Suomalaiset ja muut verenimijät.

 

Aikakautensa kuvaaja

 

Aleksandr Kuprin, Syyskukkia ja muita kertomuksia. Suomentanut Kaarina Turja. Ex Libris Helsinki, s.a. 364 s.

 

Aleksandr Kuprin (1870-1938) kuuluu venäläisiin klassikoihin. Hänen tekstinsä sattuivat usein kipeästikin aikakauden hermoon, mikä tietenkin herätti myös pahaa verta. Näin kävi hänen kuuluisimman teoksensa Kaksintaistelu (Pojedinok) kohdalla.

Kaksintaistelu, joka oli aiemmin Venäjälläkin ollut kiellettyä, vaikka tosiasiallisesti laajasti harrastettua, oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa saanut peräti virallisen hyväksynnän ja tämä saattoi johtaa aivan mielettömiin tilanteisiin, kun tietty ihmislaji, jota ranskaksi kutsuttiin nimellä bretteur (ven. бретер -rettelöitsijä) harrasti itsetehostusta saattamalla hengenvaaraan normaaleja säädyllisiä ihmisiä ilman todellista syytä.

Kaksintaisteluhaasteestahan ei käynyt kieltäytyminen, silloin menetti kunniansa, eikä mikään rykmentti huolinut enää moista pelkuria.

Noita ”virallisia” kaksintaisteluita käytiin sitten Venäjällä jopa muutama tuhat, mikä toki oli ajan valistuneissa oloissa anomalia ja korosti vastakohtaa ”Eurooppaan”. Tosin kuolleita tuli enää vain harvakseltaan.

Kuprinin Kaksintaistelu kuvaa erittäin realistisesti mieletöntä tilannetta, johon kaksintaisteluhaaste on saattanut upseerin ja lukija todennäköisesti saakin runsaasti aihetta arvostella koko systeemiä. Kiivaat isänmaanystävinä esiintyvät militaristit kuitenkin suuttuivat moisesta muka koko armeijaan kohdistuvasta herjauksesta, mutta Kuprin kyllä tunsi kuvaamansa miljöön palveltuaan siellä seitsemän vuotta.

Armeijavuosien jälkeen luutnantti evp. kokeili mitä erilaisimpia ammatteja näyttelijästä hammaslääkäriin. Tässäkin kokoelmassa ainakin kuvaus provinssiteatterista perustuu hänen omiin kokemuksiinsa.

Tunnettu luutnantti Schmidtin johtama panssarilaiva Potjomkinin kapina sai Kuprinin sympatiat osakseen, mutta ei hänestä mitään bolševikkia tullut. Maailmansodan sytyttyä Kuprin palveli osan aikaa Suomessa, joka oli hänelle jo muutenkin tuttu.

Vuonna 1937 -kaikista vuosista juuri tuolloin- Kuprin palasi Pariisista Neuvostoliittoon, jossa kuoli seuraavana vuonna. On helppo arvata, että vuonna 1938 kuolemat johtuivat niskalaukauksesta, mutta itse asiassa Kuprin näyttää kyllä kuolleen ruokatorven syöpään, yllättävää kyllä.

Kuprin palveli siis maailmansodan alkuvaiheessa Suomessa, jonne hän myös siirtyi bolševikkikumouksen jälkeen vuonna 1919. Täällä hän avusti ahkerasti paikallista venäjänkielistä lehteä Russkaja žizn. Tämä vaihe on jäänyt monelta hänestä kirjoittaneelta huomaamatta ja myös tässä niteessä kirjoittaa englantilainen (tai skotlantilainen?) McMillin Kuprinin muuttaneen vuonna 1919 Pariisiin. Itse asiassa hän muutti Suomesta Pariisiin vasta vuoden 1920 kesällä.

Helsingin yliopiston Slavistiikan ja baltologian laitos on tehnyt merkittävän kulttuurityön toimittamalla julkaisukuntoon Kuprinin Suomessa ilmestyneen tuotannon niteenä nimeltä Me, venäläiset pakolaiset Suomessa (Мы, русские беженцы в Финляндии, «Нева» 2001). Teosta on verrattu Ivan Buninin Kirottuihin vuosiin, mikä on muuan merkittävimmistä Venäjän vallankumouksen ajan kuvauksista. Vasta nyt nämä Kuprinin tekstit julkaistiin Venäjällä.

Suomesta Kuprinilla on myönteinen käsitys, vaikka hän tuossa kirjassaan toteaakin, että hän kyllä entiseen tapaan kunnioittaa suomalaisia, mutta ei ymmärrä heitä. He ovat aivan kuin ihmisiä eri planeetalta.

Nyt käsillä olevassa kokoelmassa Kuprin koskettelee usein juutalaisia ja muun muassa niitä pogromeja, joita etelä-Venäjällä ja Ukrainassa Japanin sodan jälkeen järjestettiin.

Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Älymystö, intelligentsija, oli piikki tuon ajan ultrapatriootin lihassa, kuten se on nykyäänkin. Russofobiaa vainuaa jokainen kelpo slavofiili kansallisissa vähemmistöissä, joihin eivät enää, luojan kiitos kuulu suomalaiset. Vuosisadan vaihteessa meidät mainittiin säännöllisesti yhdessä puolalaisten ja juutalaisten kanssa.

Tuo suomalaisiinkin kohdistuva purkaus ei siis ole mikään harvinaisuus, vaan todellakin tyypillistä tuon ajan diskurssia. Sitä tapaa sekä kaunokirjallisuudessa (mm. L.S. Sobolevin Kapitalnyi remont) että publisistiikassa (mm. Okrajny Rossii-julkaisun pamflettisarja).

Kirjan käännösasu on paikoitellen kummallinen ja sisältää ranskalaista translitterointia. Mieleen tuleekin, että käännös on tehty ranskasta. Tuohon aikaan -vaikka kirjasta puuttuu painovuosi, sijoitan sen Kariston 1970-luvun klassikkojulkaisujen joukkoon- massamme olikin vielä hyvin vähän venäjän taitoisia. Tilannehan on muuttunut tavattoman nopeasti.

Kuprin on sen luokan kirjailija, että olisi syytä kääntää myös tuo mainittu Me venäläiset pakolaiset Suomessa, suomeksi. Turhempaakin julkaistaan.