Olikos sitä poikaa ollenkaan?

No, mutta olikos sitä poikaa ollenkaan? Miksi sitten höpötetään?

Да был ли мальчик-то, может, мальчика-то и не было?

(М. Горький, Жизнь Клима Самгина)

Taas kuuluvat venäläisiä lyövän. Kaikki lyövät ja kaikkialla. Jenkit lyövät propagandasodassa, EU lyö pakotteilla, nyt kuuluvat –jo taas- riehaantuneen myös Norja ja Suomi. Vielä siis tämä Brutuskin…

Jokaisen venäläisen sieluun vetoaa huuto ”meikäläisiä lyödään!” (наших бют!). Silloin tietenkin kaikki unohtavat keskinäiset kärhämänsä ja rientävät avuksi, kuka milläkin aseistautuneena, kenellä viikate, kenellä hanko, kenellä vallan vintovka, vaikka poikkisahattu, ellei muuta löydy. Ja nykyään etulinjoilla ovat tietenkin konekirjoitusjoukot. Nykyajan remingtonit eivät enää rätise, mutta sitäkin hurjemmin sinkoilevat bittiavaruudessa trolliarmeijoiden noidannuolet, kuin valojuova-ammukset ikään…

Että mitenkä lyödään? No, tarina on yhtä tuttu kuin se, jota Uralin pihlaja kaikille suomalaisille kertoo. Ryöstetään venäläisiltä lapsia ja kasvatetaan heidät sitten uuteen uskoon ja uuteen kulttuuriin kuin janitsaarit aikoinaan. Tämähän täyttää kansanmurhan tunnusmerkit, kuten ihmisoikeusaktivisti J. Bäckman on kaikella arvovallallaan todennut. Ellette tienneet, niin hän on myös juristi, ainakin venäläisten lehtien levittämien tietojen mukaan. Ehkä hän on jopa ns. huippujuristi, koskapa on saanut aivan uudenlaisia tuloksia, jotka muilta ovat jääneet saavuttamatta.

No, mikä tahansa kansa saadaan suuttumaan, jos sen hyvänahkaisuutta väärinkäytetään ja lyödään turpaan vain siksi, että sattuu olemaan väärä kansallisuus. Silloin ei lähde liikkeelle vain venäläinen mir, vaan myös suomalainen kylä. Toukolan poikien hymy hyytyy, kun Jukolan jullit saapuvat makkarahalko kourassaan.

Kuten World Values Survey osoittaa, maailman kansat eivät oikeastaan poikkea kovin olennaisesti toisistaan siinä, miten ne suhtautuvat ns. demokraattisiin arvoihin. Demokratia on tässä ilmeisesti ymmärretty laajemmin kuin poliittisena järjestelmänä assosioiden siihen oikeudenmukaisuutta ja muuta sellaista, joka ei siihen välttämättä kuulu.

Yhtä kaikki. Maailman kansojen kulttuurit kyllä poikkeavat toisistaan ja paljon, mutta poikkeamat koskevat keskeiseltä osin perhearvoja, siinä luvussa niin seksuaalikysymyksiä kuin näkemyksiä vanhempien ja lasten suhteista.

Tämähän on alue, jolla Suomessakin on tapahtunut erittäin nopeita ja jyrkkiä muutoksia. Entisenä itsepäisenä kakarana, joka sai selkäänsä harva se päivä tai ainakin viikko, ymmärrän melko hyvin, mitä nämä muutokset ovat konkreettisesti merkinneet. Nykyinen Suomi on arvojensa puolesta aivan eri maailma kuin se, jossa vielä ns. suuret ikäluokat viettivät lapsuutensa.

Jos siis halutaan saada kulttuurien kesken aikaan mahdollisimman suurta epäsopua, kannattaa ilman muuta keskittyä perhearvoihin ja vaatia ulkoa käsin jotakin kansakuntaa muuttamaan niitä, mieluimmin heti. Esimerkiksi Ruotsin, jolle tällainen lähetystehtävä luontevasti kuuluu ja onkin lähellä sydäntä, kannattaisi esittää ultimatiivisia vaatimuksia Somalialle, Saudi-Arabialle ja vaikkapa Algerialle siitä, että niiden on omaksuttava samanlaiset perhearvot, kuin ne, joita se itse toteuttaa. Muussa tapauksessa pannaanvälit poikki. Sen jälkeen boikottia ja esim. merisaartoa, onhan jokaisella esivallalla miekkansa, jota se ei turhaan kanna, sukellusveneistä lähtien.

Mutta tämä jätettäköön tässä vain ajatuskokeeksi. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että nimenomaan perhearvot ovat se alue, jolla Venäjä on käynyt eräänlaista maan sisäistä hyökkäyssotaa jopa rauhallisia ja ystävällisiä naapureitaan vastaan, mikä täällä on kansaa tavattomasti ihmetyttänyt. Meillä on päätelty, ettei Venäjän johto tai tässä tapauksessa ainakaan sen palvelija Pavel Astahov ole lainkaan kiinnostunut enempää totuudesta kuin uskottavuudestaan maansa ulkopuolella.

Päätelmä on ilmeisen oikea. Mutta: ei Neuvostoliittokaan koskaan kyennyt maansa rajojen ulkopuolella ainakaan kehittyneessä maailmassa vakuuttamaan muita kuin kourallista tyhmyreitä ja niiden lisäksi omaa maataan vihaavien intellektuellien ryhmittymiä, joilla ei koskaan ollut poliittista valtaa.

Mutta omassa maassa, Neuvostoliitossa propaganda toimi ja sitä tarvittiin. Myytti ulkomaisen intervention uhasta ja sitä valmistelevasta viidennestä kolonnasta oli Neuvostoliiton propagandakoneiston kestoteemana valtion perustamisesta sen romahdukseen saakka.

1920-luvulla uhkasivat lordi Curzon ja Chamberlain, sitten Ranskan Briand ja Toisen internationaalin sosiaalifasistit, tulipa uhkaajien joukkoon viimein itse Saksan viiksiniekka, jonka kanssa kuitenkin saatiin vuonna 1939 kaunis sopu syntymään.

Neuvostoliitto ymmärrettiin aina piiritetyksi linnakkeeksi, jossa rintama sijaitsi paitsi maan rajoilla, myös sen sisällä. Kommunismi, joka uskotteli olevansa ihmiskunnan vapautumisen uusin ja korkein aste, tarvitsikin ennennäkemättömän valvontakoneiston, jota eivät edes suuret puhdistukset tehneet tarpeettomaksi.

Meikäläiset olivat siis aina vaarassa ja heitä uhkasivat oikeastaan kaikki ja aina. Poikkeuksiksi muodostuivat sodan jälkeen ns. kansandemokratiat, mutta kuten tunnettua, eivät nekään ilman sotilaiden apua ruodussa pysyneet. Mitä lienevätkään mielessään kantaneet neuvostojen maata vastaan?

Yksi valopilkku kuitenkin oli, ja se oli pohjoinen naapuri, Suomi. Koska se oli esimerkki rauhanomaisen rinnakkaiselon hyödyistä ja liittoutumattomuuden siunauksista, se oli myös enemmän tai vähemmän rauhoitettu propagandasodassa.

Melkein meikäläisenä Suomi nautti molemminpuolisesti edullisesta yhteistyöstä ja rauhanomaisen atomin siunauksista, osti kaasuakin. Ja koskaan, siis koskaan ei Suomen kanssa tarvinnut julkisesti riidellä mistään. Vaikka maassa tietenkin oli ns. ”tiettyjä piirejä”, ei niiden vaikutus riittänyt leimaamaan koko maata. Ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Kekkosen ja vielä Koivistonkin kaudella Suomi oli selvässä erikoisasemassa kaikkiin muihin maihin verrattuna eikä tuo asema ollut huono. Nyt Suomella ei ole enempää bilateraalikauppaa kuin suojaa propagandahyökkäysiä vastaan. Miksi näin on?

Helppo vastaus olisi, ettei enää ole Neuvostoliittoakaan eikä niitä mekanismeja, joiden avulla Suomi voitiin varsin luotettavasti pitää ruodussa kaikissa tapauksissa, jos tarvis vaati. Eikä se vaatinut, meillä kaikki tehtiin itse ja oltiin tyytyväisiä.

Ne, joiden mielessä ns. suomettumisen kausi väikkyy jonkinlaisena kauhukertomuksena, voivat nyt kai olla tyytyväisiä. Se, että emme nauti suojaa valhekampanjoita vastaan osoittaa, että meitä kohdellaan aivan tavallisena eurooppalaisena valtiona ilman mitään erikoisasemaa. Tämä on jo melkein kuin Natossa oltaisiin.

Mutta jokin tässä asetelmassa silti jää kaivelemaan. Miksi presidentin hallinto sentään on päästänyt rakkikoiransa myös Suomen kimppuun? Eikö siellä katsota, että Venäjällä tällä suunnalla olisi jotain menetettävää? Mehän emme ole Natossa emmekä kansan valtavan enemmistön mielestä ole sinne edes menossa. Mutta mielipide voi muuttua. Luullaanko Moskovassa, ettei Suomen kanssa kannata kursailla, koska sen poliittinen ja sotilaspoliittinen asema itse asiassa kuitenkin ja joka tapauksessa on jo valittu, kun ne eivät nyt hölmöjä ole?

Tämä ei tunnu oikein uskottavalta. Suomen liittyminen Natoon olisi kuin olisikin Venäjän kannalta, ellei nyt vallan katastrofi, niin ainakin radikaali muutos huonompaan suuntaan. Kuten Kekkosen aikana, meillä on yhä jotakin, mitä kaupata. Meidän kanssamme Venäjän nyt yksinkertaisesti kannattaa pitää hyviä välejä aivan oman etunsa vuoksi. Jos siellä sen sijaan halutaan noukkia irtopisteitä huutelemalla jonkin terveydeltään arveluttavana pidetyn dosentin johdatuksella, että meikäläisiä lyödään Suomessakin, niin se on tahallinen teko, josta täällä joutuu maksamaan hinnan. Se hinta mitataan luottamuksessa eli tarkemmin sanoen sen katoamisessa. Silloin turvautuminen sotilasliittoon on ainoa realistinen ratkaisu hyvin monelle suomalaiselle.

Ja olikos sitä poikaa ollenkaan? Vai oliko kyseessä tyttö? Takapuolelle oli joku kuulemma läpsäyttänyt jotakuta tai sitten oli vaadittu koiraa, jota ei saatu tai jotakin muuta vastaavaa. Mitään faktoja ei ole esitetty. Mutta lyövät ne perkeleet ainakin. Näin kerrotaan ja tämä kertominen on se pihvi.