Olikos sitä koko poikaa?

Poika oli, vain kuva jäi

Maksim Gorkin romaanissa Klim Samginin elämä, on kohtaus, jossa pikkupojan ja tytön kerrotaan hukkuneen. Tyttö löytyy, mutta kun kukaan ei osaa oikein sanoa, miten pojan voisi löytää, alkaa aikuisten kärsivällisyys loppua ja joku alkaa tiukata: ”Entä oliko sitä poikaa ollenkaan? Ehkei mitään poikaa edes ollut?”

Ikävä kyllä, poikakin oli ja myös hän löytyi hukkuneena. Tragedian taustaa vasten epäuskoinen kysymys tuntui loukkaavalta. Miksi ei voitu ilman muuta uskoa, mitä kerrottiin ja suhtautua tragediaan asianmukaisella surulla ja arvokkuudella? Kuoleman majesteetin edessä arkipäiväiset tosiasiakysymykset kuulostavat irvokkailta.

Mutta asian todellista laitaahan ei tiedetty ja sen selvittäminen tietenkin oli tarpeen. Saattoihan olla, että pojan olisi vielä voinut löytää hengissä, mikäli olisi saanut täsmällisen ja tolkullisen tiedon. Sen etsiminen oli tärkeä prioriteetti, hukkunutta taas ei voinut herättää henkiin minkäänlaisella puheella, korkeintaan elvytyksellä ja silläkin vain ajoissa.

Lapsen kärsimys ja kuolema ovat herkkiä asioita. Syyttä ei Dostojevskin Ivan Karamazov julistanut, ettei koko maailman onni olisi vaihdettavissa syyttömän lapsen kärsimykseen. Tämä oli tietenkin paradoksi, jonka johdonmukainen noudattaminen vie suoraan mielettömyyteen. Silti se vetoaa moneen.

Lapsen kuolema näyttää taas ravistelleen, ellei koko maailmaa, niin ainakin monia facebookin päivittäjiä. Tragedia on epäilemättä taas kerran ääretön ja sen hyväksyminen olankohautuksella olisi barbariaa. Mutta poika on joka tapauksessa jo kuollut ja nyt ei kannata enää yrittää elvytystä, vaan vastaavien tapausten estämistä. Myös syylliset olisi rangaistava.

Kenen syy tuon lapsen hukkuminen oli? Välittömästi tietysti sen, joka vei hänet merikelvottomaan alukseen ja lähti luvattomalle matkalle kohti Eurooppaa. Mutta, kuten sanotaan, tilaisuus tekee varkaan. Koska tuo lähtijä ja miljoonat muut ovat saaneet luotettavaa tietoa siitä, ettei huteroilla ja vaarallisilla aluksilla merelle lähteneitä luvattomia siirtolaisia käännytetä, vaan päinvastoin otetaan aina vastaan ja sijoitetaan joissakin maissa jopa hotellitasoiseen majoitukseen ja taataan heille kaikki tarpeellinen, on väistämätöntä, että noita vaarallisia matkoja yritetään yhä uudelleen.

Jokaiselle on selvää, ettei tämä hengenvaarallinen ja vastuuton ihmishengillä keinottelu lopu ennen kuin lähtöä harkitseville annetaan selvä viesti siitä, ettei laiton maahan pyrkiminen tule onnistumaan, vaan johtaa aina palauttamiseen lähtöruutuun. Siellä taas pitää olla mahdollista mennä jonoon, todistaa henkilöllisyytensä ja anoa mahdollista turvapaikkaa tai siirtolaisuutta esittämällä asiaankuuluvat faktat ja dokumentit. Ellei Euroopan yhteisö kunnioita omia lakejaan, sen ei kannata odottaa, että niitä kunnioittaisivat ne, jota syystä tai toisesta hakevat parempaa elämää, jota Unioni tarjoaa lakiensa rikkojillekin.

Tämä on kylmä totuus, mutta onko sitä lupa sanoa? Monien mielestä näyttää olevan kerrassaan sopimatonta edes ajatella, että osa Eurooppaan pyrkijöistä on vain aivan tavallisia elintasopakolaisia, joilla ei ole mitään akuuttia vainon uhkaa. Yhtä rumalta kuulostaa näköjään monien korvissa se tosiasia, että Suomeen siirtyvän pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä. Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme.

Erittäin outoa on, että on kovaäänisesti vaadittu, ettei siirtolaisten, laillisten eikä laittomien motiiveja saa lainkaan epäillä. Siellä, missä on surua, pitää terveen järjen siis vaieta. The Atlantic-lehden tietojen mukaan on Eurooppaan pyrkijöistä kuitenkin vain kolmannes tämän vuoden ensimmäisellä kolmanneksella meritse saapuneista oli Syyrian pakolaisia. Itse asiassa tämä saapuva joukko on hyvin kirjavaa ainesta ja sen motiivit ja tarpeet vaihtelevat suuresti.

EU, tuo kaikkeen rationaaliseen toimintaan kykenemätön byrokratian sädesienitauti on keksinyt ratkaisuksi ongelmaan ”taakan jakamisen”. Ei siis laittoman siirtolaisuuden lopettamista, vaan saapuvan loputtoman virran pilkkomisen yhä useampiin osiin, joista monet ohjatuvat maihin, joilla ei ole mitään osuutta niiden ongelmien aiheuttamiseen, jotka nyt ovat kiihdyttäneet siirtolaisuutta. Oma maamme jopa jätti menemättä Libyan sotaan, mikä monen mielestä kuulemma oli suuri häpeä ja synti suuren lännen silmissä.

Humanitaarista apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä, että tragediat monikertaistuvat.

Aikakautemme kuuluu ilmeisesti historian sentimentaalisimpiin. Niinpä on helppo vaikuttaa suuriin joukkoihin jopa yhdellä ainoalla valokuvalla, jonka kontekstiakaan ei ole väliksi esittää. Emootioiden vyöry saadaan näin hyökymään kaikkea terveen järjen käyttöä vastaan ja ne ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, voivat myös saada tyydytystä omasta moraalisäteilystään: ”Minä kiitän sinua siitä, että en ole kuin tuo publikaani…”. Narsistin mielestä mikään koko maailmassa ei ole yhtä tärkeää kuin hänen oma moraalinen erinomaisuutensa.

Tämä on tietenkin vastuutonta ja aiheuttaa vain vaikeuksien moninkertaistumisen. Vastuu on kuitenkin uskallettava ottaa ja tunnustaa se, ettei järjen käytöstä luopuminen tuo mukanaan muuta kuin onnettomuutta, vaikka se saattaisi palkitsevalta tuntuakin.

Olikos sitä poikaa ollenkaan?

No, mutta olikos sitä poikaa ollenkaan? Miksi sitten höpötetään?

Да был ли мальчик-то, может, мальчика-то и не было?

(М. Горький, Жизнь Клима Самгина)

Taas kuuluvat venäläisiä lyövän. Kaikki lyövät ja kaikkialla. Jenkit lyövät propagandasodassa, EU lyö pakotteilla, nyt kuuluvat –jo taas- riehaantuneen myös Norja ja Suomi. Vielä siis tämä Brutuskin…

Jokaisen venäläisen sieluun vetoaa huuto ”meikäläisiä lyödään!” (наших бют!). Silloin tietenkin kaikki unohtavat keskinäiset kärhämänsä ja rientävät avuksi, kuka milläkin aseistautuneena, kenellä viikate, kenellä hanko, kenellä vallan vintovka, vaikka poikkisahattu, ellei muuta löydy. Ja nykyään etulinjoilla ovat tietenkin konekirjoitusjoukot. Nykyajan remingtonit eivät enää rätise, mutta sitäkin hurjemmin sinkoilevat bittiavaruudessa trolliarmeijoiden noidannuolet, kuin valojuova-ammukset ikään…

Että mitenkä lyödään? No, tarina on yhtä tuttu kuin se, jota Uralin pihlaja kaikille suomalaisille kertoo. Ryöstetään venäläisiltä lapsia ja kasvatetaan heidät sitten uuteen uskoon ja uuteen kulttuuriin kuin janitsaarit aikoinaan. Tämähän täyttää kansanmurhan tunnusmerkit, kuten ihmisoikeusaktivisti J. Bäckman on kaikella arvovallallaan todennut. Ellette tienneet, niin hän on myös juristi, ainakin venäläisten lehtien levittämien tietojen mukaan. Ehkä hän on jopa ns. huippujuristi, koskapa on saanut aivan uudenlaisia tuloksia, jotka muilta ovat jääneet saavuttamatta.

No, mikä tahansa kansa saadaan suuttumaan, jos sen hyvänahkaisuutta väärinkäytetään ja lyödään turpaan vain siksi, että sattuu olemaan väärä kansallisuus. Silloin ei lähde liikkeelle vain venäläinen mir, vaan myös suomalainen kylä. Toukolan poikien hymy hyytyy, kun Jukolan jullit saapuvat makkarahalko kourassaan.

Kuten World Values Survey osoittaa, maailman kansat eivät oikeastaan poikkea kovin olennaisesti toisistaan siinä, miten ne suhtautuvat ns. demokraattisiin arvoihin. Demokratia on tässä ilmeisesti ymmärretty laajemmin kuin poliittisena järjestelmänä assosioiden siihen oikeudenmukaisuutta ja muuta sellaista, joka ei siihen välttämättä kuulu.

Yhtä kaikki. Maailman kansojen kulttuurit kyllä poikkeavat toisistaan ja paljon, mutta poikkeamat koskevat keskeiseltä osin perhearvoja, siinä luvussa niin seksuaalikysymyksiä kuin näkemyksiä vanhempien ja lasten suhteista.

Tämähän on alue, jolla Suomessakin on tapahtunut erittäin nopeita ja jyrkkiä muutoksia. Entisenä itsepäisenä kakarana, joka sai selkäänsä harva se päivä tai ainakin viikko, ymmärrän melko hyvin, mitä nämä muutokset ovat konkreettisesti merkinneet. Nykyinen Suomi on arvojensa puolesta aivan eri maailma kuin se, jossa vielä ns. suuret ikäluokat viettivät lapsuutensa.

Jos siis halutaan saada kulttuurien kesken aikaan mahdollisimman suurta epäsopua, kannattaa ilman muuta keskittyä perhearvoihin ja vaatia ulkoa käsin jotakin kansakuntaa muuttamaan niitä, mieluimmin heti. Esimerkiksi Ruotsin, jolle tällainen lähetystehtävä luontevasti kuuluu ja onkin lähellä sydäntä, kannattaisi esittää ultimatiivisia vaatimuksia Somalialle, Saudi-Arabialle ja vaikkapa Algerialle siitä, että niiden on omaksuttava samanlaiset perhearvot, kuin ne, joita se itse toteuttaa. Muussa tapauksessa pannaanvälit poikki. Sen jälkeen boikottia ja esim. merisaartoa, onhan jokaisella esivallalla miekkansa, jota se ei turhaan kanna, sukellusveneistä lähtien.

Mutta tämä jätettäköön tässä vain ajatuskokeeksi. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että nimenomaan perhearvot ovat se alue, jolla Venäjä on käynyt eräänlaista maan sisäistä hyökkäyssotaa jopa rauhallisia ja ystävällisiä naapureitaan vastaan, mikä täällä on kansaa tavattomasti ihmetyttänyt. Meillä on päätelty, ettei Venäjän johto tai tässä tapauksessa ainakaan sen palvelija Pavel Astahov ole lainkaan kiinnostunut enempää totuudesta kuin uskottavuudestaan maansa ulkopuolella.

Päätelmä on ilmeisen oikea. Mutta: ei Neuvostoliittokaan koskaan kyennyt maansa rajojen ulkopuolella ainakaan kehittyneessä maailmassa vakuuttamaan muita kuin kourallista tyhmyreitä ja niiden lisäksi omaa maataan vihaavien intellektuellien ryhmittymiä, joilla ei koskaan ollut poliittista valtaa.

Mutta omassa maassa, Neuvostoliitossa propaganda toimi ja sitä tarvittiin. Myytti ulkomaisen intervention uhasta ja sitä valmistelevasta viidennestä kolonnasta oli Neuvostoliiton propagandakoneiston kestoteemana valtion perustamisesta sen romahdukseen saakka.

1920-luvulla uhkasivat lordi Curzon ja Chamberlain, sitten Ranskan Briand ja Toisen internationaalin sosiaalifasistit, tulipa uhkaajien joukkoon viimein itse Saksan viiksiniekka, jonka kanssa kuitenkin saatiin vuonna 1939 kaunis sopu syntymään.

Neuvostoliitto ymmärrettiin aina piiritetyksi linnakkeeksi, jossa rintama sijaitsi paitsi maan rajoilla, myös sen sisällä. Kommunismi, joka uskotteli olevansa ihmiskunnan vapautumisen uusin ja korkein aste, tarvitsikin ennennäkemättömän valvontakoneiston, jota eivät edes suuret puhdistukset tehneet tarpeettomaksi.

Meikäläiset olivat siis aina vaarassa ja heitä uhkasivat oikeastaan kaikki ja aina. Poikkeuksiksi muodostuivat sodan jälkeen ns. kansandemokratiat, mutta kuten tunnettua, eivät nekään ilman sotilaiden apua ruodussa pysyneet. Mitä lienevätkään mielessään kantaneet neuvostojen maata vastaan?

Yksi valopilkku kuitenkin oli, ja se oli pohjoinen naapuri, Suomi. Koska se oli esimerkki rauhanomaisen rinnakkaiselon hyödyistä ja liittoutumattomuuden siunauksista, se oli myös enemmän tai vähemmän rauhoitettu propagandasodassa.

Melkein meikäläisenä Suomi nautti molemminpuolisesti edullisesta yhteistyöstä ja rauhanomaisen atomin siunauksista, osti kaasuakin. Ja koskaan, siis koskaan ei Suomen kanssa tarvinnut julkisesti riidellä mistään. Vaikka maassa tietenkin oli ns. ”tiettyjä piirejä”, ei niiden vaikutus riittänyt leimaamaan koko maata. Ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Kekkosen ja vielä Koivistonkin kaudella Suomi oli selvässä erikoisasemassa kaikkiin muihin maihin verrattuna eikä tuo asema ollut huono. Nyt Suomella ei ole enempää bilateraalikauppaa kuin suojaa propagandahyökkäysiä vastaan. Miksi näin on?

Helppo vastaus olisi, ettei enää ole Neuvostoliittoakaan eikä niitä mekanismeja, joiden avulla Suomi voitiin varsin luotettavasti pitää ruodussa kaikissa tapauksissa, jos tarvis vaati. Eikä se vaatinut, meillä kaikki tehtiin itse ja oltiin tyytyväisiä.

Ne, joiden mielessä ns. suomettumisen kausi väikkyy jonkinlaisena kauhukertomuksena, voivat nyt kai olla tyytyväisiä. Se, että emme nauti suojaa valhekampanjoita vastaan osoittaa, että meitä kohdellaan aivan tavallisena eurooppalaisena valtiona ilman mitään erikoisasemaa. Tämä on jo melkein kuin Natossa oltaisiin.

Mutta jokin tässä asetelmassa silti jää kaivelemaan. Miksi presidentin hallinto sentään on päästänyt rakkikoiransa myös Suomen kimppuun? Eikö siellä katsota, että Venäjällä tällä suunnalla olisi jotain menetettävää? Mehän emme ole Natossa emmekä kansan valtavan enemmistön mielestä ole sinne edes menossa. Mutta mielipide voi muuttua. Luullaanko Moskovassa, ettei Suomen kanssa kannata kursailla, koska sen poliittinen ja sotilaspoliittinen asema itse asiassa kuitenkin ja joka tapauksessa on jo valittu, kun ne eivät nyt hölmöjä ole?

Tämä ei tunnu oikein uskottavalta. Suomen liittyminen Natoon olisi kuin olisikin Venäjän kannalta, ellei nyt vallan katastrofi, niin ainakin radikaali muutos huonompaan suuntaan. Kuten Kekkosen aikana, meillä on yhä jotakin, mitä kaupata. Meidän kanssamme Venäjän nyt yksinkertaisesti kannattaa pitää hyviä välejä aivan oman etunsa vuoksi. Jos siellä sen sijaan halutaan noukkia irtopisteitä huutelemalla jonkin terveydeltään arveluttavana pidetyn dosentin johdatuksella, että meikäläisiä lyödään Suomessakin, niin se on tahallinen teko, josta täällä joutuu maksamaan hinnan. Se hinta mitataan luottamuksessa eli tarkemmin sanoen sen katoamisessa. Silloin turvautuminen sotilasliittoon on ainoa realistinen ratkaisu hyvin monelle suomalaiselle.

Ja olikos sitä poikaa ollenkaan? Vai oliko kyseessä tyttö? Takapuolelle oli joku kuulemma läpsäyttänyt jotakuta tai sitten oli vaadittu koiraa, jota ei saatu tai jotakin muuta vastaavaa. Mitään faktoja ei ole esitetty. Mutta lyövät ne perkeleet ainakin. Näin kerrotaan ja tämä kertominen on se pihvi.

Herra Chauvinin pitkä laahus

Chauvinismin uusi aalto

Tuossa blm-hysteriassa on paljonkin epätodellista. Voimme aloittaa kelpo konstaapelin nimestä, joka on Chauvin, Derek Chauvin.

Kyseessä on sen verran harvinainen nimi, että tuntuu kuin parikin lottovoittoa nyt olisi tullut peräkkäin sellaisissa huonoissa arpajaisissa, joissa jaetaan vain rangaistuksia.

Sopivan nimen lisäksi meillä on video, joka on yhtä puhutteleva kuin aikoinaan hukkuneen taaperon kuva Välimeren rannalla. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=olikos+sit%C3%A4+koko+poikaa ).

Itse teema on niin haukotuttavan ikiaikainen, ettei sen oikeastaan olisi pitänyt aiheuttaa mitään reaktioita missään. Sehän on se tyypillinen koira puri miestä –juttu, jollaisia suuressa maassa sattuu suunnilleen yhtä usein, kuin suuria lottovoittojakin. Niitäkin vain harvemmin sattuu useampia ihan samaan kasaan.

Rodun teema on rapakon takana yhtä ikituore kuin tylsäkin. Vaikka rotuja ei tunnetusti olekaan, otetaan ne siellä huomioon joka paikassa ja pyritään eliminoimaan niiden vaikutus vähemmistöjä suosivalla epäreilulla kohtelulla, joka kantaa nimeä affirmative action.

Sehän nyt ei vain kaikkien kohdalla onnistu eikä aina myöskään herätä minkäänlaisia haluja päästä pois siitä omasta ghettomiljööstä, jossa aika kuluu mukavasti omia luontaisia taipumuksia noudatellen. Slummikulttuurilla on omat lakinsa, joista löytyy kyllä asiantuntevaa kuvausta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dalrymple ).

Meillä tuota kulttuuria tuskin vielä on lainkaan, vaikka moni älyköksi mielellään lukeutuva näyttää kovin hurmaantuneen ajatuksesta, että sellainen vielä kerran tännekin saataisiin.

Mitä tulee rotuun Amerikan ulkopuolella, liikutaan siellä yleensä aivan erilaisessa yhteiskunnassa. Etenkin meillä Euroopassa historiallinen kokemus on opettanut monia varomaan koko asiaa. Näin ainakin oli vielä taannoin.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitinkin asiasta: Suuresti kunnioittamani kosmopoliittinen intellektuelli Tony Judt kertoi aikoinaan, että hänen juutalainen isänsä kammoksui Amerikkaa siitä syystä, että ”rodusta” oli siellä tehty niin kovin keskeinen asia. Samasta asiasta näet oli jo kokemusta sodanedellisestä Wienistä.

Todellakin, jos joku ampuu toisen Amerikassa, ei asia ole uutinen. Kyseessähän on maan tapa. Mutta hänen on syytä valmistautua siihen, että asia on uutinen ja että reilua oikeudenkäyntiä ei ole odotettavissa, mikäli ampujan ja ammutun roturyhmät eivät satu kohdalleen. Kun muuan musta urheilutähti tappoi perheensä, hänet vapautettiin siksi, että hän kuului tiettyyn joukkoon. Kun hiljattain muuan ei-musta henkilö ampui mustan, vaadittiin laajoissa mielenosoituksissa uhrille ”oikeutta”, millä tarkoitettiin, että ampuja oli julistettava syylliseksi. Ampujan onneksi hän ei kuitenkaan ollut valkoinen WASP, mikä uutisoinnissa todettiin ja minkä oletettiin vähentävän todistustaakkaa ja luultavasti myös syyllisyyttä ja mahdollista tuomiota.

Nämä uutiset saattavat kuulostaa korvissamme pelkältä tavanomaiselta amerikkalaisen lehdistön sekoilulta, jolle ei kannata uhrata sen enempää ajatuksia. Meillähän tutkitaan oikeudenkäynnissä vain kunkin vastuullisen yksilön tekoja ja seuraamukset tulevat sen mukaan. Normaali pohjoismainen oikeustaju ei salli, että asiaan sekoitetaan mitään ryhmäetuja tai synnynnäistä asemaa. Yhdenvertaisuus lain edessä voi tarkoittaa vain sitä, että jokainen vastaa oikeudessa itsestään ja tekemisistään eikä muista. Isät, äidit, serkut, klaanit ja heimot eivät kuulu asiaan. Kaikkein vähiten siihen kuuluu perimä, saati ihonväri. Näin se on ollut jo ennen Wibeliusta ja näin se on hänen jälkeensäkin.

Amerikkalainen rotuerottelun perinne juontuu orjakulttuuriin, jollainen meillä toteutui aivan eri muodossa. Olimme nimittäin itse niitä orjia, joita vietiin kaukomaiden markkinoille tuhansittain. Asiastahan on Jukka Korpelan melko tuore tutkimuskin.

Loistava kirjailija Tom Wolfe on satiirissaan Turhuuksien rovio tehnyt selvää siitä, miten tämän rasistisen perinteen pohjalta voi Amerikassa luoda falskia uhrikulttuuria ja kalastaa sameissa vesissä: (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tom+wolfe ).

Tätähän me nyt olemme taas todistamassa. Voisiko olla mitään arkipäiväisempää ja tyypillisesti amerikkalaisempaa ilmiötä. Typeryyden banaalisuus on taas kerran aivan käsin kosketeltavaa ja tällä kertaa se on meitä maantieteellisesti lähempänä kuin koskaan ennen. Etenkin niin sanotun joukko- tai apuälymystön piirissä on jo menty sille tasolle, jolle laskeutuminen olisi kriitikkojen kannalta kohtuutonta. Siellä silakka haisee ja varisten raakkuminen saastuttaa ääniavaruuden.

Joka tapauksessa tästä sotkusta voi nostaa esille pari tyypillistä piirrettä. Toinen on se, että mainitun joukon piirissä koko valkoisen Amerikan uskotaan tuon kuuluisan videon perusteella olevan toteuttamassa jonkinlaista chauvinistista ohjelmaa, jossa uhrit valitaan ihonvärin mukaan.

Niinpä se tyttönen, joka meidän maassamme heittäytyy mahalleen ja vaikertaa ”I cannot breathe” ei ole ainoastaan sanomassa, että hän on kaikkea pahaa ja ilkeää vastaan ja kaiken hyvän puolesta, vaan että juuri se chauvinistinen käytös, joka nyt tapahtui Minnesotassa, on tietyn politiikan ilmentymä ja pitäisi kieltää.

Yhdysvaltain hallitus tai hallinto laajemmin on tuskin onnistunut kohde. Kyllä he nyt niin kovasti ovat yrittäneet ihonväriin perustuvaa suosimista, että tuloksiakin täytyy jo olla näkyvissä, mikäli ne riippuvat julkisen vallan politiikasta.

Mutta kun miekkarointi näin ihanan asian puolesta on niin ihanaa! Mitä muita perusteluja sille voitaisiin keksiä?

Ehkäpä vaikka se banaaleista banaalein, että tosiasiassa me kaikki olemme syyllisiä. Eihän meistä kukaan ollut Minnesotassa tuota venkulaa pidättämässä, mutta jokaisella tai ehkä paremmin suunnilleen joka toisella on kuin onkin jotakin omallatunnollaan, jos oikein kunnolla pöyhitään.

Nimittäin ne, jotka ovat ihan normaaleja ja kunnollisia kansalaisia, jotka elättävät itsensä ja vielä pummit siinä ohessa, ovat samalla etuoikeutettuja. Kysykää vaikka intersektionaalisilta feministeiltä. Se taas on niin väärin.

Toden totta. Pian Senaatintorin makailun jälkeen alkoi netistä löytyä viittauksia siihen, miten meidänkin maassamme on havaittu olevan ns. rasismia. Esimerkkinä voidaan vain mainita se, että poliisi on harjoittanut ns. etnistä profilointia sen sijaan, että olisi a priori pitänyt jokaista mummoa yhtä vaarallisena terroristina. Loukkaavaahan moinen järjen käyttö on, molempiin suuntiin.

Niinpä myös meillä on kaikkien, tai lähes kaikkien kantakansallisuutta edustavien, työssäkäyvien ja normaalien syytä tuntea katumusta kaikkien noiden vieraiden, vajaakykyisten ja pervojen (queer) edessä.

Toki veronmaksajat auttavat heitä minkä voivat, mutta mikä takaa, ettei monien, aivan liian monien sielun syövereissä saattaisi olla annos vaikkapa sitä itseään chauvinismia.

Mielenosoittajilta jäi kyllä valitettavasti kokonaan kertomatta se, mitä pitäisi tehdä, kenen, miksi ja milloin, mutta tässähän jo taidetaan vaatia liikoja.