tiistai 23. kesäkuuta 2026

Vaihtoehtoinen historia

 

Vanhasta Suomesta Suomen Kansanvaltaiseen Tasavaltaan. Kuvitelma

 

     Kuten tunnettua, niitä alueita, joita Venäjään liitettiin Suomen suuriruhtinaskunnasta Uudenkaupungin rauhansopimuksen perusteella vuonna 1721 ja joita sitten täydennettiin vielä Turun rauhassa vuonna 1743, nimitetään Vanhaksi Suomeksi.

     Tämän nimityksen on sanottu tulleen Suomessa käyttöön 1830-luvuta lähtien ja Venäjällä sitä käytettiin erotukseksi siitä ”Uudesta Suomesta”, joka valtakuntaan liitettiin vuonna 1809. Olen huomannut termiä ”Uusi Suomi” käytetyn Venäjällä ainakin jo vuonna 1812.

     Joka tapauksessa monikansallinen imperiumi Venäjä, joista oli tullut sellainen nimenomaan Uudenkaupungin rauhassa, kun Viipurin lääni ja Itämeren maakunnat liitettiin siihen omine hallintoineen, oli varsin erikoinen, monikansallinen luomus, ”Vielvölkerreich”, kuten muuan saksalainen on sitä nimittänyt.

     Uusia alueita ei siis muitta mutkitta liitetty uuteen emämaahan, vaan ne säilyttivät vanhan hallintonsa ja privilegionsa. Vanhassa Suomessakin oli voimassa kaksi lakia: Turun rauhassa liitetyllä alueella Ruotsin vuoden 1732 laki ja Uudenkaupungin rauhassa liiteyllä alueella sitä edeltäneen tilanteen mukainen lainsäädäntö.

     Hallinnollisesti yhdistettiin Vanha Suomi Itämeren maakuntiin ja niiden asioita käsiteltiin samassa kollegiossa, saksan kielellä.

     Saksa syrjäytti muutenkin ruotsin hallinnon ja opetuksen kielenä ja Tartossa sijainnut saksankielinen kollegio valvoi myös Vanhan Suomen saksalaisia kouluja. Sellainen oli jopa pikkuruisessa Savonlinnassa.

     Ajan sotilaspoliittisessa ajattelussa Venäjän uusi pääkaupunki Pietari kaipasi ”tyynykseen” Viipurin lääneineen, mutta kun koko Suomen suuriruhtinaskunta oli liitetty Venäjän valtakuntaan, voitiin raja siirtää takaisin Rajajoelle.

     Liittämisestä päätettiin vuoden 1811 lopussa ja se toteutettiin seuraavana vuonna. Se ei ollut mikään läpihuutojuttu ja herätti runsaasti vastustusta Pietarin ylimystössä, mutta niinpä se vain tehtiin. Sitä voitiin pitää myös myötäjäisinä Suomelle, jossa Aleksanteri I halusi muutenkin kokeilla Speranskin liberaalien aatteiden toimivuutta. Puolan kuningaskunta oli toinen, vastaava tapaus.

     Uudesta rajasta on sanottu, mettä se oli mahdollinen emämaan ja autonomisen alueen välillä, mutta ei kahden itsenäisen valtion välillä. Tiedä häntä. Ainakin se muutettiin. Joka tapauksessa itsenäisen Suomen olemassaolo, ainakin ilman Viipurin lääniä hyväksyttiin sitten Moskovassakin, vaikka ei ilman yritystä muuttaa sitä.

     Mikä olisi sitten ollut Vanhan Suomen kohtalo, ellei sitä olisi hyvissä ajoin liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, vain vajaan sadan vuoden jälkeen?

Venäläisessä wikipediassa on lainattu Katariina Suuren kirjettä, jossa hän sanoo seuraavasti (google-käännös):

Pieni Venäjä (=Vähä-Venäjä eli Ukraina), Liivinmaa ja Suomi ovat provinsseja, joita hallitaan heille vahvistetuilla erioikeuksilla, ja olisi hyvin sopimatonta rikkoa niitä yhtäkkiä poistamalla ne; kuitenkin niiden kutsuminen ulkomaisiksi ja niiden kanssa toimiminen sen perusteella on enemmän kuin virhe, ja voidaan sanoa rehellisesti tyhmyydeksi. Nämä provinssit, samoin kuin Smolensk, tulisi tehdä venäläistyneiksi ja saamaan ne lopettamaan kuin sudet katsomisen metsään. Tämä on erittäin helppoa, jos järkevät ihmiset valitaan johtajiksi näissä provinsseissa... 

Katariina II:n omakätinen ohje Višemskille (Vjazemskille) hänen astuessaan virkaan yleisprokuraattorina helmikuussa 1764.

     Katariina siis puhuu pehmeistä metodeista, joiuta esimermiksi Vanhassa Suomessa sovellettiin. Sehän oli vapautettu myös asettamasta sotamiehiä siihen saakka, kunnes keisari Paavali vuonna 1796 muutti tämänkin äitinsä määräyksen.

     Mutta pehmeä metodi oli vain yksi keino Venäjän perinteisessä repertoaarissa. Kun tunnemme Neuvostoliiton häikäilemättömän politiikan läntisillä reuna-alueilla ennen ja jälkeen toisen maailmansodan, voimme päätellä, että määrätietoinen venäläistäminen olisi runnottu läpi siellä myös ilman sitä väestönvaihtoa, joka toisen maailmansodan yhteydessä tosiasiassa tapahtui.

     Mikäli Suomen suuriruhtinaskunta olisi jäänyt osaksi tsaarin Venäjää, olisi se suurella varmuudella venäläistynyt voimakkaasti, mutta sen rajat olisivat saattaneet jäädä vuoden 1812/1939 mukaisiksi, sillä erotuksella, että Kannaksen rajapitäjien jo päätetty liittäminen Venäjään olisi toteutettu.

     Mikäli lähentyminen Neuvostoliiton valtapiiriin olisi tapahtunut vuonna 1939, kuten jo oli (molemminpuolisesti…) päätetty, olisi suurin osa Itä-Karjalaa liitetty Suomeen, Uhtuaa ja Aunusta myöten.

     Suomi oisi mahdollisesti liittynyt Neuvostoliittoon tai sitten ei. 2.12.1939 sopimushan tehtiin itsenäisten valtioiden välillä. Niin tai näin, Suur-Suomi olisi jäänyt todellisuudeksi. Moskova olisi kyennyt ohjailemaan Suomea, kuten muitakin alusmaitaan kommunistisen puolueensa välityksellä. Se olisi voinut sille hyvinkin riittää yhdessä muutaman kymmenen tuhannen miehen varuskunnan ja tukikohtien kanssa. Ja kyllähän meiltä olisi innokkaita jeesmiehiä riittänyt hallintoon.

     Suomessa olisi suurella varmuudella tapahtunut hyvin laaja poliittis-sosiaalinen puhdistus, joka olisi kohdistunut paitsi vuoden 1918 vihollisiin, myös koko valtiokoneistoon ja sen ohella sosialidemokraatteihin, suojeluskuntiin, vauraaseen porvaristoon ja talonpoikaistoon ja niin edelleen.

     Kielellisesti Suomi olisi todennäköisesti saanut entisten kahden lisäksi vielä uuden kansalliskielen, karjalan, ja kouluissa luettujen saksan, englannin ja ranskan oppitunnit olisi rajoitettu yhteen viikossa. Kielenopiskelussa ne olisi suurimmalta osalta korvannut pakkovenäjä, jota olisi opiskeltu suunnilleen saman verran kuin äidinkieltäkin (suomea, truotsia tai karjalaa).

      Ruotsi ja -karjala olisivat rajoittuneet vähemmistöalueille ”kotikielen” asemassa.

     Suomen mahdollisia väestönmenetyksiä asema Neuvostoliiton kanssa ystävyysliitossa olisi aiheuttanut sekä sisäisten puhdistusten, että Saksaa vastaan käydyn sodan kautta. Kymmenen prosenttia, eli ehkä vajaat 400 000henkeä tuskin on kovin yliampuva arvio, vaikka ehkä yläkanttiin.

     Näistä ehkä noin puolet olisi kuollut niskalaukaukseen, Gulagiin ja kyydityksiin ja toinen mokoma kaatunut taisteluissa, kuka Neuvostoliiton puolella, kuka sitä vastaan. Mutta tapettujen tilallehan tulevat nopeasti uudet ihmiset.

     Neuvostoliiton hajotessa maassamme olisi ollut ehkäpä noin 4,5 miljoonaa kantasuomalaista, 150 000 karjalaista 100 000 venäläistä ja 100 000 eri neuvostokansojen edustajaa, muun muassa Kaukasiasta, Keski-Aasiasta ja Neuvostoliiton läntisiltä alueilta (Ukraina, Valko-Venäjä, Moldavia, Baltian maat).

      Tilanne olisi siis varmasti poikennut nykyisestä, mutta on syytä kysyä, missä suhteessa se olisi olennaisesti poikennut, vai olisiko?

      Uskonnollisessa suhteessa ortodoksinen kirkkomme olisi olut Moskovan patriarkaatin alainen ja sen jäsenmäärä olisi monikertaistunut, mutta kaiken kaikkiaan maahanmuuttajat eivät olisi muodostaneet erityistä uskonnollista rinnakkaisyhteiskuntaa. Sekä suomalaisille, että maahanmuuttajille olisi ollut yhteistä tietyn, sosialistisen elämänmuodon kokemusasiantuntijuus  ja heitä olisi yhdistänyt venäjän kielenvähintäänkin kohtuullisen sujuva osaaminen.

     Mutta tuo neuvostoperintö olisi jäänyt lopultakin suomalaisille vieraaksi ja siitä olisi pyritty eroon heti Neuvostoliiton romahdettua. Viimeistään muutaman vuosikymmenen kuluttua epäluuloinen ja kaunaa kantava Suomi olisi liittynyt Natoon ja sen ja Venäjään välille olisi syntynyt pysyvää laatua oleva poliittis-sosiaalinen jännite molempien osapuolten vahingoksi.

     Tässä kohtaa piti kirjoittamani ”Sen pituinen se”, mutta elämähän jatkuu, toivottavasti kauankin.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.