Suomalaiset ja muut verenimijät.

 

Aikakautensa kuvaaja

 

Aleksandr Kuprin, Syyskukkia ja muita kertomuksia. Suomentanut Kaarina Turja. Ex Libris Helsinki, s.a. 364 s.

 

Aleksandr Kuprin (1870-1938) kuuluu venäläisiin klassikoihin. Hänen tekstinsä sattuivat usein kipeästikin aikakauden hermoon, mikä tietenkin herätti myös pahaa verta. Näin kävi hänen kuuluisimman teoksensa Kaksintaistelu (Pojedinok) kohdalla.

Kaksintaistelu, joka oli aiemmin Venäjälläkin ollut kiellettyä, vaikka tosiasiallisesti laajasti harrastettua, oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa saanut peräti virallisen hyväksynnän ja tämä saattoi johtaa aivan mielettömiin tilanteisiin, kun tietty ihmislaji, jota ranskaksi kutsuttiin nimellä bretteur (ven. бретер -rettelöitsijä) harrasti itsetehostusta saattamalla hengenvaaraan normaaleja säädyllisiä ihmisiä ilman todellista syytä.

Kaksintaisteluhaasteestahan ei käynyt kieltäytyminen, silloin menetti kunniansa, eikä mikään rykmentti huolinut enää moista pelkuria.

Noita ”virallisia” kaksintaisteluita käytiin sitten Venäjällä jopa muutama tuhat, mikä toki oli ajan valistuneissa oloissa anomalia ja korosti vastakohtaa ”Eurooppaan”. Tosin kuolleita tuli enää vain harvakseltaan.

Kuprinin Kaksintaistelu kuvaa erittäin realistisesti mieletöntä tilannetta, johon kaksintaisteluhaaste on saattanut upseerin ja lukija todennäköisesti saakin runsaasti aihetta arvostella koko systeemiä. Kiivaat isänmaanystävinä esiintyvät militaristit kuitenkin suuttuivat moisesta muka koko armeijaan kohdistuvasta herjauksesta, mutta Kuprin kyllä tunsi kuvaamansa miljöön palveltuaan siellä seitsemän vuotta.

Armeijavuosien jälkeen luutnantti evp. kokeili mitä erilaisimpia ammatteja näyttelijästä hammaslääkäriin. Tässäkin kokoelmassa ainakin kuvaus provinssiteatterista perustuu hänen omiin kokemuksiinsa.

Tunnettu luutnantti Schmidtin johtama panssarilaiva Potjomkinin kapina sai Kuprinin sympatiat osakseen, mutta ei hänestä mitään bolševikkia tullut. Maailmansodan sytyttyä Kuprin palveli osan aikaa Suomessa, joka oli hänelle jo muutenkin tuttu.

Vuonna 1937 -kaikista vuosista juuri tuolloin- Kuprin palasi Pariisista Neuvostoliittoon, jossa kuoli seuraavana vuonna. On helppo arvata, että vuonna 1938 kuolemat johtuivat niskalaukauksesta, mutta itse asiassa Kuprin näyttää kyllä kuolleen ruokatorven syöpään, yllättävää kyllä.

Kuprin palveli siis maailmansodan alkuvaiheessa Suomessa, jonne hän myös siirtyi bolševikkikumouksen jälkeen vuonna 1919. Täällä hän avusti ahkerasti paikallista venäjänkielistä lehteä Russkaja žizn. Tämä vaihe on jäänyt monelta hänestä kirjoittaneelta huomaamatta ja myös tässä niteessä kirjoittaa englantilainen (tai skotlantilainen?) McMillin Kuprinin muuttaneen vuonna 1919 Pariisiin. Itse asiassa hän muutti Suomesta Pariisiin vasta vuoden 1920 kesällä.

Helsingin yliopiston Slavistiikan ja baltologian laitos on tehnyt merkittävän kulttuurityön toimittamalla julkaisukuntoon Kuprinin Suomessa ilmestyneen tuotannon niteenä nimeltä Me, venäläiset pakolaiset Suomessa (Мы, русские беженцы в Финляндии, «Нева» 2001). Teosta on verrattu Ivan Buninin Kirottuihin vuosiin, mikä on muuan merkittävimmistä Venäjän vallankumouksen ajan kuvauksista. Vasta nyt nämä Kuprinin tekstit julkaistiin Venäjällä.

Suomesta Kuprinilla on myönteinen käsitys, vaikka hän tuossa kirjassaan toteaakin, että hän kyllä entiseen tapaan kunnioittaa suomalaisia, mutta ei ymmärrä heitä. He ovat aivan kuin ihmisiä eri planeetalta.

Nyt käsillä olevassa kokoelmassa Kuprin koskettelee usein juutalaisia ja muun muassa niitä pogromeja, joita etelä-Venäjällä ja Ukrainassa Japanin sodan jälkeen järjestettiin.

Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Älymystö, intelligentsija, oli piikki tuon ajan ultrapatriootin lihassa, kuten se on nykyäänkin. Russofobiaa vainuaa jokainen kelpo slavofiili kansallisissa vähemmistöissä, joihin eivät enää, luojan kiitos kuulu suomalaiset. Vuosisadan vaihteessa meidät mainittiin säännöllisesti yhdessä puolalaisten ja juutalaisten kanssa.

Tuo suomalaisiinkin kohdistuva purkaus ei siis ole mikään harvinaisuus, vaan todellakin tyypillistä tuon ajan diskurssia. Sitä tapaa sekä kaunokirjallisuudessa (mm. L.S. Sobolevin Kapitalnyi remont) että publisistiikassa (mm. Okrajny Rossii-julkaisun pamflettisarja).

Kirjan käännösasu on paikoitellen kummallinen ja sisältää ranskalaista translitterointia. Mieleen tuleekin, että käännös on tehty ranskasta. Tuohon aikaan -vaikka kirjasta puuttuu painovuosi, sijoitan sen Kariston 1970-luvun klassikkojulkaisujen joukkoon- massamme olikin vielä hyvin vähän venäjän taitoisia. Tilannehan on muuttunut tavattoman nopeasti.

Kuprin on sen luokan kirjailija, että olisi syytä kääntää myös tuo mainittu Me venäläiset pakolaiset Suomessa, suomeksi. Turhempaakin julkaistaan.

 

 

Kun venäläisyys oli muotia

 

Kuprin ja Wuori

 

Aittakirjaston aarteista sattui nyt käsiin Aika-lehden vuosikerta 1907. Lehtihän kuuluu nykyisen Kanava-lehden esi-isiin ja syntyi vanhasuomalaisten ns. Raatajan ryhmässä. Raataja oli lehti, joka pyrki lähestymään työväkeä.

Sen sivuilta löytyy arvostelu Eino Kaliman kääntämästä Aleksander Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu. Arvostelija on Martti Wuori, joka vielä äskettäin oli toiminut Kuopion läänin kuvernöörin virassa (1903-1905).

Kuvernöörin virka oli tuohon aikaan yleensä kovin sotilaallinen ja sellaisiin hakeutui kenraaleja, Kuopiossahan oli toiminut mm. Alexander Järnefelt. Wuori ei kuitenkaan ollut mikään sotilas, vaan entinen ministerivaltiosihteerin viraston virkamies, joka oli viettänyt pari vuosikymmentä Pietarissa. Venäjää hän oli oppinut ns. Moskovan maisterina eli Venäjän valtion kielistipendiaattina vuosina 1880-1884.

En tunne paremmin Wuoren kuvernöörinuraa, mutta ilmeisesti paikka oli sellainen, johon Bobrikovin aikana vaadittiin venäjän kielen taito ja sehän Wuorella oli, toisin kuin useimmilla suomalaisilla. Vanhasuomalaiset pyrkivät pitämään strategiset asemat suomalaisten käsissä, etteivät ne menisi venäläistäjille.

Wuori joutui vuonna 1905 eroamaan, mikä nähtävästi tapahtui ns. yleisistä syistä. Joka tapauksessa hän sai vielä samana vuonna todellisen valtioneuvoksen arvon. Tämä viittaa siihen, että hänen työtään arvostettiin.

Paitsi virkamies, Wuori oli ahkera kirjailija, joka kirjoitti kymmenittäin seuranäytelmiä, enimmäkseen tietääkseni lyhyitä pikku kappaleita, jotka usein olivat humoristisia. Hän käänsi myös runsaasti kirjallisuutta venäjästä ja ranskasta.

Aleksandr Kuprin, jonka kirjaa tässä sivutaan, oli merkillinen ja monipuolinen kirjailija, joka useita vuosia vietti myös Suomessa. Ensin hän oli täällä komppanian päällikkönä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten emigranttina Venäjän kansalaissodan jälkeen.

Joitakin Kuprinin Suomen-aikaan liittyviä kirjoitelmia, jotka ilmestyivät täkäläisessä venäläisessä lehdessä Novaja russkaja žizn, on julkaistu vasta vuonna 2001, Ben Hellmanin ja Richard Daviesin toimesta.

Kuprinin ura oli monenkirjava. Hän toimi ensin sotilaana ja sitten sekalaisissa töissä muun muassa sirkustaiteilijana, toimi jopa lentäjänä (sekä ilmapallolla että lentokoneella) ja ahersi työläisenä metallitehtaissa. Välillä hän rupesi jo munkiksikin, mutta luopui siitä urasta. Poliittisesti hän oli aktiivinen ja vuonna 1906 kannatti tuntemansa luutantti Schmidtin kapinaa (panssarilaiva Potjomkin).

Bolševikkikaappauksen jälkeen Kuprin ei vielä poistunut Venäjältä, vaan jatkoi kirjallista työtään, Maksim Gorkin suojeluksessa kuten muukin Pietarin nälkää näkevä intelligentsija. Judenitšin vallattua Hatsinan hän liittyi tämän armeijaan. Sen jälkeen seurasi emigroituminen Suomeen ja sitten vuonna 1920 Pariisiin.

Kuprinin elämäkerrassa ehkä yllättävintä on, että hän palasi Venäjälle hallituksen kutsumana vuonna 1937 (!), mutta kuoli seuraavana vuonna ns. luonnollisen kuoleman syöpään.

Itse pidän kovasti Kuprinin proosasta, jossa on paljon sekä hellyttävän lyyrisiä sävyjä (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset) ja toisaalta myös ajan ilmiöihin pureutuvaa, armottoman satiirista ainesta (vrt. Vihavainen: Haun syyskukkia tulokset).

Kuprinin kuuluisin teos on epäilemättä Kaksintaistelu (Pojedinok), joka ilmestyi vuonna 1905. Teos sai suurta huomiota ja herätti pahaa verta armeijassa, jossa se koettiin solvaavana. Kirjan katsottiin yleisesti paljastavan Venäjän armeijasta sitä mädännäisyyttä, joka johti Japanin-sodan katastrofiin ja sitä myytiin paljon..

Muistettakoon, että Venäjän armeijassa oli kaksintaistelu nimenomaan sallittua Aleksanteri III:n ajoista lähtien, kun se oli historiassa ollut yleensä aina kiellettyä, vaikka kieltoa käytännössä rikottiin kaiken uhallakin. Tähän maailmanaikaan tällaisen instituution salliminen oli jo poikkeuksellinen merkki taantumuksellisuudesta.

Wuori nostaa arvostelussaan esille sen mielettömyyden, jonka eteen kaksintaisteluun joutunut nuori upseeri näkee edessään ja joka saa hänet ajattelemaan koko sotilasammatin luonnetta aivan tolstoilaisin äänenpainoin: ”mitä se sitten oikeastaan on koko tuo sotilasammatin viekkaasti kyhätty laitos? Ei mitään, tyhjää prameilua, ilmassa riippuva rakennus, jonka perustana ei edes ole nuo kaksi lyhyttä sanaa ”en tahdo”, vaan se seikka, etteivät ihmiset, ties mistä syystä vielä tähän päivään asti ole sanoneet noita sanoja…mitä se on sitten koko sota välttämättömine kuolemisineen ja koko sotataito, joka tutkii parhaita tappamiskeinoja? Suuri maailman erehdys? Yleinen soaistus?”

”Kaksintaistelu” on siis tendenssiromaani, toteaa Wuori, mutta se on sitä siinä samassa hyvässä mielessä kuin esimerkiksi Tolstoin sotakuvaukset tai taiteilija Vereštšaginin teokset (pääkallopyramidi ”Sodan apoteoosi” ym.).

Myös Kuprin paljastaa sotalaitoksen räikeää mielettömyyttä kuvatessaan juurta jaksain sotilaiden arkea Länsi-Venäjällä sijaitsevassa rykmentissä. Kirja on täynnä hienosti piirrettyjä henkilökuvia. Se on ansainnut paremmin tulla suomennetuksi kuin Leonid Andrejevin ”Punainen nauru”, huomauttaa Wuori, mutta ei selitä mielipidettään sen enempää. Toki myös tuo mainittu Andrejevin kirja suomennettiin. Tämähän olikin meillä suurta venäläissuuntauksen aikaa sortopolitiikan lopettamisen jälkeen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Venäjän kielen eksperttinä Wuori korjailee hieman toista Moskovan maisteria, Eino Kalimaa. Muutamassa kohdassa kääntäjä on mennyt aivan metsään ja kirjoittanut aivan hullunkurisesti, mistä arvostelija antaa konkreettisia esimerkkejä.

Mutta, huomautuksista huolimatta suomennos on Wuoren mielestä ”kaikkea kiitosta ansaitseva ja hyvin nautittava”.

Miksipä vaivauduin kommentoimaan 120 vuoden takaista pientä kirja-arvostelua? No, vaikkapa siksi, että tämänkin päivän elämyksistä jäisi jotakin mieleeni. Jos se jotakin toistakin kiinnostaa, niin sitä parempi.