Maxima culpa

Maxima culpa

Tom Wolfe kuvaa nerokkaassa satiirissaan Turhuuksien rovio erästä tapahtumasarjaa, jossa roskalehdistöllä on keskeinen rooli.

Kyseessä on Bronxissa sattunut onnettomuus, jossa hätääntynyt kuljettaja peruuttaa mustan nuoren miehen päälle ja tämä kuolee.

Kun musta henkilö kuolee aivan ilmeisesti valkoisen miehen tai tässä tapauksessa naisen toiminnan johdosta, on Amerikassa aina mahdollista nostaa asiasta valtava kohu, jossa tarpeen tullen myös ryöstetään ja poltetaan kauppoja, vaihdetaan poliisipäällikköä, mullistetaan paikallinen politiikka ja niin edelleen. Sikäläisen logiikan mukaan vain hölmö jättäisi tilaisuuden käyttämättä.

 Wolfe kuvaa Bronxissa tapahtunutta tragediaa seuraavasti: pariskunta eksyy slummiin ja hätääntyy huomatessaan joutuneensa mustien nuorten piirittämäksi. Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä heillä on syytä odottaa vähintäänkin aseellista ryöstöä. Niinpä auto jarruttaa ja tekee paniikkikäännöksen. Silloin yksi nuorista jää sen alle ja kuolee.

Kuollut ihminen on aina kuollut ihminen. Hänestä ei voi puhua pahaa, de mortuis nil nisi bene, mutta sen sijaan kyllä ehdottomasti hyvää. Uhripääomaa voidaan kartuttaa erilaisella sankaruudella ja muilla ansioilla. Tämä tarkoittaa, että joillakin ryhmillä on nyt käsissään mahtava poliittinen ase, jota vastaan on mahdotonta suojautua.

Niinpä paikallinen lehti tekee vainajasta mallikelpoisen mustan nuoren miehen, joka oli huippuoppilas ja kaikin tavoin eteenpäin pyrkivä nuori lupaus, jonka elämän kyyninen valkoinen mies katkaisi ilmeisesti jonkinlaisessa hit and hide-leikissään. Lohduton äiti jäi yksin ja paikallinen poliisi käytännössä kieltäytyi tutkimasta koko tapausta, koska uhri oli musta ja tekijä valkoinen.

Näin siis paikallisen City Lightin mukaan. Todellisuus oli aivan erilainen, mutta se ei edes kiinnostanut ketään, sillä kyseessä oli liian herkullinen tapaus politiikan käyttöön.

Kuvaus on sijoitettu 1980-luvun New Yorkiin, enkä tuohon aikaan koskaan kuvitellut, että sillä voisi olla mitään yhteistä oman maamme todellisuuden kanssa. Oma lehdistömme oli lahjomatonta ja korkealaatuista aina iltapäivälehtiä myöten. Näin ainakin luulin.

En oikein tiedä, onko minun enää mahdollista säilyttää noita illuusioitani, kun luen, mitä lehdet kirjoittavat eräästä tietystä pahoinpitelystä, joka tapahtui Helsingin Elielinaukiolla pari viikkoa sitten.

Asian tutkinta on kesken, mutta sen verran näyttää olevan selvää, että draaman keskushenkilö kuoli yllättäen viikon kuluttua siitä, kun häntä pahoinpideltiin potkaisemalla nurin, jolloin hän löi päänsä katuun.

Siis perin surullinen tarina, jollaisia hyvässä Helsingissämme valitettavasti sattuu lähes joka vuosi, lähinnä nakkikioskin jonoissa. Kuten tavallista, sinänsä vähäpätöisen teon seuraukset ovatkin yllättäen traagiset ja peruuttamattomat.

Juridiselta kannalta kyseessä ei tietenkään ole murha, koska uhrin kuolema ei ole ollut tavoitteena, joten tämän rikoksen tunnusmerkit eivät täyty. Toki tekijällä on asiasta vastuu, lopputulos on kuin onkin hänen syynsä tietyssä mielessä. Vanhan terminologian mukaan kyseessä on culpa, asian aiheuttaminen, mutta ei kuitenkaan dolus eli asian tahallinen aiheuttaminen.

Kun sosiaalinen media kuohuu pidäkkeettömistä emootioista ja lapsellisimmillaan julistetaan että kuolema on aina kuolema eikä yksi sellainen voi mitenkään toisesta erota, on laatulehdistön velvollisuutena kertoa mahdollisimman objektiivisesti, mitä sen saamien tietojen mukaan on tapahtunut ja miksi kuolema ja kuolema voivat olla erilaisia rikosoikeudellisesta näkökulmasta.

Mikäli asioita tarkoituksellisesti väritetään ja sekoitetaan uutiset ja kommentit, vajotaan pian Wolfen City Lightin tasolle ja tie demagogialle on avoin. Näin ei korkeatasoisessa pohjoismaisessa demokratiassa saa tapahtua.

Nyt kyseessä olevassa historiassa pahoinpitelijä kuului erääseen äärijärjestöön, joka sattumoisin on lähes koko kansan yksimielisesti ylenkatsoma ja sen takia myös poliittisesti varsin merkityksetön ryhmä. Sitä ei ole edes rekisteröity.

Mikäli tällaisten järjestäytyneiden ryhmien ohjelmana kuitenkin on muiden kansalaisten pahoinpitely, saati tappaminen, on tietenkin poliisin tehtävänä tällaisen toiminnan estäminen.  Kyseinen välikohtaus ei kuitenkaan näyttäisi mitenkään liittyvän tuon kuppikunnan ohjelmaan, vaan kuuluu pikemminkin sarjaan, jota voitaisiin kuvata otsikolla ”kohtaamisia nakkikioskilla”.

Vanhan sanonnan mukaan tietyt eläimet ovat äärimmäisen ilkeitä ja ryhtyvät heti hyökkäämään, kun niitä ärsytetään. Sellainen seikka näyttää olleen tämänkin murheellisen historian taustalla. Kyseessä siis tuskin voidaan sanoa olleen esimerkiksi niin sanotun viharikoksen, vaikka vihaa kyllä varmasti on mukana kaikissa nakkikioskitapauksissa.

Ehkäpä laatulehdistö siis tyytyy selostamaan tapahtumista sen, mitä tietää ja ehkä myös esittelee pahoittelunsa asiasta. Tragedialla rahastaminen ja politikoiminen tuskin sopii pohjoismaisen demokratian perinteisiin.

Tai kenties meillä nyt onkin niin sanottu uusi normaali. Helsingin Sanomien uutispäällikön mukaan maassamme vallitsee korvia huumaava hiljaisuus. Hän yhdistää toisiinsa sen uuden ilmapiirin, joka maassamme on syntynyt hallitsemattoman maahantunkeutumisen johdosta ja ne kahinat, joissa on ollut mukana sellaisia ääriryhmiä, kuin se, joka Helsingissä osoitti mieltään, kun mainittu traaginen kahnaus tapahtui.

Entäpä sitten? Pitäisikö ainakin kieltää nakkikioskit? Sitä ei vaadita, eikä uutispäällikkökään kerro tietävänsä kaavaa, jolla vihaiset puheet muuttuvat ilmapiiriksi ja ilmapiiri teoiksi. Joka tapauksessa, perustelematon johtopäätös näyttää olevan, että ääriryhmien ja ilmapiirin pitäisi olla Sipilän hallituksen pääfokuksia.

Voisi kyllä myös ajatella, että ilmapiiri on jotakin, joka lähinnä heijastaa sitä, mitä maassa konkreettisemmalla tasolla tapahtuu. Ehkäpä kirjoittajan siteeraama Ritva Elomaa on pikemminkin tavoittanut jotakin oleellista sanoessaan, että ihmisten mielessä kuohuu siksi, että maahanmuuttopolitiikasta ei puhuta kyllin avoimesti.

Tiedä häntä. Itse olen kyllä hiljaisuuden sijasta yhä uudelleen havainnut valtavan metelin, jossa toistuvat lähes kaikki ne roskajournalismin ainekset, jotka Tom Wolfe romaanissaan sijoitti 1980-luvun amerikkalaiseen slummiin.

Häpeämätön poliittisen myntin lyöminen inhimillisellä tragedialla, mielikuvien katteeton rakentelu, poliittiset vaatimukset ja aivan fantastiset johtopäätökset ovat tulleet sen rauhallisen ja asiallisen uutisoinnin ja analyysin tilalle, jollainen kerran oli myös suomalaiselle laatumedialle luonteenomaista.

Vaikka tiedän, että tässä sopassa jokainen, joka yrittää esittää rauhallista ja asiallista analyysiä, leimataan oitis äärihörhöksi ja vähintäänkin rikollisuuden suosijaksi, totean vielä kerran, että on häpeällistä, mikäli lehdistö meillä alkaa seurata amerikkalaisten slummiaviisien toimintatapoja sen sijaan, että se ottaisi asiat asioina ja tyytyisi järjen argumentteihin.

Pahoittelen, jos joku tämän johdosta loukkaantuu. Mea culpa, mea maxima culpa.

Herra Chauvinin pitkä laahus

Chauvinismin uusi aalto

Tuossa blm-hysteriassa on paljonkin epätodellista. Voimme aloittaa kelpo konstaapelin nimestä, joka on Chauvin, Derek Chauvin.

Kyseessä on sen verran harvinainen nimi, että tuntuu kuin parikin lottovoittoa nyt olisi tullut peräkkäin sellaisissa huonoissa arpajaisissa, joissa jaetaan vain rangaistuksia.

Sopivan nimen lisäksi meillä on video, joka on yhtä puhutteleva kuin aikoinaan hukkuneen taaperon kuva Välimeren rannalla. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=olikos+sit%C3%A4+koko+poikaa ).

Itse teema on niin haukotuttavan ikiaikainen, ettei sen oikeastaan olisi pitänyt aiheuttaa mitään reaktioita missään. Sehän on se tyypillinen koira puri miestä –juttu, jollaisia suuressa maassa sattuu suunnilleen yhtä usein, kuin suuria lottovoittojakin. Niitäkin vain harvemmin sattuu useampia ihan samaan kasaan.

Rodun teema on rapakon takana yhtä ikituore kuin tylsäkin. Vaikka rotuja ei tunnetusti olekaan, otetaan ne siellä huomioon joka paikassa ja pyritään eliminoimaan niiden vaikutus vähemmistöjä suosivalla epäreilulla kohtelulla, joka kantaa nimeä affirmative action.

Sehän nyt ei vain kaikkien kohdalla onnistu eikä aina myöskään herätä minkäänlaisia haluja päästä pois siitä omasta ghettomiljööstä, jossa aika kuluu mukavasti omia luontaisia taipumuksia noudatellen. Slummikulttuurilla on omat lakinsa, joista löytyy kyllä asiantuntevaa kuvausta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dalrymple ).

Meillä tuota kulttuuria tuskin vielä on lainkaan, vaikka moni älyköksi mielellään lukeutuva näyttää kovin hurmaantuneen ajatuksesta, että sellainen vielä kerran tännekin saataisiin.

Mitä tulee rotuun Amerikan ulkopuolella, liikutaan siellä yleensä aivan erilaisessa yhteiskunnassa. Etenkin meillä Euroopassa historiallinen kokemus on opettanut monia varomaan koko asiaa. Näin ainakin oli vielä taannoin.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitinkin asiasta: Suuresti kunnioittamani kosmopoliittinen intellektuelli Tony Judt kertoi aikoinaan, että hänen juutalainen isänsä kammoksui Amerikkaa siitä syystä, että ”rodusta” oli siellä tehty niin kovin keskeinen asia. Samasta asiasta näet oli jo kokemusta sodanedellisestä Wienistä.

Todellakin, jos joku ampuu toisen Amerikassa, ei asia ole uutinen. Kyseessähän on maan tapa. Mutta hänen on syytä valmistautua siihen, että asia on uutinen ja että reilua oikeudenkäyntiä ei ole odotettavissa, mikäli ampujan ja ammutun roturyhmät eivät satu kohdalleen. Kun muuan musta urheilutähti tappoi perheensä, hänet vapautettiin siksi, että hän kuului tiettyyn joukkoon. Kun hiljattain muuan ei-musta henkilö ampui mustan, vaadittiin laajoissa mielenosoituksissa uhrille ”oikeutta”, millä tarkoitettiin, että ampuja oli julistettava syylliseksi. Ampujan onneksi hän ei kuitenkaan ollut valkoinen WASP, mikä uutisoinnissa todettiin ja minkä oletettiin vähentävän todistustaakkaa ja luultavasti myös syyllisyyttä ja mahdollista tuomiota.

Nämä uutiset saattavat kuulostaa korvissamme pelkältä tavanomaiselta amerikkalaisen lehdistön sekoilulta, jolle ei kannata uhrata sen enempää ajatuksia. Meillähän tutkitaan oikeudenkäynnissä vain kunkin vastuullisen yksilön tekoja ja seuraamukset tulevat sen mukaan. Normaali pohjoismainen oikeustaju ei salli, että asiaan sekoitetaan mitään ryhmäetuja tai synnynnäistä asemaa. Yhdenvertaisuus lain edessä voi tarkoittaa vain sitä, että jokainen vastaa oikeudessa itsestään ja tekemisistään eikä muista. Isät, äidit, serkut, klaanit ja heimot eivät kuulu asiaan. Kaikkein vähiten siihen kuuluu perimä, saati ihonväri. Näin se on ollut jo ennen Wibeliusta ja näin se on hänen jälkeensäkin.

Amerikkalainen rotuerottelun perinne juontuu orjakulttuuriin, jollainen meillä toteutui aivan eri muodossa. Olimme nimittäin itse niitä orjia, joita vietiin kaukomaiden markkinoille tuhansittain. Asiastahan on Jukka Korpelan melko tuore tutkimuskin.

Loistava kirjailija Tom Wolfe on satiirissaan Turhuuksien rovio tehnyt selvää siitä, miten tämän rasistisen perinteen pohjalta voi Amerikassa luoda falskia uhrikulttuuria ja kalastaa sameissa vesissä: (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tom+wolfe ).

Tätähän me nyt olemme taas todistamassa. Voisiko olla mitään arkipäiväisempää ja tyypillisesti amerikkalaisempaa ilmiötä. Typeryyden banaalisuus on taas kerran aivan käsin kosketeltavaa ja tällä kertaa se on meitä maantieteellisesti lähempänä kuin koskaan ennen. Etenkin niin sanotun joukko- tai apuälymystön piirissä on jo menty sille tasolle, jolle laskeutuminen olisi kriitikkojen kannalta kohtuutonta. Siellä silakka haisee ja varisten raakkuminen saastuttaa ääniavaruuden.

Joka tapauksessa tästä sotkusta voi nostaa esille pari tyypillistä piirrettä. Toinen on se, että mainitun joukon piirissä koko valkoisen Amerikan uskotaan tuon kuuluisan videon perusteella olevan toteuttamassa jonkinlaista chauvinistista ohjelmaa, jossa uhrit valitaan ihonvärin mukaan.

Niinpä se tyttönen, joka meidän maassamme heittäytyy mahalleen ja vaikertaa ”I cannot breathe” ei ole ainoastaan sanomassa, että hän on kaikkea pahaa ja ilkeää vastaan ja kaiken hyvän puolesta, vaan että juuri se chauvinistinen käytös, joka nyt tapahtui Minnesotassa, on tietyn politiikan ilmentymä ja pitäisi kieltää.

Yhdysvaltain hallitus tai hallinto laajemmin on tuskin onnistunut kohde. Kyllä he nyt niin kovasti ovat yrittäneet ihonväriin perustuvaa suosimista, että tuloksiakin täytyy jo olla näkyvissä, mikäli ne riippuvat julkisen vallan politiikasta.

Mutta kun miekkarointi näin ihanan asian puolesta on niin ihanaa! Mitä muita perusteluja sille voitaisiin keksiä?

Ehkäpä vaikka se banaaleista banaalein, että tosiasiassa me kaikki olemme syyllisiä. Eihän meistä kukaan ollut Minnesotassa tuota venkulaa pidättämässä, mutta jokaisella tai ehkä paremmin suunnilleen joka toisella on kuin onkin jotakin omallatunnollaan, jos oikein kunnolla pöyhitään.

Nimittäin ne, jotka ovat ihan normaaleja ja kunnollisia kansalaisia, jotka elättävät itsensä ja vielä pummit siinä ohessa, ovat samalla etuoikeutettuja. Kysykää vaikka intersektionaalisilta feministeiltä. Se taas on niin väärin.

Toden totta. Pian Senaatintorin makailun jälkeen alkoi netistä löytyä viittauksia siihen, miten meidänkin maassamme on havaittu olevan ns. rasismia. Esimerkkinä voidaan vain mainita se, että poliisi on harjoittanut ns. etnistä profilointia sen sijaan, että olisi a priori pitänyt jokaista mummoa yhtä vaarallisena terroristina. Loukkaavaahan moinen järjen käyttö on, molempiin suuntiin.

Niinpä myös meillä on kaikkien, tai lähes kaikkien kantakansallisuutta edustavien, työssäkäyvien ja normaalien syytä tuntea katumusta kaikkien noiden vieraiden, vajaakykyisten ja pervojen (queer) edessä.

Toki veronmaksajat auttavat heitä minkä voivat, mutta mikä takaa, ettei monien, aivan liian monien sielun syövereissä saattaisi olla annos vaikkapa sitä itseään chauvinismia.

Mielenosoittajilta jäi kyllä valitettavasti kokonaan kertomatta se, mitä pitäisi tehdä, kenen, miksi ja milloin, mutta tässähän jo taidetaan vaatia liikoja.

Ruumiin epäkulttuuri

Kun ihminen alkoi kehoa rakentamaan

Kun tämän ajan historiaa joskus noin sadan vuoden kuluttua kirjoitetaan, tullaan luultavasti kiinnittämään huomiota ihmisruumiin sairaalloiseen ja pakonomaiseen muokkaukseen, jota näyttää jo esiintyvän miltei kaikkialla.

En nyt tarkoita ensi sijassa niitä kaiken maailman kielenhalkaisuja, tissien rengastuksia, sormien katkomisia ja penisten pätkimisiä, jotka näyttävät edustavan tämän manian korkeinta astetta, vaan niitä ilmiöitä, joihin pakosta törmäämme joka päivä, mikäli kaupungilla liikumme.

Mutta toki nuokin edellä mainitut, entusiastien saavutukset ovat merkittäviä, sillä kaiketi vähäisemmät veljet ja sisaret ottavat oppia juuri sankareistaan. Kukapa keksisi ihan itse mennä ja pistää nenäänsä tai vaikka kieleensä reiän ja tunkea sinne jonkin metalliesineen?

Nyt se joka tapauksessa näyttää eräänlaiselta normaalilta. Jos kantti kestää, niin halkaistaan sitten vaikkapa nenä.

On selvää, että moinen väkivalta luonnolle tuottaa kipua ja hankaluutta. Odotettavissa kai on, että siitä saa palkinnon jossakin muussa muodossa.

Koska naisen biologiseen rooliin kuuluu ennen muuta huolehtia siitä, kenen silmissä hän haluaa olla haluttava ja kiinnostava, näyttää tällaisessa esillepanossa kyse olevan kääntymisestä aivan tietyn miehisen vertaisryhmän puoleen. Siitä en viitsi sanoa sen enempää.

Sukupuolten ns. tasa-arvoa edustanee se seikka, että myös miehet saattavat ottaa vaikkapa nänni- tai penislävistyksiä ja tietyllä porukalla korvakorut ovat yhtä välttämätöntä rekvisiittaa kuin poninhäntä.

En halua kuvitella, millaista varsinainen seksielämä renkaiden ja muiden varusteiden kanssa oikein on, mutta kai sitä voi verrata entisaikojen siveysvyön käyttöön. Kysymyksessä on ehkä siis haaste, mutta eipä siitä sen enempää. Minulle sopii mainiosti, että asianharrastajat pitävät yksityiskohdat omana tietonaan. Toivotan palkitsevia hetkiä, onhan niistä jo maksettukin.

Molempia sukupuolia koskeva, ruumiillisessa muodossa esiintyvä sielunsairaus on ns. body building, jonka nimitys jo kertoo, mikä asian idea on. Luulen, että sen symbolinen merkitys on sovellettavissa hyvinkin laajalle

Kun katsomme klassisia kreikkalaisia patsaita, emme löydä sieltä yhtään ns. bodaria, vaikka taiteilijat ovat pyrkineet kuvaamaan usein juuri urheilijoita, jotka pyrkivät täydellistämään ruumiin terveyden ja kauneuden.

Syy on tietenkin selvä. Ei kenelläkään ollut järjellistä syytä paisuttaa ruumiinsa muhkuroita absurdeihin mittoihin. Hyvin toimiva keho oli ja on jotakin muuta kuin lihakasa, joka jaksaa tuskin kävellä pitempiä matkoja valtavasta hukkamassastaan johtuen.

Mutta mitä onkaan kauneus ja kuka siitä voi antaa tuomionsa? Nykyinen länsimainen kulttuuri on jo kauan sitten hylännyt ajatuksen pyrkimisestä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Niiden vastakohdat ovat paljon kiinnostavampia ja menevät kaupaksi aivan toista tahtia.

Niinpä meillä on miljardibisnes, joka saa asiakkaikseen valtavan määrän molempien sukupuolten edustajia, jotka juoksevat oravanpyörässään ilman mitään järjellistä päämäärää, vain siksi, että eivät voi sietää normaalia, luojan luomaa ruumistaan.

Tämän päivän hesarissa on mainos, jossa hoikka nuori nainen katsoo inhoten sitä normaalia rasvakerrosta, joka kuuluu naisen ns. sekundäärisiin sukupuolitunnusmerkkeihin. Lukijoiden piirissä kaiketi oletetaan olevan riittävästi hölmöjä, jotka jakavat tämän esikuvan pöyristyksen.

Nyt sitten vain ihmerohtoja popsimaan ja joka päivä salille huhkimaan! Myynnissä olisi kaikenlaista…

Mikäli tarvis olisi vain pitää lihakset jäntevinä ja suorituskykyisinä, riittäisi kullekin lihakselle muutamien sekuntien jännitys noin kolmella neljänneksellä maksimitehosta.

Tämän olen lukenut populaarijulkaisusta enkä pane päätäni pantiksi sen pätevyydestä. Joka tapauksessa huhkiminen salilla tunnista toiseen on valtaosaltaan mieletöntä ajanhukkaa, jonka syyt ovat ennen muuta irrationaaliset.

Tom Wolfe lyömättömässä nykyajan kuvauksessaan Turhuuksien rovio kiteytti asian niin, että naisille oli onnistuttu myymään käsitys siitä, että heidän olisi näytettävä pojilta, joilla on rinnat tullakseen vastakkaisen sukupuolen himoitsemiksi.

Kyseessä on tietenkin epänormaali käsitys, joka aivan ilmeisesti juontaa juurensa homopiireihin, jotka yleensäkin hallitsevat muotimaailmaa. Hyvin se joka tapauksessa näyttää mennen kaupaksi. Pelottavan hyvin. Mutta tuottaahan se mijardeja.

Takavuosien kauhistuttavat luuviulut kauppojen ikkunoissa aiheuttivat ainakin minulle suorastaan fyysistä pahoinvointia ja ymmärtääkseni tuhansia ja taas tuhansia nuoria naisia kuoli anoreksiaan tuon maanisen kampanjan takia.

Eivät asiat vieläkään ole palautuneet normaalitilaan eikä edes sinne päinkään. Kuljen itse päivittäin somistustarvikeliikkeen ikkunan ohi ja saan kauhistella naisnukkea, jolla on täysin miehinen vartalo ja vieläpä ns. sixpack, mutta lisäksi sitten rinnat… Kylkiluut eivät kuitenkaan ole näkyvissä. Kiinnostava yhtälö ja arvaan, että monenlaista liikettä saa tehdä sitä tavoitellessaan.

Myös pornomaailmassa, jossa keinotekoisia ihannekuvia kai voi myydä vain erityisen pahasti vinksahtaneille, yritettiin joskus häivyttää naisellisen vatsan muodot, joihin luonnostaan kuuluu viehättävä rasvatyyny yhtä erottamattomasti kuin naisen reisien kuuluu koskettaa toisiaan, ilman sitä rakoa, joka miehillä jää niiden väliin.

Niinpä pornokuvien naiset vetivät vatsansa sisään ja kylkiluiden alle muodostui kammottava kuoppa, joka toi mieleen keskiajan kuolemankuvat.

Näitä uistellessa taas kerran mieleen palautuvat antiikin veistokset, joita on syystäkin pidetty ihanteellisen kauneuden täydellistyminä. Aristoteliseen ajatteluunhan kuului, että ihmiselläkin on jokin tietty olemus, johon hän voi pyrkiä ja siinä paremmin tai huonommin onnistua. Mahdottomaan pyrkiminen on tyhmyyttä.

Niinpä esimerkiksi porkkanan siemenestä voi kasvaa vain porkkana ja on aivan turha yrittää tehdä siitä jonkinlaista lanttua. Siastakin voi tulla vain sika vaikka rotuja tietenkin voidaan kehittää siitoksen eli valinnan avulla.

Yleisesti on tunnustettu, että myös ihminen on biologisten rajoitustensa alainen. Valitettavasti tämä yksinkertainen tosiasia ei millään näytä menevän melko merkittävän ihmispopulaation ymmärrykseen.

Mikäli ihminen haluaa vaikkapa heittää keihästä tai kuulaa pitkiä matkoja, hänen kannattaa turvautua järkeensä ja luoda sitä varten tarvittavat vehkeet. On pelkkää idiotismia yrittää sen tehdäkseen rasittaa ihmiskudoksia enemmän kuin ne kestävät, sillä raja tulee hyvin nopeasti vastaan.

Mitä kauneuteen tulee, vain ja ainoastaan luonto kykenee muovailemaan sellaisia olentoja, joissa ihmisen mahdollisuudet maksimaalisesti toteutuvat. Ihmisen omat tuherrukset saavat aikaan vain säälittävää jälkeä, josta mieli tekee kääntää katse mahdollisimman nopeasti pois.