Suuren Kustaan alamaisina

Suuruuden sarastuksessa

Mirkka Lappalainen, Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi. Helsinki, Siltala 2014, 321 s.

Jos sata vuotta sitten olisi kysytty, mikä historiallinen periodi oli Suomen suuruudenaikaa, olisivat monet varmaankin sijoittaneet sen Ruotsin suurvalta-aikaan. Tokihan oli tiedossa ajan rasittavuus ja ankaruus, mutta olihan sotainen gloria sitäkin komeampaa. Topelius, kaunokirjailija, oli luonut kansakunnalle oman historian hersyvällä mielikuvituksellaan, joka kyllä pohjautui faktoihin, mutta ei jäänyt niihin kiinni.

Nykyään koko tuo aikakausi miellettäneen kurjuuskertomuksena ja riistona, josta sai kärsiä kolonisoitu Suomi (jota monet eivät edes ymmärrä olleen olemassakaan) ja toisaalta kyynisenä tolkuttomana väkivaltana, joka teki selvää koko Saksasta ja josta syy lankeaa meidänkin päällemme. Ei siis paljon aihetta ylpeilyyn.

Myös nuoremman polven tutkija, mainetta jo niittänyt Mirkka Lappalainen käyttää historiallista mielikuvitustaan, mikä ilolla todettakoon, sillä ilman sitä ei ole historiaa, vaan ainoastaan tylsiä dokumenttikokoelmia. Lappalaisen kertoma tarina ei kuitenkaan kerro niinkään paljon itse Pohjolan leijonasta kuin omasta maastamme ja siitä, miten se alkoi kehittyä, ettei sanoisi modernísoitua juuri sankarikuninkaan aikana.

Lappalaisen tekemän johtopäätöksen mukaan muutos oli jopa niin nopea, että sitä voidaan verrata 1960-70-lukujen sosiaaliseen vallankumoukseen. 1600-luvun puolivälissä ihmiset elivät jo aivan eri maailmassa kuin nokinenä Klaus Fleming ja sen ajan Suomen herrat, jotka oli oikeastaan laskettava takapajuisiksi barbaareiksi, jotka parhaansa mukaan kuppasivat karujen erämaiden vähäväkistä ja oppimatonta rahvasta.

Kirjoittaja tuntee lähteensä ja niin se, mikä näyttää anekdootilta, voidaan laajentaa kertomukseksi tämän maailmankolkan elinoloista ja sosiaalisista suhteista. Tarinassa ei olla pahemmin kiinnostuneita Breitenfeldin tai Lϋtzenin enempää kuin muidenkaan kuuluisien taistelujen kulusta ja niihin liittyvistä tarinoista. Ne mainitaan vain ohimennen välttämättöminä osina päähenkilön tarinaa.

Kirjoittajan talous- ja sosiaalihistoriallinen lähtökohta on tervetullut ja lisää olennaisesti ymmärrystämme siitä, mitä kuvattu aikakausi oikein merkitsi maamme historiassa. Kirjoittajalla on taito tehdä tylsistä asioista kiinnostavia tai ehkä pikemmin osoittaa niiden perimmäinen mielenkiintoisuus. Tämä teos on omiaan lisäämään ymmärrystä niistä ongelmista, jotka Ruotsin oli ratkaistava tullakseen –ihme ja kumma- suurvallaksi edes hetkellisesti.

Kirjaa voi verrata Peter Englundin järkäleisiin, joissa verenhuuruiset kuvaukset rynnäköistä ja piirityksistä toistuvat toistumistaan. Nekin ovat hyvin ansiokkaita eikä aikakauden kuvaa varmaankaan voi rakentaa pelkän talous- ja sosiaalihistorian varaan. Tietenkään eivät Englund ja Lappalainen edes yhdessä vielä tavoita aikakauden koko kuvaa; se tuskin on jälkipolville yleensä mahdollista. Silti molemmat onnistuvat kiehtovalla tavalla tekemään banaliteeteista kiinnostavia ja herättämään kysymyksiä, joita asioita tuntematon ei edes hoksaisi olevan olemassa.

Kuten kirjoittaja toteaa, sankarikuningas sinänsä on etenkin Suomessa ollut viimeisten sadan vuoden aikana aivan unohdettu hahmo tutkijoiden keskuudessa. Sen sijaan häntä on kyllä muistettu esimerkiksi Saksassa, vaikka Gϋnter Barudion kirja Gustav Adolf der Grosse yllättäen puuttuu kirjallisuusluettelosta. Luulen kuitenkin, että nyt voisi taas olla aika nostaa kumpujen yöstä myös ne tarinat, joita aikakausi kertoi ja joita Topelius mukaili. Aikanaanhan ne vaikuttivat jopa Suomen kuvaan ulkomailla, ainakin ne noteerattiin venäläisissä Suomi-kuvauksissa.

Topeliuksella oli ansionsa ja ehkä myös postkoloniaalisella lähestymistavalla on omansa, mitä kyllä epäilen. Joka tapauksessa lukijan kannattaa kiittää kirjoittajaa hyvästä kirjasta. Se auttaa osaltaan meidän aikakauttamme ymmärtämään, mistä me tulemme.

Kun näinkin mainio opus on kyseessä, nolottaa hieman nostaa esille pari toistuvaa kirjoitusvirhettä. Ei pitäisi kirjoittaa ingognito eikä Katolisen liigan sotapäällikkö ollut Wallerstein, vaan Wallenstein.