, että koko savijalkainen jättiläinen romahtaisi ja sen omat kansat nousisivat kapinaan. Tämä oli kuitenkin aivan tyhjän päälle rakennettua spekulaatiota.

Suomalaisten puolustustahto siis kesti, itse asiassa aivan mahdottomassakin tilanteessa. Onko asiaa syytä pitää ensi sijassa tyhmyyden vai jonkin muun asian heijastumana? Itsensä uhraaminen ilman toivoa asian suuresta merkityksestä ei todennäköisesti koskaan ole ollut kovin monen rintamamiehen tavoitteena.

On puhuttu siitä uskonnollisesta hengestä, joka armeijassa vallitsi ja suomalaisista valittuna kansana, mihin saatettiin korkeallakin tasolla uskoa Topeliuksen tapaan. Luulen, että tällä asialla on aikoinaan ollut paljon enemmän merkitystä, kuin nykyään yleensä ymmärrämme. Irrationaalistahan tämä oli, mutta vähänkö tässä sodassa sellaisiakin elementtejä oli.

Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että vuoden 1918 ei haluttu toistuvan.

Suomen kommunistinen puolue, eli sen harvojen eloon jätettyjen veteraanien muodostama keskuskomitea julisti heti sodan alussa, että nyt otettaisiin revanssi vuodesta 1918. Silloin oli oltu liian heikkoja, mutta nyt puna-armeija, joka oli maailman vahvin, turvaisi varman voiton. Näin siis SKP:n KK 30.11.1939 päivätyssä julistuksessaan.

Myös Mannerheim erehtyi ensimmäisessä päiväkäskyssään menemään lankaan ja selitti, että nyt tässä sodassa oli kyseessä Vapaussodan jatko, sen toinen näytös.

Sen jälkeen tällaisia puheita kartettiin Suomessa kuin ruttoa. Kansa ei enää halunnut punaisten ja valkoisten välistä teurastusta, vaan mieluummin suuntasi aseensa kohti hyökkääjää, Hitlerin liittolaista ja joukkomurhillaan ylvästelevän diktaattorin armeijaa. Olihan se ainakin kunniallisempi vaihtoehto.

Neuvostohallitus oli aikoinaan tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mutta joulukuun alusta lähtien 1939 se ei enää tunnustanut sen hallitusta vaan sen sijaan itse luomansa kulissin, joka ei ollut edes minkäänlainen varjohallitus tai nukkehallitus, vaan hyökkääjän nimeämä joukkio vailla alamaisia tai kannattajia.

Kun Moskovassa sitten suostuttiin solmimaan rauha Suomen todellisen hallituksen kanssa, oli tilanne jokaiselle asioita vakavasti järjellä analysoineelle tarkkailijalle täysin odottamaton, äkillinen U-käännös.

SKP:n julkaisemassa Kansan Valta -lehdessä oli luvattu säälimätöntä (kurs. lehden) tilintekoa suomalaisten lahtareiden kanssa vielä maaliskuussa. Rauhan sitten tultua lehti selitteli ilman suurta vakuuttavuutta, saati voitonriemua, että ”Suomen lahtarien sotaseikkailu” oli päättynyt kirvelevään tappioon.

Etukäteen Suomen työkansalle luvattua voittoa ei kyllä myöskään ollut saavutettu: enin osa Viipurin lääniä oli kyllä vapautettu, mutta tämä oli kokonaan puna-armeijan ansiota. Taistelu oli avannut työkansalle tilaisuuden nousuun, johon sitä oli kehotettukin, mutta turhaan…

Että näin ei ollut tapahtunut, selittyi lehden mukaan osaksi kansalliskiihkoisesta yllytyksestä ja petoksesta ja osaksi väkivallasta. Kaikkein häikäilemättömintä kiihotusta olivat kuulemma harjoittaneet sosialidemokraattiset pamput.

Taistelusta oli kuitenkin otettava opiksi ja Suomen kansa tulisi vielä nousemaan, totesi lehden pääkirjoitus pahaenteisesti.

Näin siis puhui se Moskovassa ja Petroskoissa asustanut henki, jota yritettiin Suomessakin houkutella nousemaan koloistaan, mutta huonolla menestyksellä. Se, ettei tämä onnistunut oli keskeinen avainasia ja sen oli itse Stalin ylimielisellä ja tolkuttomalla toiminnallaan saanut aikaan.

Kun nyt muistelemme talvisotaa, uskoisin, että päällimmäisenä itse kullakin on murhe sen mielettömän nuorten ihmishenkien uhraamisen takia, joka johtui kyynisen diktaattorin toimista. Toki moni on myös ylpeä siitä, että yhdelle maailmanhistorian pahamaineisimmista hirmuvaltiaista pantiin luu kurkkuun.

On merkille antavaa, että vaikka talvisota on Suomen kansakunnan ehkä tärkein yhteinen kokemus ja maamme merkittävin panos maailmanhistorialle, ei sille ole edes olemassa valtakunnallista museota. Paikalliset museot ovat asia erikseen ja niillä on erilainen merkitys.

Tämä herättää kysymyksen siitä, onko koko talvisodassa kansallisen historian merkkitapahtumana jotakin niin monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa, että sen muistamisessa on ongelmia.

Erikoista on, että talvisodan muistomerkki pääkaupunkiin on saatu aikaan vasta pari vuotta sitten ja sitäkin on pidettävä varsin omalaatuisena kaikkien maailman sotamuistomerkkien joukossa. Reikiä täyteen ammuttu sotilas on ennen muuta uhri, vaikka hänen nimekseen onkin annettu Valon tuoja, joka muuten vie ajatukset häiritsevästi Luciferiin.

Talvisodan sankari todella on tietenkin ennen muuta se nuori sotilas, joka henkensä uhalla täytti hänelle annetut käskyt ja pystyi loppujen lopuksi antamaan ratkaisevan panoksensa sen hyväksi, ettei hänen maataan miehitetty. Hän oli ennen muuta uhri eikä korskea tappaja.

Olennaista tässä asetelmassa oli se henki, joka kaiken mahdollisti. Sen säilöminen museoon, mikäli sellainen joskus tehdään, on se suurin haaste.

Luulen, että talvisota oli ennen muuta henkien taistelu. Uskaltaisin jopa sanoa, että se oli totuuden ja röyhkeän valheen välillä käyty kamppailu.

Ei tämä sitä tarkoita, että suomalaistenkaan propaganda olisi aina mitään absoluuttista totuutta edustanut. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että asian oikeutukseen uskottiin täysin ja jäännöksettömästi.

Ero idästä syötettyyn kyyniseen valheeseen nähden oli kuitenkin laadullinen, eikä enää määrällinen.

Talvisodan muistaminen sotilasparaateilla tuntuisi jotenkin ontuvalta. Vapaussodan päättymispäivän paraateja ei tiettävästi aiota aloittaa uudelleen ja hyvä niin.

Oppikirjoissamme voisi olla historiamaalauksia aiheesta ”Puna-armeijalaisten antautuminen talvisodassa” (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomalaisten+antautuminen ). Se tuntuisi kuitenkin suorastaan rienaavalta myös omien vainajiemme muiston kannalta. Militaristinen uho ei sovi meikäläiseen talvisodan muisteluun ollenkaan. Eipä se muutenkaan sovi meikäläiseen kulttuuriin.

Hengestä siinä oli kysymys. On aivan ilmeistä, että vuoden 1918 ja vuoden 1939 välillä on tietty, kiinteä yhteys, kuten nuo SKP:n surkeat jäännökset yrittivätkin koko sodan ajan tolkuttaa -omalla valheellisella tavallaan.

Vuoden 1918 perintö oli kaamea, mutta se saattoi olla se kova koulu, joka teki myös talvisodan ihmeen mahdolliseksi. Ehkäpä se oli kuin rokotus, joka antaa voimia torjua pahan taudin.