Poika oli, vain kuva jäi
Maksim Gorkin
romaanissa Klim Samginin elämä, on kohtaus, jossa pikkupojan ja tytön kerrotaan
hukkuneen. Tyttö löytyy, mutta kun kukaan ei osaa oikein sanoa, miten pojan
voisi löytää, alkaa aikuisten kärsivällisyys loppua ja joku alkaa tiukata: ”Entä
oliko sitä poikaa ollenkaan? Ehkei mitään poikaa edes ollut?”
Ikävä kyllä,
poikakin oli ja myös hän löytyi hukkuneena. Tragedian taustaa vasten
epäuskoinen kysymys tuntui loukkaavalta. Miksi ei voitu ilman muuta uskoa, mitä
kerrottiin ja suhtautua tragediaan asianmukaisella surulla ja arvokkuudella?
Kuoleman majesteetin edessä arkipäiväiset tosiasiakysymykset kuulostavat
irvokkailta.
Mutta asian
todellista laitaahan ei tiedetty ja sen selvittäminen tietenkin oli tarpeen.
Saattoihan olla, että pojan olisi vielä voinut löytää hengissä, mikäli olisi
saanut täsmällisen ja tolkullisen tiedon. Sen etsiminen oli tärkeä
prioriteetti, hukkunutta taas ei voinut herättää henkiin minkäänlaisella
puheella, korkeintaan elvytyksellä ja silläkin vain ajoissa.
Lapsen kärsimys
ja kuolema ovat herkkiä asioita. Syyttä ei Dostojevskin Ivan Karamazov
julistanut, ettei koko maailman onni olisi vaihdettavissa syyttömän lapsen
kärsimykseen. Tämä oli tietenkin paradoksi, jonka johdonmukainen noudattaminen
vie suoraan mielettömyyteen. Silti se vetoaa moneen.
Lapsen kuolema
näyttää taas ravistelleen, ellei koko maailmaa, niin ainakin monia facebookin
päivittäjiä. Tragedia on epäilemättä taas kerran ääretön ja sen hyväksyminen olankohautuksella
olisi barbariaa. Mutta poika on joka tapauksessa jo kuollut ja nyt ei kannata
enää yrittää elvytystä, vaan vastaavien tapausten estämistä. Myös syylliset
olisi rangaistava.
Kenen syy tuon
lapsen hukkuminen oli? Välittömästi tietysti sen, joka vei hänet
merikelvottomaan alukseen ja lähti luvattomalle matkalle kohti Eurooppaa. Mutta,
kuten sanotaan, tilaisuus tekee varkaan. Koska tuo lähtijä ja miljoonat muut
ovat saaneet luotettavaa tietoa siitä, ettei huteroilla ja vaarallisilla
aluksilla merelle lähteneitä luvattomia siirtolaisia käännytetä, vaan päinvastoin
otetaan aina vastaan ja sijoitetaan joissakin maissa jopa hotellitasoiseen majoitukseen
ja taataan heille kaikki tarpeellinen, on väistämätöntä, että noita vaarallisia
matkoja yritetään yhä uudelleen.
Jokaiselle on
selvää, ettei tämä hengenvaarallinen ja vastuuton ihmishengillä keinottelu lopu
ennen kuin lähtöä harkitseville annetaan selvä viesti siitä, ettei laiton
maahan pyrkiminen tule onnistumaan, vaan johtaa aina palauttamiseen
lähtöruutuun. Siellä taas pitää olla mahdollista mennä jonoon, todistaa
henkilöllisyytensä ja anoa mahdollista turvapaikkaa tai siirtolaisuutta
esittämällä asiaankuuluvat faktat ja dokumentit. Ellei Euroopan yhteisö
kunnioita omia lakejaan, sen ei kannata odottaa, että niitä kunnioittaisivat
ne, jota syystä tai toisesta hakevat parempaa elämää, jota Unioni tarjoaa
lakiensa rikkojillekin.
Tämä on kylmä
totuus, mutta onko sitä lupa sanoa? Monien mielestä näyttää olevan kerrassaan
sopimatonta edes ajatella, että osa Eurooppaan pyrkijöistä on vain aivan
tavallisia elintasopakolaisia, joilla ei ole mitään akuuttia vainon uhkaa. Yhtä
rumalta kuulostaa näköjään monien korvissa se tosiasia, että Suomeen siirtyvän
pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin
lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä.
Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä
ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme.
Erittäin outoa
on, että on kovaäänisesti vaadittu, ettei siirtolaisten, laillisten eikä
laittomien motiiveja saa lainkaan epäillä. Siellä, missä on surua, pitää
terveen järjen siis vaieta. The Atlantic-lehden
tietojen mukaan on Eurooppaan pyrkijöistä kuitenkin vain kolmannes tämän vuoden
ensimmäisellä kolmanneksella meritse saapuneista oli Syyrian pakolaisia. Itse
asiassa tämä saapuva joukko on hyvin kirjavaa ainesta ja sen motiivit ja
tarpeet vaihtelevat suuresti.
EU, tuo kaikkeen
rationaaliseen toimintaan kykenemätön byrokratian sädesienitauti on keksinyt
ratkaisuksi ongelmaan ”taakan jakamisen”. Ei siis laittoman siirtolaisuuden
lopettamista, vaan saapuvan loputtoman virran pilkkomisen yhä useampiin osiin,
joista monet ohjatuvat maihin, joilla ei ole mitään osuutta niiden ongelmien
aiheuttamiseen, jotka nyt ovat kiihdyttäneet siirtolaisuutta. Oma maamme jopa
jätti menemättä Libyan sotaan, mikä monen mielestä kuulemma oli suuri häpeä ja
synti suuren lännen silmissä.
Humanitaarista
apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään
rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista
tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä,
että tragediat monikertaistuvat.
Aikakautemme kuuluu
ilmeisesti historian sentimentaalisimpiin. Niinpä on helppo vaikuttaa suuriin
joukkoihin jopa yhdellä ainoalla valokuvalla, jonka kontekstiakaan ei ole
väliksi esittää. Emootioiden vyöry saadaan näin hyökymään kaikkea terveen
järjen käyttöä vastaan ja ne ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, voivat myös saada
tyydytystä omasta moraalisäteilystään: ”Minä kiitän sinua siitä, että en ole
kuin tuo publikaani…”. Narsistin mielestä mikään koko maailmassa ei ole yhtä
tärkeää kuin hänen oma moraalinen erinomaisuutensa.
Tämä on
tietenkin vastuutonta ja aiheuttaa vain vaikeuksien moninkertaistumisen. Vastuu
on kuitenkin uskallettava ottaa ja tunnustaa se, ettei järjen käytöstä luopuminen
tuo mukanaan muuta kuin onnettomuutta, vaikka se saattaisi palkitsevalta
tuntuakin.