Hyve ja hyveellisyys

Hyve ja hyveellisyys

Muuan britti, jonka nimeä en muista, kysyi retorisesti, missä miehen hyve on. Hän luuli kyllä tietävänsä naisen hyveen sijainnin, joka oli puoli tuumaa peräaukosta.

Tässä huumorin kukkasessa heijastuu räikeästi sekä anglosaksisen kulttuurin vaikutus että länsimaisen kulttuurin rappio yleisemminkin. Hyve, joka englannin kielessä on deformoitunut muotoon virtue, on alkuperäisessä latinalaisessa asussaan virtus, suorastaan miehisyyden attribuutti. Mies, vir, oli ylpeän nimensä arvoinen, sikäli kuin hänellä oli siihen oikeuttavat ominaisuudet virtus.

Kyse ei siis suinkaan ollut sellaisesta asiasta, jota Samuel Richardson kuvasi romaanissaan Pamela eli palkittu hyve (Pamela, or Virtue Rewarded (1740). Epäilemättä romaanin päähenkilö myös oli tavallaan hyveellinen torjuessaan himokkaat lähentelyt ilman avioliittotarkoitusta, mutta tämänlaatuinen hyve, jossa luulee myös huomaavansa laskelmointia, oli kovin kaukana siitä, miten virtus on laajemmin käsitetty. Hyve tai hyveellisyys siveyden merkityksessä on ollut vain yksi sen muodoista ja tavallaan siirtomerkitys. On historian ironiaa, että sille anglosaksisen puritanismin ja viktoriaanisuuden ilmapiirissä kehittyi se merkitys, joka sillä anglosaksisessa maailmassa yhä on ja jonka amerikkalaisuuden apinoijat kaikkialla nyt haluavat sille antaa.

Itse asiassa hyveen rappeutuminen tarkoittamaan naisen siveyttä, johon assosioidaan lähinnä vanhapiikamaisuutta, kuvaa kyllä luultavasti hyvin sitä suurta prosessia, joka länsimaisessa kulttuurissa on tapahtunut viimeisten noin parin vuosisadan aikana. Sitä on osuvasti kuvannut amerikkalainen Gertrude Himmelfarb kirjassaan The De-Moralization of Society (1995).

Jokainen, joka on tutustunut antiikin teksteihin, on pian vakuuttunut siitä, miten keskeinen ihmisyyden mitta hyve kerran oli. Vaikka se alun perin tarkoitti miehuutta, oli tietenkin olemassa myös naiselle tyypillisiä hyveen muotoja ja toteutumisen mahdollisuuksia, josta antiikin auktorit antoivat viljalti esimerkkejä. Ei naista suinkaan pidetty luontokappaleena, jolta olisi puuttunut kyky hyveeseen, toisin kuin feministit tekevät.

Vilius argentum est auro, virtutibus aurum, runoili Horatius Flaccus,joka kuului  roomalaisten eniten kunnioittamiin. Sattumoisin hänen kynästään on kotoisin myös sanapari carpe diem, jossa nykyään näkyy kiteytyvän aikamme etummaisten kansalaisten antiikista omaksuma viisaus.

Horatius siis vakuutti, että kuten kulta on hopeaa arvokkaampi, ovat hyveet kultaakin arvokkaammat. Amerikassa on jo kauan kuulostanut aivan normaalilta sanoa, että joku henkilö on vaikkapa miljoonan dollarin arvoinen, worth a million dollars. Sekä klassisen antiikin että kristinuskon näkökulmasta koko ajatus on rienaava. Eläimen arvoa voidaan mitata rahassa ja samoin sellaisen ihmisen, joka on ostettavissa. Hyveen merkitys on siinä, että se asettaa ihmisen eläimen yläpuolelle. Luulen, että tänä päivänä jo tällainen ajatus saattaa aivan aidosti hämmästyttää monia, mutta antiikin aikana sitä pidettiin aksiomaattisena. Aristotelisen näkemyksen mukaan ihminen ylipäätään oli ihminen juuri niin suuressa määrin kuin hänen ainutlaatuiset mahdollisuutensa ihmisenä toteutuivat, siis hyve.

Sille, joka tivaa vastausta kysymykseen, miksi ihmisen pitäisi olla ihminen eikä eläin (joka hän myös on), ei ole helppo antaa vakuuttavaa vastausta. Sen vakuuttavuuden tulisi löytyä hänen omasta psyykestään. Jos joku haluaa postmodernisti olettaa, että ihmisessä on kyse konstruktiosta, hän voi toki väittää, että sellainen ihminen on paras, jolla on mahdollisimman paljon voimakkaita haluja ja mahdollisuus tyydyttää niitä.

Kuten tunnettua, Sokrates vastasi tällaista viisautta tarjoavalle sofistille, että silloinhan paras eli onnellisin on koira, jota vaivaa syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti raapia itseään. Tämän argumentin paras terä on saattanut vuosituhansien saatossa tylsyä, koska koirien arvostus on nyt hyvin lähellä ihmistä ja jopa sen ohittanut, Varmaan ansaitusti.

Antiikin klassiset neljä hyvettä olivat viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Niiden saavuttaminen oli luontevasti elämän tarkoitus ja oikeutti kaikkien arvostukseen. Kuten Plutarkhos monien henkilöidensä kohdalla kuvaa, ei kaikkien hyveiden täysimääräinen saavuttaminen useinkaan ollut mahdollista edes sankareille, jotka kuitenkin saattoivat ansaita suurta mainetta ja ihailua.

Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus ovat luonteeltaan selvästi erilaisia kuin klassiset hyveet, joiden saavuttamisessa harjoituksella ja kasvatuksella oli merkittävä roolinsa. Kristillisiin hyveisiin kätkeytyy myös yliannostuksen vaara. Toki myös esimerkiksi rohkeus voi liiallisena esiintyessään muuttua vastakohdakseen, vastuuttomuudeksi ja uhkarohkeudeksi, mutta fanaattinen usko, perusteeton toivo ja intohimoinen rakkaus voivat olla myös intellektuaalista ja jopa moraalista myrkkyä.

Tällöin on kuitenkin muistettava, että myös kristilliset hyveet on käsitettävä oikein, jotta niille ei tehtäisi vääryyttä. Usko, myös silloin kun se on mieletöntä ja toivo silloinkin kun se on epärealistista voivat olla avaimia inhimillisyyteen silloin kun epätoivo ja masennus, ihmisyyden vihollisista kavalin, ovat uhkaamassa. Kristillinen rakkaus eli agape puolestaan ei tarkoita intohimoa, joka on järjen sumentamisen tärkeimpiä välineitä nykykulttuurissa, kuten se oli myös antiikissa. Sen liioitteleminen on harvinaista, jos kohta mahdollista.

Irtisanoutuminen hyveestä merkitsee eräänlaista arvojen demokratisoitumista. Jokainen lurjus on silloin yhtä hyvä kuin kuka tahansa rehellinen, oikeamielinen ja viisas ihminen. Michel Foucault, hämmästyttävän primitiivisine ihmiskäsityksineen, on nykykulttuurissa ehkä tärkein halun, désir, yksinvallan apostoli.

Hänen menestykselleen ei ole vaikea löytää selityksiä. Aikakautemme on kulutuksen, konsumerismin, taikaseinän ja tasa-arvon kyllästämä. Ponnistelu ja kieltäymykset hyväksytään, mikäli niiden tarkoituksena on ihmisen markkina-arvon lisääminen, viime kädessä nautinnon maksimointi. Hyve sinänsä, omana palkkionaan ja inhimillisen elämän ainoana arvokkaana päämääränä on aivan ilmeisesti nykyihmiselle käsittämätön.

Mikäli luulemme, että meidän kulttuurimme edustaa ihmiskunnan kaikkien korkeinta aikaansaannosta, saatamme olla oikeassa, mikäli mittaamme asiaa dollareilla ja mielihyväyksiköillä, jollaisia varmaan pian kehitetään. Samalla meidän kuitenkin kannattaa säilyttää tietoisuus siitä, että kuten koiria monessa kulttuureissa halveksitaan, niin myös meitä voidaan perustellusti halveksia aivan samasta syystä, hyveiden puutteen tai ainakin niiden yksipuolisuuden tähden.