Suomen kaartin sota

Hankala matka Marmaramerelle

Jouni Suistola, Heikki Tiilikainen, Sodassa vieraalla maalla. Suomalaiset Turkin sodassa 1877-1878. Atena Helsinki 2014,  283 s.

Suomen kaartin maineikkaasta Turkin retkestä on ennenkin kirjoitettu ja jopa melko paljon. Näiden kirjoitusten puutteena on kuitenkin ollut keskittyminen nimenomaan Suomen kaartiin. Sen suoritus Turkin sodassa oli epäilemättä hyvä ja kansan muistissa jopa legendaarinen, mutta tokihan yksi pataljoona oli  vain rikka rokassa siellä, missä kaiken kaikkiaan taisteli pelkästään Venäjän puolella liittolaiset mukaan lukien liki miljoona miestä. Suomalaisia oli tuhannen kaartilaisen lisäksi parisataa upseeria, jotka palvelivat muissa yksiköissä, mutta ei heidän määränsä koko Venäjän armeijasta ollut kuin pari promillea.

Sota ansaitsee siis myös suomalaisten osalta laajemman tarkastelukulman ja siihen ovat tämän kirjan tekijät myös pyrkineet, onnistuneetkin.

Teoksen kirjallisuusluetteloa silmäillessä ei vielä oikein vakuutu sen lähdepohjasta. Sodan pääasiallisten osapuolten kielillä eli venäjäksi ja turkiksi ei kirjalllisuutta ole, ei liioin romaniaksi tai bulgariaksi. Tämä on tietenkin rajoitus ja ymmärrettäväkin. Sen huomioon ottaen kirjan perspektiivi on yllättävän laaja ja sisältää paljon myös elävää tapahtumain kuvausta, joka perustuu mukana olleiden teksteihin.

Kirja ei kerro pelkästään Suomen kaartista, vaan myös Venäjän armeijasta, aikakauden sotataidollisesta tilanteesta, aseistuksesta ja sen kehityksestä Turkin sodan yleisemmästä merkityksestä ja, mikä erityisen ilahduttavaa, hyvin paljon myös Turkista, sen armeijasta ja sodankäynnistä.

Tuskin erehdyn, jos sanon, että Turkista ja turkkilaisista ovat ainakin tuon sodan osalta suomalaisten mielikuvat olleet aika epämääräisiä ja kielteisiä. Vihollinen on jäänyt lähinnä kasvottomaksi, julmaksi ja primitiiviseksi voimaksi, jonka lyöminen oli suuri humanitaarinen suoritus ja annettujen uhrien arvoinen. Sitähän muistellaan kiitollisuudella tämänkin päivän Bulgariassa ja siitä suomalaisetkin saavat oman osansa.

Syytökset julmuuksista eivät olleet perättömiä, mutta vastustajan nimittäminen primitiiviseksi olisi huomattavaa liioittelua. Aseistuksen suhteen turkkilaiset olivat venäläisiä edellä, kuten kirjoittajat muistavat sangen usein huomauttaa. Venäjän suurvalta-armeijan jalkaväen kiväärien uusiminen oli kesken ja nykyaikaiset berdankat oli vain osalla joukkoja. Turkkilaisilla taas oli jopa gatling-kuularuiskuja, Martini-Henry kivääreitä ja villistä lännestä tuttuja Winchestereitä. Heidän tulivoimansa oli hirmuinen, vain ampumataitoa ja tulikuria puuttui.

Paitsi kiväärit, myös tykit olivat turkkilaisilla parempia. Venäläisillä oli vielä paljon ”pehmeitä” pronssitykkejä, kun taas vastustaja tulitti uusilla Kruppin terästykeillä, joita osasi jopa käyttää hyvin.

Tilanne oli hieman samanlainen kuin Japanin sodassa sitten hieman myöhemmin. Myös silloin venäläisten aseet ja ammukset olivat ratkaisevasti huonompia kuin japanilaisten, jotka paljolta turvautuivat englantilaisiin huipputuotteisiin.

Laivastoa ei venäläisillä ollut Krimin sodan määräysten takia juuri lainkaan, mutta jokunen torpedovene eli minonosets sentään tuotiin paikalle. Kyseessä olivat etupäässä ns. tankotorpedoja, eli tangon päässä törröttäviä miinoja vihollisen laivan kylkeen tuikkaavat kutterit (kater). Sellainen onnistuikin upottamaan vihollisaluksen ja upottajakutteri saattoi kirjoittajien mukaan olla Turussa valmistettu. Ehkäpä siitä sitten tulikin aihe apokryfiselle tarinalle, miten ”Turkin keisari linnassansa/kiroili ja itki ja itki/ kun Suomen poijat ne ampuivat/ sen panssarilaivan rikki”?

Venäläisten päälliköt, kuten Skobelev ja Gurko nousivat kansallissankareiksi ja olivatkin ilmeisen vaikuttavia persoonia, mutta tekijät epäilevät heidän lahjakkuuttaan. Tilanne nimittäin oli sellainen, että jalkaväen tulivoima oli kasvanut ratkaisevasti ja tehnyt kaavamaisesta venäläisestä sotataidosta vanhanaikaista. Siitä huolimatta venäläiset vain marssittivat sotilaitaan kohti suojautunutta vihollista avoimella kentällä ja pyrkivät pistinhyökkäykseen kuin Suvorov sata vuotta aiemmin.

Kuten tekijät ovat huomanneet, käsikähmä, pistimin käytävä lähitaistelu oli venäläisen sotataidon idée fixe. Itse ”voittamaton” Suvorov oli kiteyttänyt sen lyhyeen lauseeseen: ”Kuula on typerä – pistin pelaa!” Itse asiassa sananparren venäläinen alkuperäismuoto Пуля -дура, штык -молодец! kuvaa kuulaa hölmöksi akaksi, kun taas pistin on reipas poika. Niinpä Suvorovin sotilaat eivät saaneet ampua kuin hyvin harvoin, se oli vain apukeino matkan varrella.

Tämä doktriinihan tuo tietenkin mieleen Kaarle XII:n joka oli myös huomannut pistintaistelun edut ja joka Poltavassakin varoitti: ”Se on kelmi teistä, joka ampuu!” Mutta se, mikä toimi suustaladattavien aikakaudella, toimi paljon huonommin takaaladattavien maailmassa, jossa uutta saatiin piippuun myös makuuasennossa vallin takana tai muussa suojaisessa paikassa.

Venäläisille asian ymmärtäminen tuotti ongelmia ja kuten tekijätkin huomauttavat, vielä talvisodassa upseerit komensivat joukkonsa juoksemaan avoimella kentällä päin konekiväärejä. Hämmästyttävintä on, että niin ilmeisen järjetöntä käskyä toteltiin niin Turkin sodassa kuin vielä toisessa maailmansodassa. ”Saksalainen pelkää pistintä”, toistelivat vielä puna-armeijan soturit yrittäen olla ajattelematta sitä, että vihollinen saattaisi peloissaan myös helposti ampua kuoliaaksi pistinhyökkäyksen suorittajan.

Enemmän kuin taistelut, veivät miehiä taudit. Se oli vielä tämän ajan sodankäynnin normaali käytäntö. ”Kenttäkuume” johtui epähygieenisistä oloista eikä sen parantamiseen ollut juuri mitään keinoja. Niinpä poikia haudattiin ”toiselle puolelle Tonavan” varsin runsaasti ja tunnettu suomalainen ambulanssikin lähetettiin jostakin syystä Kaukasiaan eikä Balkanille.

Balkanin vuorten ylitys oli yhtä helvettiä, mutta onnistui sentään turkkilaisten ihmeeksi. Itse asiassa tämäkin oli ”suvorovilainen” suoritus. Venäläinen sotilas oli vaatimaton ja liikkuva, mikä yleisesti tunnustettiin ja Suvorovin johdolla ”ihmesankarit” olivat aikoinaan ylittäneet myös Alpit. ”Mistä hirvi menee, siitä sotilaskin”, lausahti generalissimus aikoinaan.

Sodan lopulla suomalaiset saapuivat viimein Marmarameren rannalle. Rauhansopimus solmittiin San Stefanossa, joka sijaitsi nykyisen Atatϋrkin lentokentän alueella. Harva turisti taitaa sinne laskeutuessaan tietää, että Suomen poikia lepää haudattuna sen lähimaastossa.

Kirja on varsin kiinnostava ja tarjoaa monipuolista tietoa tuosta sodasta ja sen aikakaudesta. Kuvatessaan Venäjän armeijan erikoislaatuista hierarkiaa, joka muuten säilyi vallankumoukseen saakka kirjoittajat ehkä hieman liikaa korostavat sen arkaaisia piirteitä. Toki moiset nokkimisjärjestykset olivat jo epämoderneja tuohon aikaan, mutta ainakin periaatteessa venäläinen rankijärjestyssysteemi mahdollisti kyllä säätykierron, mikä saattoi muualla olla paljon vaikeampaa. Muistakaamme, että jopa keisarillisen armeijan viimeinen ylipäällikkö Kornilov oli maaorjan poika.

Mitä tulee kaartinrykmenttien keskinäiseen nokkimisjärjestykseen, en oikein usko sitä, että jääkärirykmentti olisi ollut kaartin ”kermojen kerma”. Eivätköhän sentään Pietari Suuren perustamat Preobraženski- ja Semjonovski-rykmentit olleet tässä asemassa sikäli kuin kyse oli jalkaväestä. Ratsuväessä taas Chevalierkaartin asemaa tuskin saattoi haastaa, vartioihan se keisarillista makuuhuonettakin.

Kaartinrykmentit olivat keisareille myös henkilökohtaisesti tuttuja ja henkivartijoina toimi aina välillä miehiä myös Suomen kaartista. Komeine, erivärisine univormuineen nuo rykmentit antoivat jopa Pietarin kaupungille oman sävynsä ja keisarin oli varmasti vaikea komentaa ne rintamalle, mikä oli tehtävä sitten, kun selvisi, ettei turkkilainen ollutkaan lyötävissä tavallisten ns. linjarykmenttien voimin.

Suistolan ja Tiilikaisen kirja tarjoaa kiinnostavaa luettavaa kaikille tästä aihepiiristä kiinnostuneille. Erityismaininnan ansaitsee sen pyrkimys kaikkien osapuolten tasapuoliseen ymmärtämiseen. Mieleen tulee, että joissakin muissa maissa vastaavan teoksen ilmestymistä saattaisi olla vaikeampi kuvitella. Meille suomalaisille ei suomalaisten joukkojen rooli uskollisena osana Venäjän armeijaa ole millään tavalla ”kipupiste” nyt eikä ollut sitä myöskään aikanaan.