teatterielämyksiä

Taiteesta kertomisen taiteesta. Eli mitäpä kuuluu herkällä korvalla kuunnellen?

Tässä takavuosina pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti, ettei ole nähnyt erästä tiettyä teatterikappaletta ja murjaisi, ettei hänen tarvitse kaikkea katsoakaan.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies pahoitti mielensä ja totesi tämän johdosta, että pääministeri on moukka, ei enempää eikä vähempää. Roma locuta, causa finita. Vanhanen vaikeni myöntymisen merkiksi.

Nykyään on kyllä tavallaan helppoa välttyä moukan roolilta, mutta sillä on hintansa. On täysin ennustettavaa, millaiset mielipiteet ja arvostukset erottavat kulttuuri-ihmisen moukasta. Ei erottautuminen siis älyä vaadi, pikemminkin päinvastoin. Mutta ei se silti niin helppoa ole eikä voikaan olla. Kalliit on laulujen lunnaat, riimitteli Eino Leino ja tarkoitti, että ei se dokaaminenkaan pitkän päälle niin herkkua ole.

Mutta kerhoon ei ole oikotietä, eikä kuka tahansa pääse sinne viinaa latkimalla. Se rooli on varattu valituille. Jokaisen adeptin on, virkaansa katsomatta, kuten Vanhasen tapauksesta tiedämme, istuttava teatterissa kaikkia kohukappaleita ja nimenomaan niitä katsomassa.

 Tiedän kokemuksesta, ettei se selvin päin ole helppoa ja olen usein yrittänyt viime hetkellä karata tai sairastua. Joskus ole vetäissyt vähän pohjia ja liittynyt sitten väliajalla lämpiön tissuttelijoihin. Siellä jokaisen kasvorypyt aina vähän oikenevat.

Kuten kirjallisuudessa, myös teatteritaiteessa arvostelijan tehtävä on moninainen ja vastuullinen. Hän antaa asiantuntevaa palautetta taiteilijoille ja dramaturgeille ja toisaalta myös kulttuurin kuluttajille käsityksen siitä, mitä esitykseltä voi odottaa.

Kansallisella päänäyttämöllämme on nyt (28.11.14) Helsingin Sanomien mukaan tarjolla erittäin ansiokas, jos hätkähdyttäväkin taideluoma, Maaseudun tulevaisuus nimeltään.

Toki ymmärrän sen verran kulttuurista, että en kuvittele näytelmän kertovan erityisesti ja oikeasti maaseudusta, tulevaisuudesta tai paljon muustakaan. Eihän taideteos kerro, vaan on. Schaff Bilder, Kϋnstler, rede nicht! huudahti aikoinaan Johann Wolfgang, mikä hänen sukunimensä taas olikaan, mutta sillä ei tässä ole väliä.

Arvostelun otsikon mukaan keskeinen kysymys tässä esityksessä joka tapauksessa lienee: ”Ihminen, ymmärrätkö kuolevasi?” Lisäksi teos näemmä käsittelee Suomea ja suomalaisia. Kysymykset siis ovat peräti kosmisia ja kansallinen fokus kohdallaan. Siksi moinen esityspaikka.

Helsingin Sanomien arvostelija kertoo mahdolliselle yleisölle, että näytelmä on ”parhaimmillaan hervottoman hauska ja riemukkaan mahdoton. Pyhää häpäistään hartiavoimin eikä voi kuin kumartaa syvään nähdessään, kuinka rohkeana ja ylpeänä yhteisrintamana 14 näyttelijän ensemble hommaansa heittäytyy. Alituinen kiroilu, paska ja kusi…tai munasillaan juoksevat miehet eivät ole mitään verrattuna siihen, miltä tuntuu viimeaikaisten uutisten valossa katsoa (tai esittää!) maanviljelijän paksuksi paneman vuohen synnyttävän ja sitten tappavan epäsikiönsä hakkaamalla sen päätä penkkiin.”

Tekijät ovat nimenneet teoksensa pastoraalinäytelmäksi eli paimenidylliksi, kertoo arvostelija ja lisää vielä, että” Ovidiuksen metamorfoosit ja Aisopoksen eläinsadut päivitetään tässä hillittömäksi satiiriksi, joka näyttää maailman paljaana ja ihmisen kaikessa rujoudessaan”.

Tämä kaikki kuulostaa tavattoman syvälliseltä ja myös selittää käytetyt keinot, jotka kuulostavat kummallisilta tai kuulostaisivat, ellei ihminen olisi käynyt teatterissa viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Onhan niitä, kun tarkemmin ajattelee, hyvinkin rujoja ihmisiä tässä matoisessa maailmassa, ei tosin meillä, mutta maaseudun junttilassa varmasti. Ainakin tulevaisuudessa. Katharsistahan tässä pukkaa jo ennen näytelmän katsomista.

Mutta, memento, kuulija ja mahdollinen katsoja!  Väliaikoineen yli kolme tuntia kestävänä esitys on myös ”aivan liian pitkä. Alkutilanteen jälkeen mikään ei oikeastaan muutu, vaikka kierrokset loppua kohti kasvavatkin”. Metamorfoosisi kulttuuri-ihmiseksi ei tule ilman hintaa. Sinut on tuomittu pitämään ahterisi tuolissa tunnista toiseen ja kuunneltava kohellusta kohelluksen päälle, jotta välttyisit ylenkatseelta, jonka Vanhanen aikoinaan ansaitusti sai osakseen.

Loppuvaiheessa saattaakin sitten tulla synnytyksen ja teurastuksen väliin virittynyt välähdyksenomainen oivallus siitä, että ”emme ole täällä yksin emmekä elä ikuisesti”.

Ainakin minulle arvostelusta välittyy myös se oivallus, tai ainakin ennakkoluuloa perustellumpi käsitys siitä, että jos istuisin teatterissa, odottaisin kärsimättömänä teoksen loppua ja enemmän kuin itse näytelmän sanoma, minua pitäisi penkissä kiinni tieto siitä, ettei tämäkään kestä ikuisesti.

Lukijan on syytä olla arvostelijalle vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän saa tietää, mitä teatterielämykseltä voi odottaa. Ne, jotka ymmärtävät suvaitsevaisuuden merkityksen nykyisessä maailmassa, varmaan heti myös oivaltavat esityksen tarjoamat mahdollisuudet ja rientävät sitä katsomaan. Näyttelijät ja ohjaajat puolestaan lienevät kiitollisia siitä, että heidän ei ainakaan itse tarvitse keksiä vastauksia, mikäli joku typerästi kysyy, mikä tämän kaiken sanoma nyt sitten oli.

Arvostelun perusteella näyttää siltä, että pieni kulttuuri-ihmisten piirimme on jälleen synnyttänyt melkein mestariteoksen. Ideat ja toteutus saavat pelkkää suitsutusta, paitsi että koko jutun todetaan olevan liian pitkä. Lyhentäkööt sitten ja kaikki on loistavaa! Myös monenlaisia reaktioita on odotettavissa eikä Kansallisteatterilta voi enempää vaatiakaan. Vai kuinka?

No jaa, Ville Haapasalo hevosena ja muka humalaisena puhuu epäselvästi mökeltäen. Jospa otettaisiin ne hevosen tekohampaat pois sieltä suusta!