Miksi Putin nauroi?

Miksi Putin nauroi ja miksi puolalaiset eivät edes hymyile?

Ymmärrän hyvin Vladimir Putinia. Minullakin on tapana nauraa väärissä paikoissa ja saada ihmisten vihat niskoilleni. Mutta se mikä sopii huonosti härälle, sopii vielä huonommin Juppiterille.

Putin kommentoi hiljattain Venäjän historian tärkeitä tapahtumia ja siinä joukossa myös Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän vertasi sitä Puolan tekoihin samoina aikoina. Ei siinä kumpikaan ollut pulmunen.

On ihan totta, että myös Puola, samoin kuin sittemmin Unkari kiiruhtivat käyttämään tilannetta hyväksi ja ottamaan osansa Tshekkoslovakiasta, kun siihen vuosina 1938 ja 1939 tarjoutui mahdollisuus. Sellaista oli sen aikakauden meno ja meininki. Kysymys oikeudenmukaisuudesta, mihin myös Saksa koko ajan tukeutui, oli jo menettänyt uskottavuutensa.

Versailles’n rauhan säädökset eivät liiemmin herättäneet kunnioitusta enää millään taholla ja kun lähinnä tekopyhyyteen keskittyneen Kansainliiton arvovalta oli romahtanut, koetti jokainen pelastautua miten voi ja pelastaa myös samalla itselleen sellaista, jota ei oikeastaan omistanut, mutta katsoi olevansa oikeutettu vaatimaan.

 Se oli aikaa, jolloin kansainvälinen turvallisuus romahti ja oikeus vedettiin kölin alta. Oli luisuttu äärimmäisen vaaralliseen tilanteeseen, johon maailma ei toivottavasti enää koskaan päädy. Silloin korjattiin historiallisia vääryyksiä muodoista pahemmin piittaamatta…

Naurahduksen arvoista tuossa aikakaudessa oli ajatus, että vain Neuvostoliitto olisi keskittynyt ajamaan omia etujaan, kun taas muut olisivat kantaneet huolta yhteisistä eduista.

Mutta muuten itse keskustelunaihe oli kovin vähän huvittava. Putin ihmetteli, mitä pahaa oli siinä, että Neuvostoliitto solmi Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen eli siis valitsi rauhan. Olisiko sen pitänyt valita sota? Olisiko se silloin oikeastaan ruvennut länsivaltojen narriksi ja asettunut alttiiksi Saksan hyökkäykselle, mihin ne juuri pyrkivät?

Myös Stalin selitteli Saksan hyökättyä, että sopimushan oli tehty rauhasta eikä sodasta ja ettei rauhantahtoisuus ollut mikään vika, vaan peräti kiitettävä asenne.

Stalinilla oli tuolloin oma lehmä ojassa ja hänen argumenttinsa oli vähintäänkin hurskasteleva. Sopimusta solmittaessa ei Saksan hyökkäys suinkaan ollut uhkaamassa Neuvostoliittoa. Sen sijaan oli täysin selvää, että sota oli uhkaamassa Puolaa ja että Stalin antoi tähän Saksalle vapaat kädet, joskaan ei ilmaiseksi.

Tämä sopimus ”rauhasta” tarkoitti myös valtavan maa-alueen liittämistä Neuvostoliittoon Saksan myötävaikutuksella. Länsivalloilta ei mitään vastaavaa voitu odottaa. Se merkitsi 23 miljoonaa uutta alamaista, joista merkittävä osa heti kohta ammuttiin tai karkotettiin. Uudet rajat olivat melko tarkoin samat, kuin mitä Neuvostoliitolle sitten saatiin Suuren isänmaallisen sodan ja 25 miljoonan kuolonuhrin jälkeen. Se oli aika hyvä kauppa verrattuna siihen, että Neuvostoliitto olisi asettunut länsivaltojen rinnalle Saksaa vastaan.

 Se merkitsi  toisaalta Neuvostoliitolle myös yhteistä rajaa Suur-Saksan kanssa ja Saksalle runsaita raaka-ainetoimituksia, joiden avulla se saattoi nostaa sotapotentiaalinsa parissa vuodessa valtavasti suuremmaksi kuin se oli Puolaa tuhottaessa. Toisin sanoen se oli vaarallista leikkiä. Sattuneesta syystä eri mailla ja kansoilla on näistä prosesseista myös erilaisia käsityksiä ja huumorille on niissä löytynyt kovin vähän sijaa.

Elokuun 23.päivän sopimus oli todella sopimus ”rauhasta”, mutta vain rauhasta kahden totalitaarisen tyrannian kesken. Sen selittäminen ”puolustuksen” tarpeilla on yhtä vähän vakuuttavaa kuin sen leimaaminen pelkän rauhantahdon hedelmäksi. Mihin Stalin sitten oikein pyrki? Ehkäpä hän halusi vain lisäaikaa keskeneräisten varustelujensa loppuunsaattamiseen, kun Saksa nyt tietysti aikoi vielä hyökätä?

Puolasta, ”Versailles’n rujosta lapsesta”, kuten Molotov sitä julkisessa puheessaan pian nimitti, tehtiin loppu hyvässä yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. ”Entisen Puolan” palauttamisesta ei ollut enää mitään toiveita, kun sen esti Euroopan kahden mahtavimman sotilasvallan, Neuvostoliiton ja Saksan sopimus, ”Sopimus rajasta ja ystävyydestä” 28.9.1939, jonka solmimista Molotovin puhe juuri juhlisti.

Puola todella oli sen naapureiden mielestä mahdoton luomus. Puolalaisia uudessa valtiossa asui vain 60- 70 prosenttia väestöstä. Saksalaisia maassa oli pienimpienkin arvioiden mukaan yli miljoona. Ukrainalaisia ja valkovenäläisiä oli toistakymmentä miljoonaa. Millä oikeudella Puola piti näitä kansoja alamaisuudessaan? Eivätkö ”Puolan paanit” olleetkin orjuuttajia ja imperialisteja? Puolan valtion hävittäminen merkitsi historiallisen vääryyden korjaamista ja tässä suhteessa sekä Neuvostoliitto että Saksa olivat mielestään oikealla asialla. ”Puolassa otimme omaamme” sanoi Stalin myöhemmin Churchillille.

Puolan jaon jälkeen pitämässään yllämainitussa puheessa Molotov julisti, että nyt myös Saksa oli maailmassa rauhan asialla. Imperialistiset länsivallat sen sijaan halusivat sotaa ja jatkoivat sitä Saksan rauhanaloitteista huolimatta. Tekosyynä käytettiin sotaa ”hitlerismiä” vastaan. Aatetta ei kuitenkaan voinut kukistaa väkivallalla, uskonsodat kuuluivat keskiajalle ja ne olivat aina merkinneet kansoille vain kärsimystä. Niinpä sota Euroopassa oli muuttunut epäoikeutetuksi, eikä se enää ollut Saksan, saati nyt Neuvostoliiton vastuulla. Myös kaikkien maiden kommunistit saivat ohjeet tukea Saksan rauhanpolitiikkaa.

Molotovilla oli käytettävissään asialliset perustelut, mutta jokin sentään särähti. Mikä olisi Puolan tulevaisuus, mikä oli sen nykyisyys? Jos ”entisen Puolan” palauttaminen olisi poissuljettu, niin mitä tulisi sen tilalle? Oliko oikein ja hyväksyttävää, että ”Puolan paanit” nyt olivat Suur-Saksan alaisuudessa toisen luokan kansalaisina? Ihmisten järjestelmällisestä tuhoamisesta enempää Saksan kuin Neuvostoliiton alaisuudessa ei toki julkisesti puhuttu mitään.

Sen sijaan puolalaisten historiallisessa muistissa se on asia, joka kuuluu aivan keskeisiin. Heille ”Versailles’n vääryyksien” korjaaminen ei merkinnyt oikeuden toteuttamista, vaan kansanmurhaa. Heille kyse ei ollut rauhan puolesta solmitusta sopimuksesta, vaan petoksesta ja aggressiosta. Asia oli ja on näin huolimatta siitä, että he itse olivat puolestaan kyllä sortuneet imperialistiseen politiikkaan tilaisuuden siihen tarjoutuessa. Puolalaiselle patriootille heidän maansa oli kansojen Kristus, joka oli taas joutunut kokemaan marttyyrikuoleman.

Jokaisella kansakunnalla on oma näkökulmansa historiaan eikä sitä voi niiltä kieltää. Sellainen on venäläisillä ja ukrainalaisilla, mutta niin on puolalaisillakin. Sattuneesta syystä näkökulmat ovat usein erilaisia, jopa vastakkaisia. Oikeus ja vääryys ovat usein kuin saman asian kaksi puolta: toisen ylämäki oin toiselle alamäki. Kansakunnat ovat usein innokkaita korjaamaan historiallisia vääryyksiä tekemällä uusia. Mikäli ”oikeus” saa kansainvälisissä suhteissa syrjäyttää lain, on tie auki loputtomalle väkivallalle ja katkeruudelle.

Puheessaan nuorille historiantutkijoille Putin tähdensi, ettei historian uudelleenkirjoittaminen ole mahdollista. Hän antoi ymmärtää, että vanha stalinilainen konseptio Molotovin-Ribbentropin sopimuksesta rauhan hyväksi tehtynä toimenpiteenä kuuluu tieteellisen historiantutkimuksen kestäviin saavutuksiin ja että Venäjän hallitus tekee kaikkensa antaakseen tutkijoiden käsiin kaiken mahdollisen, jotta totuutta voitaisiin puolustaa.

Lupaus siitä, että tämän kysymyksen lopullista selvittämistä autettaisiin valtiovallan toimesta, on kovin ilahduttava. Ei nimittäin suinkaan pidä paikkaansa, että Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyöhön vuosina 1939-1941 liittyvät kysymykset olisi vakuuttavasti selvitetty ja tämä johtuu nimenomaan Venäjän arkistopolitiikasta.

Venäläiset tutkijat ovat kiitettävällä ahkeruudella pyrkineet saamaan käsiinsä niitä puuttuvia dokumentteja, jotka lopullisesti todistaisivat, oliko Stalinin tarkoituksena nimenomaan saada aikaan eurooppalainen suursota, jossa Neuvostoliitto olisi tertium gaudens, asioista hyötyvä ulkopuolinen. Tällainenhan oli toisessa maailmansodassa myös Ruotsi, mutta Stalinin tarkoitukset menivät selvästi pitemmälle. Ruotsillahan ei ollut aikomusta lähettää joukkojaan Eurooppaan.

Stalinilla tällainen tarkoitus varsin ilmeisesti oli ja vuonna 1941 hän aivan selvästi valmistautui hyökkäämään. Tämä ei ole vain KGB-loikkarin, Viktor Suvorovin teesi, sen jakavat monet arvovaltaiset ja tunnustetut tutkijat, joista asiaan ovat perusteellisimmin paneutuneet moskovalainen Aleksandr Nevezhin ja hiljattain edesmennyt pietarilainen R.Sh, Ganelin.

”Viktor Suvorov” on tietenkin ollut nationalistiselle, mukaan lukien kommunistiselle historiankirjoitukselle punainen vaate. Hän, samoin kuin esimerkiksi Mark Solonin, ovatkin todella innostuneet melko pitkälle meneviin spekulointeihin, joiden todistusvoima on jäänyt hataraksi, johtuen juuri siitä, etteivät arkistot tietyltä pieneltä, mutta strategisesti sitäkin tärkeämmältä osalta ole olleet avoinna.

”Suvorovilainen” linja on tutkimuksessa ja varsinkin politiikassa näin ollen voitu leimata humpuukiksi ja spekulaatioksi, mutta sen kukistaminen mahtikäskyllä ei ole mahdollista.  Kysymykset ovat tärkeitä ja väistämättömiä.

 Vakavampien tutkijoiden, ja heitä on leegio, on ollut pakko pysähtyä kysymyksiin, joihin ei ole annettu mahdollisuutta luotettavasti vastata. On jopa kieltäydytty julkaisemasta Stalinin 5.5.1941 pitämän puheen tekstiä, vaikka sen sisältö on muiden lähteiden perusteella varsin hyvin tiedossa. Siihen viittaa esim. pietarilainen A.N. Tsamutali, joka aikoinaan itse kuuli erään tuohon tilaisuuteen osallistuneen kertomuksen asiasta.

Miksi moinen salailu? Pelkääkö joku, että tieteellinen historiankirjoitus, jonka käytössä ovat kaikki relevatit lähteet, hyvinkin voisi tuottaa menneisyydestä väärän kuvan? Mikä tällöin on historiallisesti ”väärän” ja ”oikean” kriteeri ja missä asia ratkaistaan?

Joe asia ei ole näin, on sitäkin kummallisempaa, ettei kaikkien totuuden selvittämiselle tärkeiden dokumenttien ole toistaiseksi annettu tulla julki. Putin ja hänen hallintonsa ovat viime aikoina puhuneet historiaa sivutessaan ”PR”:stä, yleisen mielipiteen ”koodaamisesta” ja vastaavasta toiminnasta. Tästä puhetavasta erottuu selvästi usko totuuden manipuloitavuuteen ja ”hyödyllisen” eli tarkoituksenmukaisen propagandan tärkeyteen esimerkiksi opetuksessa.

Tuo usko ei ole vailla perää. Yleiselle mielipiteelle voidaan syöttää mitä kummallisimpia käsityksiä historiasta ja tällä tietysti on myös ajankohtaista poliittista merkitystä. Opetuksella on omat tavoitteensa ja tutkimuksella omansa, mutta ne eivät voi olla keskenään ristiriidassa. Tukevan pohjan tieteellisesti kestäville johtopäätöksille voi taas antaa vain lähteiden maksimaalinen julkisuus. Sen tuskin voidaan edes kuvitella edesauttavan väärien käsitysten syntymistä historiasta. Pelkät julistukset ja salailu sen sijaan herättävät aina epäluuloja eikä tämä asia ole autettavissa.

 Putinin lupaus auttaa tutkijoita on merkille pantava ja herättää toiveita. Onhan Putin nyt tämän jälkeen vaarassa riskeerata uskottavuutensa, elleivät lupauksia seuraa teot. Tutkijoilla on siis aihetta odottaa vapaata pääsyä viimeisiinkin suljettuihin arkistoihin.  Ei niitä edes ole kovin paljon.