Maxima culpa
Tom Wolfe kuvaa
nerokkaassa satiirissaan Turhuuksien
rovio erästä tapahtumasarjaa, jossa roskalehdistöllä on keskeinen rooli.
Kyseessä on
Bronxissa sattunut onnettomuus, jossa hätääntynyt kuljettaja peruuttaa mustan
nuoren miehen päälle ja tämä kuolee.
Kun musta henkilö
kuolee aivan ilmeisesti valkoisen miehen tai tässä tapauksessa naisen toiminnan
johdosta, on Amerikassa aina mahdollista nostaa asiasta valtava kohu, jossa
tarpeen tullen myös ryöstetään ja poltetaan kauppoja, vaihdetaan poliisipäällikköä,
mullistetaan paikallinen politiikka ja niin edelleen. Sikäläisen logiikan
mukaan vain hölmö jättäisi tilaisuuden käyttämättä.
Wolfe kuvaa Bronxissa tapahtunutta tragediaa
seuraavasti: pariskunta eksyy slummiin ja hätääntyy huomatessaan joutuneensa
mustien nuorten piirittämäksi. Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä heillä on
syytä odottaa vähintäänkin aseellista ryöstöä. Niinpä auto jarruttaa ja tekee
paniikkikäännöksen. Silloin yksi nuorista jää sen alle ja kuolee.
Kuollut ihminen
on aina kuollut ihminen. Hänestä ei voi puhua pahaa, de mortuis nil nisi bene, mutta sen sijaan kyllä ehdottomasti
hyvää. Uhripääomaa voidaan kartuttaa erilaisella sankaruudella ja muilla
ansioilla. Tämä tarkoittaa, että joillakin ryhmillä on nyt käsissään mahtava
poliittinen ase, jota vastaan on mahdotonta suojautua.
Niinpä
paikallinen lehti tekee vainajasta mallikelpoisen mustan nuoren miehen, joka
oli huippuoppilas ja kaikin tavoin eteenpäin pyrkivä nuori lupaus, jonka elämän
kyyninen valkoinen mies katkaisi ilmeisesti jonkinlaisessa hit and hide-leikissään. Lohduton äiti jäi yksin ja paikallinen
poliisi käytännössä kieltäytyi tutkimasta koko tapausta, koska uhri oli musta
ja tekijä valkoinen.
Näin siis
paikallisen City Lightin mukaan.
Todellisuus oli aivan erilainen, mutta se ei edes kiinnostanut ketään, sillä
kyseessä oli liian herkullinen tapaus politiikan käyttöön.
Kuvaus on sijoitettu
1980-luvun New Yorkiin, enkä tuohon aikaan koskaan kuvitellut, että sillä voisi
olla mitään yhteistä oman maamme todellisuuden kanssa. Oma lehdistömme oli
lahjomatonta ja korkealaatuista aina iltapäivälehtiä myöten. Näin ainakin
luulin.
En oikein tiedä,
onko minun enää mahdollista säilyttää noita illuusioitani, kun luen, mitä lehdet
kirjoittavat eräästä tietystä pahoinpitelystä, joka tapahtui Helsingin
Elielinaukiolla pari viikkoa sitten.
Asian tutkinta
on kesken, mutta sen verran näyttää olevan selvää, että draaman keskushenkilö
kuoli yllättäen viikon kuluttua siitä, kun häntä pahoinpideltiin potkaisemalla
nurin, jolloin hän löi päänsä katuun.
Siis perin
surullinen tarina, jollaisia hyvässä Helsingissämme valitettavasti sattuu lähes
joka vuosi, lähinnä nakkikioskin jonoissa. Kuten tavallista, sinänsä
vähäpätöisen teon seuraukset ovatkin yllättäen traagiset ja peruuttamattomat.
Juridiselta
kannalta kyseessä ei tietenkään ole murha, koska uhrin kuolema ei ole ollut tavoitteena,
joten tämän rikoksen tunnusmerkit eivät täyty. Toki tekijällä on asiasta
vastuu, lopputulos on kuin onkin hänen syynsä tietyssä mielessä. Vanhan
terminologian mukaan kyseessä on culpa,
asian aiheuttaminen, mutta ei kuitenkaan dolus
eli asian tahallinen aiheuttaminen.
Kun sosiaalinen
media kuohuu pidäkkeettömistä emootioista ja lapsellisimmillaan julistetaan
että kuolema on aina kuolema eikä yksi sellainen voi mitenkään toisesta erota,
on laatulehdistön velvollisuutena kertoa mahdollisimman objektiivisesti, mitä
sen saamien tietojen mukaan on tapahtunut ja miksi kuolema ja kuolema voivat
olla erilaisia rikosoikeudellisesta näkökulmasta.
Mikäli asioita tarkoituksellisesti
väritetään ja sekoitetaan uutiset ja kommentit, vajotaan pian Wolfen City Lightin tasolle ja tie demagogialle
on avoin. Näin ei korkeatasoisessa pohjoismaisessa demokratiassa saa tapahtua.
Nyt kyseessä
olevassa historiassa pahoinpitelijä kuului erääseen äärijärjestöön, joka
sattumoisin on lähes koko kansan yksimielisesti ylenkatsoma ja sen takia myös
poliittisesti varsin merkityksetön ryhmä. Sitä ei ole edes rekisteröity.
Mikäli
tällaisten järjestäytyneiden ryhmien ohjelmana kuitenkin on muiden kansalaisten
pahoinpitely, saati tappaminen, on tietenkin poliisin tehtävänä tällaisen
toiminnan estäminen. Kyseinen
välikohtaus ei kuitenkaan näyttäisi mitenkään liittyvän tuon kuppikunnan
ohjelmaan, vaan kuuluu pikemminkin sarjaan, jota voitaisiin kuvata otsikolla ”kohtaamisia
nakkikioskilla”.
Vanhan sanonnan
mukaan tietyt eläimet ovat äärimmäisen ilkeitä ja ryhtyvät heti hyökkäämään,
kun niitä ärsytetään. Sellainen seikka näyttää olleen tämänkin murheellisen
historian taustalla. Kyseessä siis tuskin voidaan sanoa olleen esimerkiksi niin
sanotun viharikoksen, vaikka vihaa kyllä varmasti on mukana kaikissa
nakkikioskitapauksissa.
Ehkäpä
laatulehdistö siis tyytyy selostamaan tapahtumista sen, mitä tietää ja ehkä myös
esittelee pahoittelunsa asiasta. Tragedialla rahastaminen ja politikoiminen
tuskin sopii pohjoismaisen demokratian perinteisiin.
Tai kenties
meillä nyt onkin niin sanottu uusi
normaali. Helsingin Sanomien uutispäällikön mukaan maassamme vallitsee korvia huumaava hiljaisuus. Hän yhdistää
toisiinsa sen uuden ilmapiirin, joka maassamme on syntynyt hallitsemattoman
maahantunkeutumisen johdosta ja ne kahinat, joissa on ollut mukana sellaisia
ääriryhmiä, kuin se, joka Helsingissä osoitti mieltään, kun mainittu traaginen
kahnaus tapahtui.
Entäpä sitten?
Pitäisikö ainakin kieltää nakkikioskit? Sitä ei vaadita, eikä
uutispäällikkökään kerro tietävänsä kaavaa, jolla vihaiset puheet muuttuvat
ilmapiiriksi ja ilmapiiri teoiksi. Joka tapauksessa, perustelematon johtopäätös
näyttää olevan, että ääriryhmien ja ilmapiirin pitäisi olla Sipilän
hallituksen pääfokuksia.
Voisi kyllä myös
ajatella, että ilmapiiri on jotakin, joka lähinnä heijastaa sitä, mitä maassa
konkreettisemmalla tasolla tapahtuu. Ehkäpä kirjoittajan siteeraama Ritva
Elomaa on pikemminkin tavoittanut jotakin oleellista sanoessaan, että ihmisten
mielessä kuohuu siksi, että maahanmuuttopolitiikasta ei puhuta kyllin
avoimesti.
Tiedä häntä. Itse
olen kyllä hiljaisuuden sijasta yhä uudelleen havainnut valtavan metelin, jossa
toistuvat lähes kaikki ne roskajournalismin ainekset, jotka Tom Wolfe
romaanissaan sijoitti 1980-luvun amerikkalaiseen slummiin.
Häpeämätön
poliittisen myntin lyöminen inhimillisellä tragedialla, mielikuvien katteeton
rakentelu, poliittiset vaatimukset ja aivan fantastiset johtopäätökset ovat
tulleet sen rauhallisen ja asiallisen uutisoinnin ja analyysin tilalle,
jollainen kerran oli myös suomalaiselle laatumedialle luonteenomaista.
Vaikka tiedän,
että tässä sopassa jokainen, joka yrittää esittää rauhallista ja asiallista
analyysiä, leimataan oitis äärihörhöksi ja vähintäänkin rikollisuuden
suosijaksi, totean vielä kerran, että on häpeällistä, mikäli lehdistö meillä
alkaa seurata amerikkalaisten slummiaviisien toimintatapoja sen sijaan, että se
ottaisi asiat asioina ja tyytyisi järjen argumentteihin.
Pahoittelen, jos
joku tämän johdosta loukkaantuu. Mea
culpa, mea maxima culpa.