Suomi-neidon lankeemus

Suomi-neidon lankeemus aikakauden kuvastimessa

Vuonna 1908 julkaisi Aika-lehti Maila Talvion Tolstoi-juhlassa pitämän ylistyspuheen. haltioitunut oraattori nimitti Tolstoita ”aikamme suurimmaksi totuudenetsijäksi”, joka oli osoittanut, että onni oli sitä, että sai elää toisten hyväksi. Vain rakkauden ja uhrautuvaisuuden haluja voi aina tyydyttää. ”Meidän on riistäydyttävä irti niistä ryhmistä ja joukkokunnista, joiden turvissa me kuljemme vihaten ja vainoten ja hautoen kiroja… totuus, rakkaus, niissä etsijän määrä, niissä onni, niissä Jumala.”

Tolstoi ei hyväksynyt enempää kirkkoa kuin valtiotakaan eikä sen mukaisesti ymmärrettyä isänmaata. Oliko myös Maila Talviosta tullut anarkisti, kuten niin monista muista suomalaisista Tolstoin jalanjäljissä? Oliko hänkin luopunut sekä kirkosta että isänmaasta ja saarnasi nyt universaalisen rakkauden oppia?

Ainakaan Talvio ei ollut tässä yksin. Tolstoin ihailijakaartiin –ehkä fan club on tässä anakronistinen-  kuuluivat Suomen merkittävimmät porvarillisetkin kirjailijat, Ilmari Kiannosta V.A. Koskenniemeen. Tolstoilaisuus levisi Suomessa nopeasti myös rahvaan keskuuteen ja sivistyneistö kannatti profeettaa myös poliittisista syistä: olihan hän sen sortovallan vihollinen, joka kuristi Suomeakin. Toisaalta: Suomikin taisi olla jonkunlainen valtio ja ainakin se oli myös isänmaa…

Vastavaikutus ei antanut kauan odottaa itseään. Vuonna 1912 V.A. Koskenniemi julkaisi ohjelmallisen artikkelin ”Oriens an occidens?”, jossa hän teilasi Tolstoin Anna Kareninan. Artikkeli otti laajemminkin kantaa siihen, mihin suomalaisen kulttuurin tuli suuntautua. Venäjällekö, jossa Stolypin oli vielä hiljan ollut tiukasti ohjissa, ja joka oli valjastanut Venäjän kansaa edustavan duuman kuristamaan taas Suomea? Vai oliko käännettävä selkä Venäjälle ja suuntauduttava länteen?

Koskenniemen mielestä venäläisessä kulttuurissa oli ansioistaan huolimatta vakavia puutteita. Siitä puuttui tahto, järjen ja sydämen tasapaino. Venäläisyydessä ei ollut todellista luonnetta, rakentavaa voimaa. Tolstoi oli mestari kuvaamaan konkreettista, aistillista, hetkellistä. Missä oli henki? Samoihin seikkoihin kiinnittivät huomiota muutkin suomalaiset kriitikot, Eino Leinosta Juhani Siljoon.

Kyösti Wilkuna kertoo saaneensa saman herätyksen istuessaan Špalernajan vankilassa, uhkaavaa hirttotuomiota odottamassa. Hänen kirjastaan ”Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa” otettiin nopeassa tahdissa useita painoksia. Kirjassa Wilkuna totesi venäläisen kirjallisuuden olleen viime aikoina Suomessa tavattoman suosittua. Itsekin hän myönsi, että tähän oli syynsä: ”Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja psykologisessa analyysissään on venäläinen kirjallisuus kyllä erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä sitten onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä.”

Tolstoin vaistoelämän kuvausta Wilkuna nimitti nerokkaaksi. Kuitenkaan hän ei jaksanut lukea Anna Kareninaa loppuun, se oli kuin ”vaellus rannattomalla pehmeäpohjaisella venäläisellä arolla” ja päähenkilö Levin (”Lenin”!) oli ”älyllisesti selkiintymätön olento”.

Tolstoin ”uskonnollinen aatteilukin” oli Wilkunasta lopultakin  ”lapsellista lepertelyä”. Eihän kreivi ollut jakanut omaisuuttaan köyhille vaan elänyt maatilallaan rikkaana miehenä: ”Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko-tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä todelliselle profeetalle”.

Näistä kirjallisista mietteistä Wilkuna päätyi historiantulkintaan: ”Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa ja sen yhden mukana kaikki: Suuria persoonallisuuksia.” Kirjailija on kenties lukenut huolimattomasti Venäjän ”pakkohistoriansa”, mutta joka tapauksessa hän ei huomaa sieltä Lutherin, Goethen, Kantin tai Bismarckin kaltaisia ”peninkulmapatsaita” –ainoastaan ”kruunupäisiä despootteja”. Esipappi Avvakuum, patriarkka Nikon tai vaikkapa ruhtinas Kurbski ja hetmanni Mazepa olivat ilmeisesti vaikuttaneet vähäpätöisiltä persoonallisuuksilta tai sitten tilanne ja ympäristö vaikuttivat asiaan.

Joka tapauksessa, vankilassa istuvaa Wilkunaa innosti Tolstoin sijaan hänen siellä lukemansa Maila Talvion teos, ”Elämän leikki”, jossa oli kuvaus siitä, miten perinpohjaisesti kaikki muuttui, kun ylitettiin Venäjän raja ja siirryttiin Saksan puolelle. Edellisessä maassa (itse asiassa kai sitten Puolassa) kaikki oli kurjaa ja surkeaa, karja nälkäistä ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä, kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.

 Kun ylitettiin kapea joki, muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo ja rehellisyys. ”Hiki vuoti raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niin kuin omantunnon rauha”. Venäjä näytti siis edustavan epämääräistä ja rehellisyydeltään epäilyttävää haihattelua, lyhytjänteisyyttä,  juoppoutta ja velttoutta, kun taas Saksassa vallitsi selkeys ja päättäväisyys ja, Maila Talvion sanoin ”Jumala yhä jatkoi luomistyötä ihmisen kautta”.

Tässä yhteydessä voi todeta, että myös Saksassa samaan aikaan otettiin etäisyyttä modernin kulttuurin velttouteen ja aistillisuuteen, joka tulkittiin feminiiniseksi ja vaadittiin paluuta aitoon germaaniseen maskuliinisuuteen. Englantilainen tutkija Ritchie Robinson on katsonut, että Saksassa tätä velttoutta ja aistillisuutta symbolisoivat juutalaiset, jotka Otto Weiningerin tunnetussa teoksessa ”Sukupuoli ja luonne” määriteltiin naisellisiksi. Niinpä siis saksalaisuuden oli karistettava harteiltaan tämä modernin yhteiskunnan rappioilmiö ja palattava miehekkyyteen. Tämä taas tarkoitti sotilaallisuutta, itsekuria, sankaruutta ja jopa barbaarisuutta.

Juutalaissyntyinen Weininger teki Wienissä itsemurhan vain 23 vuotiaana. Ehkä hän piti asiaa hyvinkin miehekkäänä. Eivätpähän ainakaan feministit päässeet enää kiusaamaan.

Uutta miehekkyyttä eivät vaatineet vain lukuisat germaanisuutta ja saksalaiskansallisuutta ihannoivat kuppikunnat, vaan myös eräät ”itseään vihaavat” juutalaiset kuten Maximilian Harden ja Walther Rathenau. Myös sionismin perustajaisiin kuulunut, kulttuurin rappion teoreetikkona tunnettu Max Nordau tunnisti tämän velttouden kansansa ongelmana. Hänen mielestään sen oli aikaansaanut ghettoelämä ja se voitiin pyrkiä voittamaan sekä ruumiinkulttuurin että rodunjalostuksen kautta.

Omituinen paikka oli tuo vuosisadan alun Wien, josta kahdeskymmenes vuosisata sai loputtoman aarteiston ammennettavakseen.

Venäjällä ei oltu pekkaa pahempia. Max Nordau, joka tulkitsi modernin kulttuurin ilmiöitä rappion ja suorastaan fysiologiaan ja rotuun liittyvän sairaalloisuuden näkökulmasta, tuli vähäksi aikaa myös Venäjällä hyvin suosituksi.

Totisesti, yli-ihmiselle tai ainakin nyt korkeammalle ihmiselle oli tilausta, jos niin sanottu korkeakulttuurikin alkoi olla yhtä sairaalloista leperrystä ja feminiinistä vinkumista.

Nietzsche tuli myös Venäjällä erittäin suosituksi ja jotkut ovat pitäneet häntä jopa länsimaisista filosofeista venäläisimpänä. Nietzschen lukuisista seuraajista monista tuli myöhemmin bolševikkeja, jotka Maksim Gorkin tavoin etsivät yli-ihmisen rakennuspuita uudesta, sosialistisesta yhteiskunnasta.

Gorkin nuoruudenteoksissa ja hieman myöhemmissäkin hätkähdyttää hänen tapansa sokeerata tolkuttoman väkivallan kuvauksilla. ”Aro-Nietzsche” löysi mieleisiään poroporvarillisen moraalin yläpuolelle asettuneita hahmoja yhteiskunnan marginaalien joukosta. Mutta jos Jumala oli kuollut, niin miksi ihmisen tuli vaivautua noudattamaan juutalaista orjamoraalia?

Vladimir Solovjov oli sanonut: ”ihminen on tullut apinasta, siispä rakastakaamme toisiamme”! Mutta parodia alkoi jo olla mahdotonta.

Venäjällä oli tarjolla rajatonta rakkaudenoppia julistava Tolstoi ja sitten siellä oli kovuuden ja raakuuden ihailijoita anarkisteista ja bolševikeista mustasotnialaisiin. Barbariakin alkoi tuntua mielekkäältä. Miksei olisi? Kun maailmansota sitten syttyi, kirjoitti Maximilian Harden uhmakkaasti englantilaisille: ”Wir sind die Barbaren!” Venäjällä Aleksandr Blok ei jäänyt pekkaa pahemmaksi: ”Da, skify my!” , hän runoili, tosin vasta 1918, kun sota oli Venäjän osalta jo käyty. Skyytit tekivät nyt kurjimman temppunsa ja jättivät Euroopan suojattomaksi kuten bolševikit vetäytyessään sodasta. Blokin Venäjäkin taisi olla perinaisellinen?

Monet Venäjän tulkitsijat kuten Nikolai Berdjajev ovat pitäneet sitä luonteeltaan feminiinisenä. Tullakseen täydelliseksi tai edes saadakseen jotain aikaan naisellinen prinsiippi tarvitsi Weiningerin näkemyksen mukaan miestä. Maximilian Hardenin mukaan juutalaiset olivat Saksan feminiininen elementti ja kuuluivat yhteen kuten mies ja vaimo. Koska avioero ei ollut mahdollinen (kukaan ei kuvitellut, että juutalaiset olisi voinut esimerkiksi karkottaa), oli vaimon mukauduttava miehen tahtoon eli assimiloiduttava.

Ne suomalaiset, jotka Kyösti Wilkunan tavoin ilmeisesti näkivät Venäjässä vastaavanlaisen feminiinisen elementin, olivat ilmeisesti hankalassa tilanteessa. Mikäli suomalaisuus olikin maskuliinista eikä neitseellinen Suomi-neito, kuten tällä kertaa ilmeisesti täytyi olettaa, ei venäläisyys sopinut sen puolisoksi, koska se oli liian suuri. Venäläisyyden assimiloiminen suomalaisuuteen oli ainakin yleisvaltakunnallisella tasolla mahdotonta, ellei se sitten ollut jo tapahtunut vuosisatoja sitten, kuten puolalaiset patriootit väittivät.

Koska valtakunnan ja suuriruhtinaskunnan suhde itse asiassa oli yhä avoliiton asteella oli kai jonkinlainen kieltäytyminen yhteiselämästä ainoa ratkaisu.  Suomen oli pysyttävä erillään idästä. Vuonna 1917 kaikki meni päinvastoin: raja-aidat aukesivat ja rahvas karkeloi ryssien kanssa. Mitä tästä oli pääteltävä?

Ehkäpä tästä vuosisadanvaihteen henkisestä pohljobkasta oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa johtopäätöksiä. Kyösti Wilkuna oli jo vuonna 1913 runoillut: ”Tulkohon sota/ ja veriset vaatteet…”

 Kun vankilan portit sitten aukesivat, Wilkuna lähti innoissaan sotimaan ja kukkoili mielellään valokuvissa kivääreineen. Akkamaisuuttako siinä pantiin kuriin? Vaiko pikemmin irstasta aistillisuutta ja feminiinistä velttoutta?

Suomi-neito oli vuonna 1917 langennut. Ryssänmorsiamet ja ”svabooda” todistivat sen. Saksasta päin saatiin asialle tervehdyttävää lääkettä, jota Wilkunakin oli kaivannut. Oliko neidolla itse asiassa lesbosuhde feminiinisen Venäjän kanssa vai ei, selittäköön se, joka tästä sotkusta luulee saavansa tolkkua. Ainakin maskuliinisen elementin vahvistamista pidettiin yleisesti välttämättömänä kulttuurin pelastamiseksi. Siinä sitten tapettiin aika monta miestäkin.

Maila Talviolle Wilkuna oli ilmeisesti ainakin jonkin verran velkaa, noin henkisesti ellei muutoinkin. Jostakin selittämättömästä syystä hän kuitenkin joskus kertoi vihaavansa tätä. Välit tästä tietenkin hieman kärsivät.

Mutta Wilkuna ei tainnut päästä sopuun itsensäkään kanssa päätellen siitä, että hän vielä melko nuorena miehenä teki itsemurhan, vaikka oli päättänyt elää peräti 63-vuotiaaksi.

Tällaisissa tapauksissa, kuten Weiningerinkin kohdalla, tulee ulkopuoliselle, jonka pitäisi pysyä erossa asioista, joita ei ymmärrä, kiusaus kysyä: kuka tappoi kenet?

Mutta mitäpä se kenellekään kuuluu.

Kun järki korvasi tunteen

 

Viran viettelys ja kulttuurivaara

 

Eino Leino, Olli Suurpää. SKS 1998 (Routavuositrilogia s. 333-526). Alkuteos 1908.

 

Suomalaisen kirjallisuuden seuran merkittäviin kulttuuritekoihin on kuulunut vanhojen kirjojen julkaiseminen uusina nidottuina laitoksina, joita vielä täydentävät julkaisuajan arvostelut.

Eino Leinon routavuositrilogian kahta kirjaa, ”Tuomas Vitikka” ja ”Jaana Rönty” onkin tällä palstalla jo käsitelty n(ks. Vihavainen: Haun jaana rönty tulokset ). ”Olli Suurpää” täydentää aikansa kuvausta erinomaisesti.

Nämä romaanit ovat ilmestyneet vuosina 1906,1907 ja 1908 ja tuntien Leinon nopeuden kirjoittajana, varmaankin noina vuosina tai ainakin lähiaikoina kirjoitettukin.

Juuri tuona aikana idän paine suuriruhtinaskuntaa kohtaan hellitti, keisari joutui antamaan periksi liberaaleille voimilla ja perustettiin duuma, Suomen perustuslakien rikkominen lopetettiin ja lailliset olot palautettiin. Näin se ainakin aikalaisten silmin nähtiin.

Tuskin kyse siis niinkään oli Suomen yllä yhä leijuvasta venäläistämisen uhasta kuin yllättävän voiton ja helpotuksen tunteesta, kun Bobrikovin synkät ajat olivat jääneet taa ja nyt voitiin rauhassa arvioida, oliko Suomen vastarinta kannattanut. Olihan se. Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja oli kärsinyt tappion ja perustuslailliset saattoivat juhlia.

Itse asiassa nyt voitiin myös venäläistä kulttuuria harrastaa vailla tunnontuskia. Emämaasta löytyi sitä paitsi suuria kirjailijoita ja moraalisia opettajia aina Tolstoista ja Turgenevista Gorkiin ja Korolenkoon.

Itse asiassa koko klassinen venäläinen kirjallisuus oli moraalista opetusta ilman saarnaa. Suomalaiset käänsivät ja opiskelivat sitä innolla. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1912, toisen sortokauden ollessa täydessä vauhdissa, V.A. Koskenniemi herätteli suomalaisia kohtuuttomasta venäläisen kulttuurin palvonnasta artikkelissaan ”Oriens an occidens?” -Itään vai länteen? (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Vuodet 1906-1908 olivat välikautta, jolloin vanhasuomalainen myöntyvyyslinja sai korvilleen perustuslaillisilta, joihin myös Leino kuului: miksi mielistelitte ja kyyristelitte, eihän siitä edes ollut asialle  mitään hyötyä, vain häpeää sen tekijöille.

Myöhemmin, jatkosodan jälkeen ja uuden ulkopolitiikan myötä tuota vanhasuomalaista linjaa alettiin sitten kuitenkin pitää orgaanisena osana Suomen omaa, jopa vuosisataista kansallista orientaatiota, joka alkoi ehkä jo Sprengtportenista ja kukoisti Snellmanin aikana kuihtuakseen sitten toisella sortokaudella ja juuttuakseen vastakohdakseen maailmansotien välisenä aikana.

Se oli se ”Suuri linja”, jonka nimityksen Raoul Palmgren antoi sille tuon nnimisessä pikku pamfletissaan. Myöhemmin sitä on nimitetty ”suomettumiseksi”, mikä on hieman hullunkurista. Mutta käsitteillä on kohtalonsa.

Joka tapauksessa siis Olli Suurpää on hieman kuivakka järki-ihminen, joka on ajan hengen myötä liittynyt nuorsuomalaisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin. Se linja ei ole vaaraton ja kirjassakin kerrotaan, miten yhden Ollin ystävän ja puoluetoverin kotiin tehdään kotietsintä ja hänelle annetaan kolme vuorokautta aikaa poistua maasta.

Ei Olli siitä varsinaisesti pelästy, mutta koko passiivisesta vastarinnasta on jo alkanut mennä maku. Kun puoluetovereilta kysyy, uskovatko yhä he passiivisen vastarinnan voivan jotakin vaikuttaa, saa vastaukseksi, ettei siihen uskota, mutta tuo linja nyt vain on moraalinen velvollisuus, tuli mitä tuli.

Venäläistäminen etenee yleensä pienin askelin. Jopa sellainenkin seikka, kuin Kämpin ruokalistan ilmestyminen myös venäjäksi hätkähdyttää. Ja Suomi oli sentään ollut Venäjän imperiumin osa lähes sata vuotta.

Toki kouluissa nyt opiskeltiin myös  venäjää, katukilvet olivat kolmella kielellä ja ajuritkin pukeutuivat venäläisittäin, mutta tuskin se nyt niin sietämätöntä oli. Paljon pahempaa oli yleisvenäläisen asevelvollisuuden ulottaminen Suomeenkin ja Suomen nuorison vieminen pariksi vuodeksi ties minne imperiumin ääriin venäläistymään ja jopa kuolemaan venäläisen imperialismin puolesta.

Ollin esimies virastossa on herttainen venäläinen, joka puhuu niin suomea kuin ruotsia, vaikka melkoisesti murtaen. Olli taas on ollut ms, Moskovan maisterina kaksi vuotta opiskelemassa venäjää, joten se kyllä sujuu, jos tarvitaan.

Kun perustuslaillisia virkamiehiä potkitaan viroistaan, tarvitaan uusia ja Ollillekin luvataan paikka lääninsihteerinä. Se ei häntä varsinaisesti houkuttele, vaikka siitä aukeaisikin tie pian kuvernööriksi ja sitten senaattoriksi. Ja nehän olivat silloin jo hommia ne. Ei mitään 2000-luvun hikisiä ministerinpestejä. Rahasta ei olisi puutetta ja valtaakin riittäisi.

Olli torjuu kiusaajan, mutta ennen pitkää hän sentään myöntyy. Miksi ei myöntyisi? Eino Leinon ilmeinen tarkoitus on tässä kuvata moraaliltaan horjuvan järki-ihmisen periksi antamista käytännön järjelle. Hän ei jaksa enää tehdä sitä, mikä näyttää hyödyttömältä, vaikka vastarinta sitten historian oikusta pääseekin voitolle, minkä lukijatkin jo tietävät.

Olli ei ole epäisänmaallinen eikä oikeastaan edes opportunisti. Hän vain ei ole aatteen palon elähdyttämä eikä enää jaksa uskoa.

Elmo E. Kaila, AKS:n perustaja sanoi joskus 1920-luvulla, että jos venäläistäminen olisi saanut jatkua vielä muutaman vuoden, eikä maailmansota olisi Suomea siltä pelastanut, olisi koko vastarinta haihtunut pian olemattomiin.

Ihmiset alkoivat viihtyä liiankin hyvin sorron alla, he näkivät venäläisyydessä paljon hyvääkin, kun heiltä puuttui tuo viha, jota Kaila alkoi saarnata kansallisen pelastuksen evankeliumina. Hänen oma veljensä Toivo T. Kaila sen sijaan pysyi russofiilinä.

Niin sanotuista Moskovan maistereista, joihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja Hilja Riipinen, vain pari mainitakseni, tulee tässä mieleen Martti Wuori, joka oli itse asiassa kirjallisuusmies ja innokas pikku näytelmien kirjoittaja, josta kuitenkin tuli Kuopion läänin kuvernööri vuosiksi 1903-1905 (ks. Vihavainen: Haun martti wuori tulokset ). Tuskin erehdyn, jos sanon, että hän oli Olli Suurpään esikuvana.

Tuon ajan venäläistämispolitiikkaa on vähätelty ja sen vastustamista jopa pilkattu. eihän Suomi ollut lainkaan huonossa asemassa esimerkiksi Irlantiin verrattuna ja silti jopa englantilaiset kehtasivat arvostella Venäjää Suomen sortamisesta…

Tottahan tuo on, mutta Suomen perustuslakien kumoaminen (seuraan nyt tässä Rasilaisen linjaa, joka pitää silmämääränään tuon ajan suomalaista tulkintaa, ks. Vihavainen: Haun rasilainen tulokset ) oli johtanut erittäin vaaralliselle tielle ja siitä johti suora linja  venäläistymiseen. Vastarinta oli ainoa mahdollinen terveen kansakunnan reaktio.

Tässä ei ole tarvetta erityisesti kauhistella juuri venäläistymisen pahuutta. Mukavaa väkeähän he ovat, mutta miltä oman kansakunnan hukuttaminen kansainmereen tuntuu, voi kysellä virolaisilta ja latvialaisilta. Ei sellaiseen voi vapaaehtoisesti alistua.

Vai voiko? Englannin kielen ja sen myötä anglosaksisen ajattelun ja (epä)kulttuurin hiipiminen isännäksi omaan maahamme on aika lailla samanlainen asia. Eikö sen salliminen ilman vastarintaa ja jopa tietoinen edistäminen olisi kansallinen itsemurha ja sitä paiysi harvinaisen kunniaton?

Englantia täytyy tietenkin osata, kuten sata kunta vuotta sitten oli osattava ranskaa. Myös venäjää olisi kannattanut osata, mutta sitä kieltäydyttiin opiskelemasta isänmaallisista syistä. Asia oli ymmärrettävä myös sikäli, ettei maailmankieli ollut venäjä, vaan ranska, jonka ohella piti tietenkin osata myös saksaa. Niitä osattiin Venäjälläkin, joten miksi vaivautua vielä venäjän opiskeluun?

Nyt olisi pelkkää tyhmyyttä kieltäytyä oppimasta englantia, mutta ehkä vielä suurempaa tyhmyyttä on yrittää imeä itsensä täyteen pelkkää anglosaksista kulttuuria ja laiminlyödä kaikki muut. Suomalaisuus ja suomenruotsalaisuus yhdessä muodostavat kansallisen kulttuurin tässä maassa ja niitä täällä on vaalittava.

Riidelkää nyt siitä.

Historian perspektiivit muuttuvat

 

Aleksanteri-keisarit ja suomettuminen

 

Kun ohjelmallista ryssävihaa© heräteltiin 1920-luvulla oli sen ideologeilla aito huoli suomalaisten liian hyvästä suhteesta Venäjään. Venäjä nähtiin ikuisena geopoliittisena vihollisena, joka vielä varmasti aikoisi ottaa karanneen lampaan takaisin.

Elmo E. Kaila kyseli, osattiinko Suomessa vihata venäläistä niin kuin verivihassa vihataan. Eihän sitä osattu, hän joutui heti tunnustamaan. Veli venäläiseen suhtauduttiin aivan liian asiallisesti ja jopa arvostavasti ja ystävällisesti. Ei ymmärretty lainkaan, että kyseessä oli Suomen ja suomalaisuuden verivihollinen, jolla oli tuo ominaisuus pysyvästi. Se oli paitsi perivihollinen lukuisten sotien takia, myös maantieteellinen vihollinen ja kansallinen kuolemanvaara.

Itse asiassa vielä vuonna 1912, toisen sortokauden yltyessä pahimpaan vaiheeseensa, meillä oli suuri venäläisen kirjallisuuden buumi, joka jätti varjoonsa länsimaisen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kailan ja kumppanien näkökulmasta kaikki tällainen oli kahistusta. Kun hyökkäys idästä tulisi ja varmasti se tulisi, olisi suomalaisilla oltava aseenaan sammumaton viha ilman kompromisseja ja jopa ilman poikkeuksia -venäläinen sellaisenaan oli vihollinen, olipa hän sitten muuten miellyttävä tai kiinnostava, lahjakas ja hyödyllinen tuttavuus.

Tämä oli tuon murrosajan uusi ideologia, jossa ohjelmallinen ja välineellisen vihan määrätietoinen käyttö muistutti ajan erinäisiä muodikkaita esikuvia, natsismista kommunismiin.

Autonomian aikana ei venäläisissä ihmisinä eikä Venäjässä suuriruhtinaskunnan naapurina ollut ollut valittamista ainakaan ennen sortokausia. Itse asiassa Suomi oli kokenut ennenäkemättömän rauhan ja vaurastumisen kauden, johon liittyi myös valtaväestön kansallisten pyrkimysten herääminen ja toteutuminen.

Keisari-suuriruhtinaita oli täällä suorastaan palvottu ja ylenpalttisesti kunnioitettu samaan aikaan, kun heitä oli Venäjällä intelligentsijan aktivistien toimesta demonisoitu ja vainottu. Aleksanteri-keisareita ja heistä etenkin ensimäistä ja toista oli meillä syystä pidetty maamme hyväntekijöinä ja vasta Nikolai II sai vastaansa suoranaisen kapinan aloittaessaan Suomen oikeuksien riistämisen.

Aleksanteri I pääsi Suomessa palvonnan kohteeksi, kuten ilmeni hänen suurella kiertomatkallaan vuonna 1819. Hän myös teki Suomesta koekentän suunnittelemalleen Venäjän liberalisoinnille, joka sitten jäi kuitenkin tekemättä. Aleksanteri II taas toteutti suomalaisten unelmat kutsumalla koolle valtiopäivät, joiden työstä tuli säännöllistä. Hänen aikanaan maamme modernisoituminen eteni hyppäyksellisesti.

Aleksanteri III oli tiukempi maamme juridisia oikeuksia kohtaan, mutta saavutti yhtä kaikki suuren kansansuosion lomaillessaan maamme saaristossa. Porilaisten marssia ja Maamme-lauluakin hän kuunteli asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Kuitenkin kaikilla näillä keisareilla oli myös niin sanoakseni pimeä puolensa. Leo Tolstoi kauhisteli Aleksanteri I:n sadismia, kun tämä ruoskitutti yhä uusia sotilaitaan kuoliaaksi. Aleksanteri II:sta tuli Puolan pyöveli ja vähän ennen kuolemaansa hän oli jo saanut valmiiksi uuden perustuslain, jossa suomalaisista olisi tullut vain yksi tasa-arvoinen(!) osa Venäjän alamaisia. Ovet venäläistymiselle olisi pienen vähemmistöryhmän osalta avattu selkoselälleen.

Kuitenkin noita keisareita rakastettiin Suomessa ja pidettiin maamme suojelijoina ja hyväntekijöinä. Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla ja Aleksanteri I:n patsas Säätytalon fasadissa puhuvat omaa kieltään.

Mikäli puuta arvostellaan hedelmiensä perusteella, on Aleksanteri-keisarien saama arvonanto nimenomaan Suomessa ilman muuta ansaittua. Paradoksaalisesti he myös myötävaikuttivat siihen, ettei raja Suomen ja valtakunnan välillä päässyt madaltumaan.

Suomalaiset elivät omien instituutioidensa suojassa ja valtakunta naapurissa eli omaa elämäänsä. Jopa venäläistä väestöä meillä oli tavattoman vähän. Paljon vähemmän kuin nyt, sekä absoluuttisesti että suhteellisesti

Elmo E. Kailan mielestä juuri nämä ”hyvät” keisarit olivat pahinta, mitä Suomen kannalta voi kuvitella. Heidän takiaan ei Suomessa edes osattu pitää yhteyttä Venäjään kansallisena onnettomuutena, vaan jopa päinvastoin Kuitenkin Venäjä oli vihollinen, koska se oli Venäjä, ikuisesti laajenemishaluinen imperiumi.

Bolševikkien Venäjään oli sitten jo helpompi piirtää rajaa, olihan kyseessä mieletön oppirakennelma, joka oli suistanut entisen suurvallan kurjuuden ja heikkouden tilaan ja joka myös oli yrittänyt ottaa Suomen takaisin yhteyteensä kotimaisten petturiemme voimalla.

Valitettavasti vapaussotamme ei kuitenkaan ollut ollut selkeää sotaa Venäjää ja venäläisiä vastaan. Luokkasotaahan se käytännössä oli ollut, arvioi Kaila, käyttäen käsitettä, joka yleensä kuului hävinnen osapuolen sanavarastoon.

Ryssävihan nostattamiselle löytyi joka tapauksessa sitten paljonkin suotuisaa välineistöä maailmansotien välisenä aikana. Merkittävin oli epäilemättä se suomalaisvaino, joka sai suorastaan kansanmurhan mitat ja jota toteutettiin erityisesti Inkerissä ja Itä-Karjalassa.

Suomalaisten joukkosiirrot pois raja-alueilta, joita tapahtui pariinkin otteeseen ja brutaali inkeriläisten kollektivisointi herättivät protesteja Suomessa etenkin ylioppilaspiireissä vuonna 1931. Suomen kielen totaalinen lakkauttaminen koko valtakunnassa vuoden 1937 lopusta alkaen sai sen sijaan jo vähemmän huomiota osakseen. Sehän jo tiedettiin jo, millaisesta menosta ja maasta oli kysymys. Yli kymmenen tuhannen suomalaiset teloituskaan ei jäänyt sellaisenaan salaisuudeksi, joskin sen mittasuhteet kyllä.

Suomalaisten kohtalo muistutti mitä suurimmassa määrin muiden vastaavanlaisten ulkomaalaisten vähemmistöjen kohtaloa. Ellei joku halua tässä yhteydessä puhua kansanmurhasta, hänellä lienee päteviä perusteita näkemykselleen.

Tämä oli kuitenkin bolševismia. Ei venäläisyys koskaan aiemmin ollut esiintynyt samanlaisena uhkana. Kyllä Aleksanteri-keisarien aika oli monella yhä rakkaassa muistossa.

Niinpä kun ennen talvisotaa neuvostolehdistö laukaisi häpeämättömän disinformaatiokampajan Suomea vastaan yritti pääministeri Cajander vedota Suomen ja Venäjän suhteiden historian valoisiin sivuihin ja nosti siitä esimerkiksi nimenomaan Aleksanteri-keisarien ajat.

Neuvostoliitto, tuo työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio, joka ei hyväksynyt sitä, että sitä olisi kohdeltu normaalina valtiona, esitti omassa propagandassaan Cajanderin puheen tämänkin kohdan muka häpäisevänä. Eihän työväen ja talonpoikien Neuvostoliitolla ollut mitään yhteistä kaikkia työtätekeviä ja vähemmistökansoja sortavan tsarismin kanssa.

Tämä esitettiin hyvin paatoksellisesti neuvostohallituksen äänenannattajan vastineessa, jonka otsikkona oli ”Variksenpelätin pääministerin paikalla” (Шут гороховый на месте премьер-министра). Ja lehdessä esitettiin myös pilakuva ”Vaarallinen numero” Cajanderista sirkuspellenä hullunkurisine viiksineen tanssimassa Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n kuvat rinnassaan.

Tuo venäjän ”variksenpelätin” on suoraan suomeksi käännettynä ”hernepelle” ja kun pian tämän jälkeen aloitettiin valtava kiihotuskampanja ympäri Neuvostoliittoa, toistuivat kokousten julkilausumissa usein sanat ”pelle” ja ”variksenpelätin”.

Vähissä oli siis nyt se kansallinen pääoma, jonka Suomi oli hankkinut olemalla lojaalissa symbioosissa keisarillisen Venäjän kanssa lähes vuosisadan verran. Suorastaan pyhinä pidetyistä keisareista olikin tullut antisankareita.

Samahan tapahtui sittemmin Neuvostoliiton romahdettua myös Leninin kohdalla. Jumaluuden huipuilta hänet syöstiin paholaisten joukkoon, vaikka juuri nyt näyttää siltä, että hänestä ollaan eklektisesti tekemässä samaan aikaan sekä suurkonnaa että suurta sankaria.

Aleksanteri-keisarien aikana Suomessa opittiin se reaalipolitiikan laji, jota sittemmin on kunnioitettu ”suomettumisen” nimellä. Siinä oli suuri annos poliittista neroutta ja se tuotti meille sitten aikanaan nuo valtiopäivät lukemattomine myönteisine seurauksineen samaan aikaan, kun koko puolalaisuus haluttiin hävittää. Omintakeisen kansallisen politiikkamme turvin pystyimme myös saamaan kylmän sodan vaarallisista asetelmista suuren kansallisen hyödyn.

Mutta harvat asiat historiassa ovat immuuneja uusille tulkinnoille. Luulenpa, että tämän ajan Elmo E. Kailat jo teroittavat kyniään päästäkseen kieltämään niiden menneisyyden saavutustemme arvon, jotka saatiin yhteistyössä Venäjän kanssa.

Ehkä kaikki olikin vain petosta ja harhaa? Eikö olisi ollutkin parempi olla aina suoraselkäinen ja seurata Puolan tietä? Ehkä nyt ainakin tässä vaiheessa, täysiarvoisena (!) Naton jäsenenä olisi jo aika maalata menneisyys uusilla väreillä?

Tähän tapaanhan historian tulkintoja on muuteltu Venäjällä, mutta sillä maalla on oma, omituinen historiamme, kuten nykyään yhä uudelleen toistellaan. Luulenpa, ettei meillä ole syytä samanlaiseen historiapolitiikkaan kuin naapurissa.

Tolstoi ajassaan

 

Aikansa suuri todenpuhuja

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoi (1828-1910) kuuluu Euroopan historian suuriin todenpuhujiin. Hän kirjoitti paitsi historian ehkä suurimmat romaanit, myös melkoisen määrän pamfletteja, jotka nykyään moni haluaa unohtaakin. Yleensä niitä ei oikein pidetä suuren kirjailijan arvoisina, mutta hän itse oli asiasta toista mieltä.

”Tunnustuksissaan” (ks. Vihavainen: Haun tunnustuksia tulokset ) Tolstoi itse asiassa leimasi suuret romaaninsa enemmän tai vähemmän arvottomiksi ja luuli löytävänsä sen, mikä elämässä on arvokasta, kaikkein yksinkertaisimmassa jokapäiväisessä työssä, erityisesti ruumiillisessa, joka tuohon maailmanaikaan oli vielä kaiken hyvinvoinninkin perusta ja samalla kaikkein halveksituin asia. Tolstoille se oli pyhää.

Tolstoin pamfletit olivat niin äkkivääriä, että hän joutui niin sanoakseni sekä kirkon että valtion kiroukseen. Kirkosta hänen selitettiin itse eronneen rienaavilla tulkinnoillaan ja valtio yritti estää häntä syytämästä pamflettejaan, jotka kiihottivat kansaa.

Tolstoi otti Uuden Testamentin sanoman vakavasti, mutta sen sijaan kieltäytyi kunnioittamasta enempää kirkkoa kuin valtiota ja oli siis vakaumuksellinen anarkisti.

Tolstoin ”agitaatio” yksinkertaisten totuuksien puolesta todella radikalisoi kansaa ja myös Lenin osoitti arvostustaan hänen hävittävälle työlleen, vaikka tietysti piti naiivina hänen ideaansa siitä, ettei pahalle saanut tehdä vastarintraa.

Tämä oli muuten Tolstoin itämaisesta filosofiasta saama ajatus ja paradoksaalisesti se palasi syntysijoilleen, kun Mahatma Gandhi alkoi saarnata samaa oppia. Hänkin oli Tolstoin oppilas.

Suomessa Tolstoi oli myös erittäin suosittu ja hänen kirjojaan käännettiin paljon. Tolstoin luona Jasnaja Poljanassa kävi myös suomalaisia, kuten Arvid Järnefelt. Suomalaisten kirjeitä Tolstoille on Ben Hellman tutkinut.

Suomen oikeustaistelu sortovuosina sai Tolstoin tuen, joskin hän pian haistoi siinä nationalismia, jota ei kannattanut. Joka tapauksessa hän nousi meillä yleisen palvonnan kohteeksi ja hänestä kirjoitettiin ylistävästi niin oikealla kuin vasemmalla.

Vuonna 1908 pidettiin Helsingissä Tolstoi-juhla, jossa erään puheen piti kirjailija Maila Talvio. Puhe on julkaistu Aika-lehdessä ja siinä kirjailija korotettiin ylenpalttisiin korkeuksiin. Puhe päättyi pateettisiin sanoihin ”Totuus, rakkaus -niissä etsijän määrä, niissä onni, niissä Jumala”.

Näiden asioiden sankariksi vailla vertaa nousi tässä juhlapuheessa aikakauden profeetta, Tolstoi (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Tolstoilla oli tietenkin arvostelijansa myös virallisten instituutioiden, kirkon ja valtion ulkopuolella. Hänen anarkisminsa ei herättänyt luottamusta monissa käytännön ihmisissä ja sitä paitsi hän karkoitti luotaan myös monia taiteen ystäviä leimaamalla koko taiteen lähinnä riettaudeksi ja humpuukiksi.

Myös Tolstoin instituutioiden vastaista propagandaa saattoi pitää edesvastuuttomana ja syvällinen ajattelija Nikolai Berdjajev leimasi hänen anarkisminsa itse asiassa demoniseksi.

Kiinnostavaa on, että Maksim Gorki, josta sittemmin tuli Stalinin kirjallisuuspaavi, oli nuoruudessaan Tolstoin suuri ihailija ja jopa ystävä. Siitä kertovasta kirjasta kirjoittelin aikoinaan näin:

 

perjantai 29. tammikuuta 2021

Mestarin jalkojen juuressa

 

Mestari ja oppipoika

 

Maksim Gorki, Leo Tolstoi. Sofia Andrejevna Tolstaja. Suomentanut Martti Anhava. Siltala 2021, 127 s.

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoita ei tarvitse esitellä ja toivottavasti ei Gorkiakaan. Kuitenkin molempien elämään sisältyy asioita, jotka ovat vähemmän tunnettuja niin meillä kuin jopa Venäjällä.

Kirkonkirouksen alainen ja valtion viholliseksi julistautunut vanha Tolstoi oli aikoinaan viranomaistarkkailussa ja kun hän kerran, jo vanhana miehenä, sairastui, asettui joukko poliisin agentteja vaanimaan tilaisuutta päästäkseen heti kirjailijan kuoltua takavarikoimaan hänen kirjallisen jäämistönsä.

Taudistaan kirjailija kuitenkin toipui ja kuoli sitten aikoinaan dramaattisesti Astapovo-nimisellä pienellä asemalla, jonne hän oli joutunut ”paettuaan” omasta kodistaan.

82-vuotias kirjailija ei silloin suinkaan paennut viranomaisia, vaan -kuten yleisesti arveltiin- omaa vaimoaan. Koko maailma seurasi superkuuluisuuden ”pakoretkeä” ja siitä kirjoitettiin tuoreeltaan tukintoja niin lehdissä kuin erillisinä vihkosina.

Maksim Gorki kuului Tolstoin ihailijoihin ja vietti hänen seurassaan pitkähköjäkin aikoja. Samaan aikaan hän tunsi vetoa myös varsinaiseen poliittiseen vasemmistoon. Oleskellessaan ennen vallankumousta pitkään Caprilla hän tutustui muun muassa Leniniin.

Gorkin henkinen kehitys on varsin erikoinen. Ennen vuotta 1917 hän saavutti kuuluisuutta ”paljasjalkaisena” köyhälistökirjailijana, luonnonlahjakkuutena, joka tuli suoraan kansan keskuudesta.

Bolševikkivallankumouksen hän kuitenkin aluksi torjui kauhistuneena ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessään jyrkän tuomitsevasti Leninin vastuuttomasta seikkailupolitiikasta. Nämä kirjoitukset on myös suomennettu niteessä nimeltä Väärään aikaan ajateltua (ven. Nesvojovremennyje mysli).

Vallankumouksen jälkeen Gorki joka tapauksessa sai Pietarissa merkittävän aseman nälkää näkevän venäläisen älymystön toimeentulon järjestäjänä. Muun muassa Suomesta tulleilla avustuksilla oli suuri merkitys tuon älymystön pitämiseksi hengissä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=isakov ).

Gorki ei kuitenkaan voinut hyväksyä Leninin kyynistä väkivaltapolitiikkaa, johon kuului muun muassa näytösoikeudenkäynti SR-puoluetta vastaan. Näitä bolševikkien poliittisia kilpailijoita syytettiin -nälänhädän järjestämisestä Venäjälle…

Gorki muutti silloin takaisin Italiaan, jossa hän viihtyikin vuoteen 1928 saakka. Lopullisesti Gorki palasi Mussolinin valtakunnasta vuonna 1932 ja hänestä tuli heti Stalinin politiikan suuri hovilaulaja ja niin sanotun sosialistisen realismin perustaja ja ylivertainen mestari.

Aiemmin Gorkia oli yritetty suistaa jalustaltaan sillä perusteella, ettei hän ollut oikea proletaari, vaan -pikkuporvari (meštšanin). Marx ja Engels olivat näet katsoneet, että ihmisen tajunta muotoutuu sosialistiseksi vasta kun hänet ”keitetään tehtaan kattilassa”. Vain siten syntyi todellinen proletariaattinen tietoisuus.

 Gorkin kaltaiset maankiertäjät sen sijaan olivat ns. ryysyköyhälistöä, joka oli vallankumouksen kannalta suorastaan vaarallinen, kuten jo Ludvig Napoleonin ajan kokemukset osoittivat.

Stalin joka tapauksessa tuki voimallisesti Gorkia ja tämä puolestaan Stalinia. Kollektivisoinnin aikaan Gorki puolusti kiihkeästi tätä valtioterrorin muotoa, joka mukamas vapautti talonpojat yksityisomaisuuden orjuudesta, ”pikkuporvarillisuudesta”. Vasta silloin heistä tuli todella ihmisiä.

Symbolisesti merkittäväksi jäi Gorkin rooli päätoimittajana vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Belomorsko-Baltijski kanal imeni Stalina, jossa ihannoitiin sitä orjatyöjärjestelmää, jolla Vienanmeren kanava rakennettiin. Kirjassa muuten verrattiin kanavatyömaan oloja myös Suomen vankiloihin.

Gorkin uraa voi siis pitää sangen kirjavana, joskin luulen, että siitäkin löytyy oma logiikkansa. Joka tapauksessa hänen ystävyytensä ja oppipoikasuhteensa Tolstoin kanssa on poikkeuksellisen mielenkiintoinen teema.

Gorkin mestaria kohtaan tuntema ihailu tuntuu joskus aivan määrättömältä. Hän saattaa kiteyttää tuntemuksensa ylittämättömään tapaan: ”Tuo mies on jumalan kaltainen”.

Jumalaan Gorki ei tietenkään uskonut, mutta kyllä sen sijaan Ihmiseen isolla alkukirjaimella. Sellaisen ihmisen vastakohta taas oli poroporvari, meštšanin. Tästäkin teemasta juuri Tolstoin kohdalla Gorki kirjoitti joskus varsin kiinnostavasti, mutta ei siitä tässä enempää.

Gorkin kuvaukset Tolstoista ovat sangen eloisia ja konkreettisia. Hän on tallentanut paperille suuren määrän paljon puhuvia lausahduksia eri teemoista: kuuluisista kirjailijoista, Venäjän kansan ominaisuuksista, naisista ja niin edelleen.

Putinin Venäjän kannalta kiintoisa on Gorkin arvio Venäjän kansan ikuisesta valtionvastaisuudesta eli siis anarkismista. Kuten muistamme, sama ilmiö todettiin joskus myös Brežnevin Neuvostoliitossa.

-Melkoinen paradoksi: äärimmäisen autoritaarinen valtio, jonka kansa taas on luonnostaan anarkistista…

Naisista Tolstoi Gorkin mukaan sanoi kirjoittavansa joskus totuuden ja sen jälkeen hyppäävänsä arkkuun ja vetävänsä kannen kiinni. Muistan kyllä myös Tšehovin käyttäneen samaa kielikuvaa. Ehkä joku on saanut toiselta vaikutteita?

Joka tapauksessa vanha Tolstoi tunnettiin erityisen hyvin juuri ankarasta seksuaalikielteisyydestään. Pelkästään järjettömän puritaanishenkinen Kreutzer-sonaatti oli tehnyt tuhansia naisia hulluiksi, väitettiin.

Tolstoilla tämä askeettisuuden piirre oli voimakas, mutta ei suinkaan johtunut hänen heikosti kehittyneestä libidostaan, päin vastoin.

Gorki kertoo, miten Tolstoi kerran kysyi Tšehovilta, oliko tämä nuorempana ollut hyvinkin kiihkeä naismaailmassa. Vaivautunut kirjailija kakisteli jonkinlaisen vastauksen, jolloin Tolstoi itse sanoi: Minä olin kyltymätön… Lause loppui rasvaiseen kansanomaiseen sanaan, jonka lukija saa arvata. Jonkinlaista huoripukkiahan tässä tarkoitettiin.

Kreivi häkellytti maankiertäjäoppipoikaansa monilla muillakin suorasukaisilla, kansankielisillä ilmauksilla. Tämä suorastaan loukkaantui, kun kreivi väitti, ettei terve tyttö suinkaan ole luonnostaan siveä, vaan sangen verevä olento.

Tuo Tolstoin seksuaalikielteisyys on kieltämättä selitystä vaativa asia ja Gorkin mielestä kyse oli ressentimentistä: luoja teki häijyä pilaa hävittämällä kyvyn ja jättämällä halun ennalleen.

Tolstoilla oli myös paljon sanottavaa aikansa kirjailijoista ja hieman vanhemmistakin. Tuomiot olivat usein tylyjä ja melko lyhyitä, mutta kiinnostavia perusteluineen. Itse asiassa kaunokirjallisten teosten kyhääminen oli vanhan Tolstoin mielestä turhuutta ja syntiä hänen erinäisistä kirjoituksistaan päätellen, mutta ei sitä näistä keskusteluista huomaa. Sitä paitsi kreivi kirjoitti yhden merkittävimmistä lyhyistä romaaneistaan, Hadži Muratin vasta elämänsä lopulla.

Tämä nide sisältää myös Gorkin lyhyen luonnehdinnan Tolstoin puolisosta, Sofia Andrejevnasta. Gorkin mielestä tämä ei ollut mikään pirttihirmu, vaan kaiken kunnioituksen ansaitseva emäntä, jolla Tolstoin elämässä oli suuri ja myönteinen roolinsa. Tosin Sofialla oli merkittävää pyrkimystä tuoda ansioitaan esille, kuten erinäiset muutkin havainnoitsijat huomauttavat.

Sofia Andrejevnaan Gorkilla ei ollut mitään ystävyyssuuhdetta, päinvastoin tämä suhtautui kirjailijanplanttuun lähinnä vihamielisesti, mutta sehän oli hänen velvollisuutensa, katsoo Gorki. Vähänkö oli siipiveikkoja pyrkimässä Jasnaja Poljanaan, joka sivumennen sanoen oli ja on rakennuksena pieni -entinen palvelusväen asunto.

Joka tapauksessa Gorki haluaa tehdä oikeutta naiselle, joka koko maailmassa leimattiin Tolstoin pahaksi hengeksi ja jota ei edes päästetty katsomaan miestään, kun tämä teki kuolemaa. Vasta kirjailijan menetettyä tajuntansa päästettiin vaimo huoneeseen.

Suomennos vaikuttaa hyvältä, täytyy taas vain sanoa, kun originaalia ei ole vierellä, vaikka olen kyllä joskus näitä juttuja venäjäksikin lukenut. Suomentajan laatima luettelo kirjassa esiintyvistä henkilöistä on sangen tarpeellinen myös meidän tietokoneaikanamme.

Tekstissä on pari sanaa, joita en tunnistanut, mutta luulen kyllä ymmärtäväni. Yksi sellainen on etenkehaten. Tällaista kääntäjän rohkeutta kannatan. Toista se on kuin anglosaksisten slangi-ilmausten sijoittaminen kaikkialle.

Mainio pikku kirja!

 

Kun venäläisyys oli muotia

 

Kuprin ja Wuori

 

Aittakirjaston aarteista sattui nyt käsiin Aika-lehden vuosikerta 1907. Lehtihän kuuluu nykyisen Kanava-lehden esi-isiin ja syntyi vanhasuomalaisten ns. Raatajan ryhmässä. Raataja oli lehti, joka pyrki lähestymään työväkeä.

Sen sivuilta löytyy arvostelu Eino Kaliman kääntämästä Aleksander Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu. Arvostelija on Martti Wuori, joka vielä äskettäin oli toiminut Kuopion läänin kuvernöörin virassa (1903-1905).

Kuvernöörin virka oli tuohon aikaan yleensä kovin sotilaallinen ja sellaisiin hakeutui kenraaleja, Kuopiossahan oli toiminut mm. Alexander Järnefelt. Wuori ei kuitenkaan ollut mikään sotilas, vaan entinen ministerivaltiosihteerin viraston virkamies, joka oli viettänyt pari vuosikymmentä Pietarissa. Venäjää hän oli oppinut ns. Moskovan maisterina eli Venäjän valtion kielistipendiaattina vuosina 1880-1884.

En tunne paremmin Wuoren kuvernöörinuraa, mutta ilmeisesti paikka oli sellainen, johon Bobrikovin aikana vaadittiin venäjän kielen taito ja sehän Wuorella oli, toisin kuin useimmilla suomalaisilla. Vanhasuomalaiset pyrkivät pitämään strategiset asemat suomalaisten käsissä, etteivät ne menisi venäläistäjille.

Wuori joutui vuonna 1905 eroamaan, mikä nähtävästi tapahtui ns. yleisistä syistä. Joka tapauksessa hän sai vielä samana vuonna todellisen valtioneuvoksen arvon. Tämä viittaa siihen, että hänen työtään arvostettiin.

Paitsi virkamies, Wuori oli ahkera kirjailija, joka kirjoitti kymmenittäin seuranäytelmiä, enimmäkseen tietääkseni lyhyitä pikku kappaleita, jotka usein olivat humoristisia. Hän käänsi myös runsaasti kirjallisuutta venäjästä ja ranskasta.

Aleksandr Kuprin, jonka kirjaa tässä sivutaan, oli merkillinen ja monipuolinen kirjailija, joka useita vuosia vietti myös Suomessa. Ensin hän oli täällä komppanian päällikkönä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten emigranttina Venäjän kansalaissodan jälkeen.

Joitakin Kuprinin Suomen-aikaan liittyviä kirjoitelmia, jotka ilmestyivät täkäläisessä venäläisessä lehdessä Novaja russkaja žizn, on julkaistu vasta vuonna 2001, Ben Hellmanin ja Richard Daviesin toimesta.

Kuprinin ura oli monenkirjava. Hän toimi ensin sotilaana ja sitten sekalaisissa töissä muun muassa sirkustaiteilijana, toimi jopa lentäjänä (sekä ilmapallolla että lentokoneella) ja ahersi työläisenä metallitehtaissa. Välillä hän rupesi jo munkiksikin, mutta luopui siitä urasta. Poliittisesti hän oli aktiivinen ja vuonna 1906 kannatti tuntemansa luutantti Schmidtin kapinaa (panssarilaiva Potjomkin).

Bolševikkikaappauksen jälkeen Kuprin ei vielä poistunut Venäjältä, vaan jatkoi kirjallista työtään, Maksim Gorkin suojeluksessa kuten muukin Pietarin nälkää näkevä intelligentsija. Judenitšin vallattua Hatsinan hän liittyi tämän armeijaan. Sen jälkeen seurasi emigroituminen Suomeen ja sitten vuonna 1920 Pariisiin.

Kuprinin elämäkerrassa ehkä yllättävintä on, että hän palasi Venäjälle hallituksen kutsumana vuonna 1937 (!), mutta kuoli seuraavana vuonna ns. luonnollisen kuoleman syöpään.

Itse pidän kovasti Kuprinin proosasta, jossa on paljon sekä hellyttävän lyyrisiä sävyjä (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset) ja toisaalta myös ajan ilmiöihin pureutuvaa, armottoman satiirista ainesta (vrt. Vihavainen: Haun syyskukkia tulokset).

Kuprinin kuuluisin teos on epäilemättä Kaksintaistelu (Pojedinok), joka ilmestyi vuonna 1905. Teos sai suurta huomiota ja herätti pahaa verta armeijassa, jossa se koettiin solvaavana. Kirjan katsottiin yleisesti paljastavan Venäjän armeijasta sitä mädännäisyyttä, joka johti Japanin-sodan katastrofiin ja sitä myytiin paljon..

Muistettakoon, että Venäjän armeijassa oli kaksintaistelu nimenomaan sallittua Aleksanteri III:n ajoista lähtien, kun se oli historiassa ollut yleensä aina kiellettyä, vaikka kieltoa käytännössä rikottiin kaiken uhallakin. Tähän maailmanaikaan tällaisen instituution salliminen oli jo poikkeuksellinen merkki taantumuksellisuudesta.

Wuori nostaa arvostelussaan esille sen mielettömyyden, jonka eteen kaksintaisteluun joutunut nuori upseeri näkee edessään ja joka saa hänet ajattelemaan koko sotilasammatin luonnetta aivan tolstoilaisin äänenpainoin: ”mitä se sitten oikeastaan on koko tuo sotilasammatin viekkaasti kyhätty laitos? Ei mitään, tyhjää prameilua, ilmassa riippuva rakennus, jonka perustana ei edes ole nuo kaksi lyhyttä sanaa ”en tahdo”, vaan se seikka, etteivät ihmiset, ties mistä syystä vielä tähän päivään asti ole sanoneet noita sanoja…mitä se on sitten koko sota välttämättömine kuolemisineen ja koko sotataito, joka tutkii parhaita tappamiskeinoja? Suuri maailman erehdys? Yleinen soaistus?”

”Kaksintaistelu” on siis tendenssiromaani, toteaa Wuori, mutta se on sitä siinä samassa hyvässä mielessä kuin esimerkiksi Tolstoin sotakuvaukset tai taiteilija Vereštšaginin teokset (pääkallopyramidi ”Sodan apoteoosi” ym.).

Myös Kuprin paljastaa sotalaitoksen räikeää mielettömyyttä kuvatessaan juurta jaksain sotilaiden arkea Länsi-Venäjällä sijaitsevassa rykmentissä. Kirja on täynnä hienosti piirrettyjä henkilökuvia. Se on ansainnut paremmin tulla suomennetuksi kuin Leonid Andrejevin ”Punainen nauru”, huomauttaa Wuori, mutta ei selitä mielipidettään sen enempää. Toki myös tuo mainittu Andrejevin kirja suomennettiin. Tämähän olikin meillä suurta venäläissuuntauksen aikaa sortopolitiikan lopettamisen jälkeen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Venäjän kielen eksperttinä Wuori korjailee hieman toista Moskovan maisteria, Eino Kalimaa. Muutamassa kohdassa kääntäjä on mennyt aivan metsään ja kirjoittanut aivan hullunkurisesti, mistä arvostelija antaa konkreettisia esimerkkejä.

Mutta, huomautuksista huolimatta suomennos on Wuoren mielestä ”kaikkea kiitosta ansaitseva ja hyvin nautittava”.

Miksipä vaivauduin kommentoimaan 120 vuoden takaista pientä kirja-arvostelua? No, vaikkapa siksi, että tämänkin päivän elämyksistä jäisi jotakin mieleeni. Jos se jotakin toistakin kiinnostaa, niin sitä parempi.