Mysteerin muistamisen päivänä

Elävät kuolleet ja mysteerin olemus

”Antakaa kuolleiden haudata kuolleensa!” Näin sanoi kerran muuan merkittävä henkilö, jota meilläkin on sanottu Mestariksi, mitä nykyään harvemmin kuulee.

Muistan lapsuudesta, kuinka muuan hienoisessa hutikassa ollut mieshenkilö toisteli tuota Matteuksen evankeliumin kohtaa ja ilmoitti sitä suuresti ihmettelevänsä.

En halua viedä lukijalta oivalluksen iloa, joka tässä tapauksessa saattaa olla pienikin. Tarinahan jatkuu: ”Mutta mene sinä ja julista Jumalan valtakuntaa!” Vastakkain siis olivat maailman lapset ja ne, jotka olivat eläviä.

Yrjö Kallinen, joka taisi kirjaansa aika lailla kopsata Alan Wattsin viisauksia, antoi sille nimen ”Elämmekö unessa?” Vastaus tietenkin oli, että näinhän se on tapana. Emme ymmärrä emmekä halua ymmärtää todellisuuden koko traagista ja koomista mystisyyttä, kunhan olla jollotamme. Arki vaatii sitä ja pyhästähän on nyt myös tullut arkea.

Nietzsche arveli aikoinaan, että tulevaisuuden korkeammat ihmiset ovat jatkuvasti sellaisessa ylevässä mielentilassa, jonka me, alhaiset olennot, voimme vain joskus saavuttaa juhlallisen ylentymisen hetkinä, eikä niitä ole paljon. Pyhyyttä kai siinä sivuttiin, arvaan, minä maan matonen.

Toivotaan, että yli-ihmisellä, sikäli kuin hän tulee, on kykyjä, jotka nimenomaan tekevät hänen olemassaolostaan syvän. Suorituskykyä on meilläkin jo enemmän kuin kykenemme järkevästi käyttämään. Itse asiassa nykyihminen alkaa olla groteski kuin bodari: tarkoitukseton vuori lihasmassaa, joka typerästi peilaa omaa rumuuttaan.

Mutta tänään, kun sattuu olemaan vainajien päivä, tulevat mieleen myös elävät kuolleet, ei välttämättä samat, joita lapsenmielinen nuoriso esittää zombieleikeissään, vaan me itse sikäli kuin emme avaa silmiämme todellisuudelle, mikä ei ole itsestään selvää ja tuskin edes helppoa.

Uskonnon funktiona on ollut avata silmiä todellisuuden mysteereille. Syntymä, kuolema ja avioliitto ovat merkkipaaluja vaelluksellamme kohdusta hautaan, usein tuhannen kapakan kautta, toki. Ne ovat jylhiä asioita, joiden pyhyys eli sakramentaalisuus tarvitsevat oikeat ja osuvat sanat ja rituaalit tullakseen avatuiksi. Niitäkin on mahdollista olla syvästi kokematta ja askarrella sen sijaan epäolennaisessa, kahvitarjoilun, pukeutumisen ja aikabudjetin parissa. Uskonto sellaisenaan on epäkiinnostava asia. Onkohan sillä enää muuta kuin maagisen koristeen rooli edes näissä eksistentiaalisissa tapahtumissa?

Seurakuntavaalien tunnus on nyt äärimmäisen lattea: ”Usko hyvän tekemiseen!”. Eihän se ole mikään uskon asia, eikä siinä mitään uskontoa tarvita. Miksi sitten nostetaan tapetille moinen typeryys?

Kai kysymys on siitä, että uskonnolliset tunnukset kuulostaisivat noloilta ja jopa absurdeilta. Mitäpä jos saarnattaisiin synnistä, helvetistä ja saatanasta? Nythän osa kirkon jäseniä jo kuuluttaa syvää loukkaantumistaan jo siitä, että avioliiton sakramenttia ei suostuta tasapuolisesti myöntämään kaikille niille, jotka sitä sattuvat haluamaan. Onhan tällainen uskonto sekä suvaitsematon että epädemokraattinen.  Sitä paitsi uskonnon perusasioiden saarnaamisen esteisiin taitaa kuulua, etteivät saarnaajatkaan niihin itse usko. Ja onhan se moraalitonta valehdella julkisesti.

Olemme aivan ilmeisesti samassa tilanteessa kuin Rooman valtakunta kristinuskon alkaessa levitä. Väkevä uusi mysteeri, joka sanomaltaan oli ilmeisen absurdi, vaati ihmiseltä tolkuttomuuksia: koko hänen elämänsä. Ne, jotka huolehtivat tämän maailman rituaaleista, saivat jäädä omaan arvoonsa. Aikamiehet olivat velvollisia jättämään kaiken ja saarnaamaan uutta lojaliteettia, jonka rinnalla kotijumalat ja caesar divus olivat pelkästään naurettavia ja jopa vihattavia idoleita.

Uskonto on yhä absurdia, mutta ei se ketään puhuttele, ellei sillä ole riittävän röyhkeää henkeä ja itseluottamusta. Miten virkistävää olisikaan kuulla kunnon jyrisevä saarna saatanasta tai vaikkapa kansallisemmin Perkeleestä ja hänen valtakunnastaan ja kaikenmaailman idoleista hänen agentteinaan. Sellaista voisin mennä kuuntelemaan ilman myötähäpeää. Kirkkoherra jyräyttäisi saarnastuolista sellaiset madonluvut, että naispuoliset kuuntelijat itkeä tyrskisivät ja miestenkin parta järähtelisi. Mutta sitten prelaatti tarjoaisi ihmeellisen toivon ja kalliin hunajanpisaran, jonka saaminen olisi ihmeen ja armon asia ja ymmärtäminen mysteeri.

Mutta tämä ei onnistu enää. Ei kukaan ota vakavasti pelastuksen tarvetta niin kauan kuin kaupoissa riittää tavaraa ja terveydenhuolto pelaa. Ahdasmielinen pappi, joka yrittää löpistä synnistä, ei saa armoa tuomiokapitulissa ja karkottaa pian loputkin harvat kuulijansa. Syntiä ei nyt kerta kaikkiaan enää ole. Muslimeilla ehkä on, mutta se on heidän häpeänsä. Sillä heillä on häpeä.

Entä maailman luominen? Joskus sanottiin, että se on yhtä normaali ja luonnollinen asia kuin hillomunkin paistaminen. Tosin jälkimmäisessä saattaa jäädä askarruttamaan, miten ihmeessä hillo on saatu sen sisälle. Syksy Räsänen, kaikessa suuressa asiantuntevuudessaan, kertoi hiljattain maamme suurimman lehden lukijoille, miten maailma luotiin. Lientä siinä oli ja kiehumista ja tuolla tavalla. Ihmisjärki, Syksyn järki, oli asian näin ymmärtänyt. Loistavaa!

Mutta, kuten Wittgenstein joskus sanoi, Nicht wie die Welt ist, ist das Mystische, sondern dass sie ist. Siin kysymyksessä ei ajatusten Tonavalla ja Rodinin hahmottelemalla aivobodarilla ole mitään jakoa, käyttääkseni tällaista modernia ilmausta, joka uskoakseni sopii aikaamme.

Tänään niitä kuolleita pitäisi taas muistaa.