Putinin pohdinnat

Putin pohti ja vastaili

Marraskuun 18. päivänä naapurimaamme presidentti esiintyi Yleisvenäläisen kansanrintaman kokouksessa Kansantalouden saavutusten näyttelyssä (VDNH). Tämä kansanrintama on vuonna 2011 luotu erikoislaatuinen elin, joka yhdistää Yhtenäistä Venäjää ja erinäisiä muita tahoja. Siinä on nähty korporatiiviselle valtiolle ominaisia piirteitä, joita Venäjällä on muitakin, kuten Obštšestvennaja palata (Yhteiskuntakamari).

 Niiden ilmeisenä tarkoituksena on kansalaisaktiivisuuden lisääminen ja sen suuntaaminen nimenomaan valtiovallan kanssa yhteiseen toimintaan myös puoluejärjestelmän ulkopuolella. Tällainen ”epäpoliittinen” yhteisten asioiden hoito on kieltämättä innovaatio, jolle ei ole helppo löytää nykymaailmasta vastineita.

Kannattaa muistaa, että samaan aikaan kun Yhtenäinen Venäjä on tosiasiallisesti maan hallitseva puolue nimenomaan ”vallan” omana puolueena, jolla on ns. hallinnollinen resurssi käytössään, pitää virallinen Venäjä ja Putin siinä luvussa tiukasti kiinni ajatuksesta, että Venäjällä vallitsevat sekä demokratia että markkinatalous. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, käy kiintoisasti ilmi siitä, mitä kansanrintaman kokouksessa puhuttiin.

Kokouksen teemana oli Putinin toukokuussa antamien ukaasien toteutuminen ja Venäjän talouden kehitys pakotteiden vallitessa. Kremlin julkaisemassa pikakirjoituspöytäkirjassa mainitaan, että presidentti kävi ennen kokousta tutustumassa näyttelyyn ”Tehty Venäjällä”, joka esitteli tuotteita, joita venäläiset firmat olivat valmistaneet tuontia korvaavia ohjelmia varten.

Lyhyessä alkupuheenvuorossaan Putin totesi, että kansanrintamasta näyttää todella tulleen se, mitä oli tarkoitettukin eli kansalaisaktiivisuuden kohottaja. Sen roolina oli erityisesti kansalaisten toteuttama kontrolli. Käytetty termi, graždanski kontrol poikkeaa muuten neuvostoaikaisesta, joka oli narodnyi kontrol. Ainakin sikäli asiat siis ovat muuttuneet.

Kuten puheenvuoron käyttänyt A. Bretšalov kertoi, kontrollia toteutti käytännössä yli 10000 ”kansan eksperttiä”, jotka aivan konkreettisesti matkustivat tapahtumapaikoille ja tarkistivat, mitä oikein oli saatu aikaan. Presidentti oli toki antanut hyviä määräyksiä ja kaiketi niiden täytäntöönpanosta oli raportoitu, mutta asian laadullinen puoli oli saattanut jäädä huomioimatta.

Kun kansan kontrollöörit tekivät oman kierroksensa, he tulivat siihen tulokseen, että selostetuista 131 tapauksesta, jotka koskivat Putinin ukaasien toteuttamista, vain 26 oli laadullisesti hyväksyttäviä ja niiden kontrollointi voitiin lopettaa. Loppujen silmälläpitoa oli syytä jatkaa. Osa oli toteutettu vain osittain ja osaa ei ollenkaan.

Putin oli luvuista ilmeisen imponoitu ja kysyi retorisesti, mitä oikein olisikaan tapahtunut, ellei koko kontrollia olisi ollut. Hän korosti toiminnan jatkamisen tarpeellisuutta ja totesi kiinnostavasti: ”Me emme tarvitse prosessia, emme ole mitään trotskilaisia, me tarvitsemme lopputuloksen. Trotskihan oli sitä mieltä, että liike on kaikki, eikä päämäärä mitään…”

Trotski tai Bernstein, sosialismi ei Putinia ainakaan vanhassa muodossa tuntunut elähdyttävän. Hän hyväksyi tietyt maataloustuet, joita lännessä muuten oli vieläkin enemmän kuin Venäjällä, sekä tietyntasoisen kotimaisen tavaran suosimisen. Ulkomaalaista oli kuitenkin käytettävä, mikäli laatu oli sama, mutta hinta selvästi halvempi.

Muutenkin Putin ilmaisi vastahakoisuutensa palata suunnittelutalouteen, jota jotkut esiintyjät itse asiassa olivat taipuvaisia suosittelemaan, sellaista ei nimittäin saanut toimimaan. Markkinoita oli syytä kunnioittaa eikä niiden uhmaaminen. Putin lainasi jopa kansanomaista sananlaskua, ”Ei sillä väliä kenen sonni oli asialla, tärkeää on, että vasikka on meidän”. Tiettävästi sanontaa oli maaorjaperheissä käytetty hälventämään sitä tarpeetonta mustasukkaisuutta, jota isännät joskus tunsivat tilanherraa kohtaan syystä tai toisesta.

Kansanrintaman esille tuomat asiat olivat hyvin maanläheisiä. Ne koskivat esimerkiksi maataloutta ja asuntojen peruskorjausohjelmaa. Siinä valtio oli antamassa uuden kodin 770 000 hengelle. Väärinkäytökset vaanivat täälläkin.

Maanläheisestä tematiikasta poikkesi yllättäen elokuvaohjaaja Ju. Kara, joka alkoi suorassa lähetyksessä puhua siitä, miten oli ollut seuraamassa, kun banderalaiset ja 4000 Syyriasta palannutta tataarifanaatikkoa valmistautuivat toimeenpanemaan Krimillä verilöylyn, joka estettiin loistavalla operaatiolla. Tuolloin Putin kysyi, miksi hän puhui kaikille asiasta, joka oli salainen. Kara ei vähästä häkeltynyt, vaan jatkoi puhumalla krimiläisten toiveesta, että Krimille rakennettaisiin sovinnon kirkko, mikä olisi kansan toivomus. Puhujaa ei saanut hiljenemään edes Putinin nimenomainen pyyntö: ”Lopettakaa, olkaa hyvä, pyydän!”, vaan hän jatkoi vielä ja selitti, että mainitun loistavan operaation takia Ylipäällikkö (Putin) ansaitsisi Voiton kunniamerkin ja Venäjän sankarin arvonimen.

Putin kiitti kunniasta ja arveli, että kunniamerkin ansaitsisivat itse krimiläiset.

Sen jälkeen Putin puuttui Karan repliikkiin, jonka mukaan Amerikka haluaa nöyryyttää Venäjää. Tämä ei ollut totta, Putin selitti, tarkoituksena ei ollut nöyryyttäminen vaan alistaminen, omien ongelmien ratkaiseminen Venäjän kustannuksella. Tämä ei onnistuisi.

Sen sijaan Amerikka onnistuisi kyllä liittolaistensa alistamisessa. Putin selitti joskus suorastaan hämmentyvänsä siitä, miksi nuo liittolaiset toimivat vastoin omia kansallisia etujaan ja puolustivat niin sanottuja läntisiä arvoja. Kenen intressejä siinä tarkoitettiin, kriteereitä ei ollut, oli vain yleisiä höpinöitä milloin demokratiasta, milloin jostakin muusta. Oliko olemassa oikeus vallankaappaukseen tai kansanmurhaan, kenen intressejä ne olivat?

Mutta kaiken takana oli toki valtioiden geopoliittisia intressejä, vaan kenen? Oliko eliiteillä samat intressit kuin kansoilla? Siellä markkinat ratkaisivat kaiken, mutta Venäjällä sen sijaan elämä pani asiat normaaliin järjestykseen ja Venäjä kyllä vielä pääsisi pitemmälle.

Putinin esiintyminen Yleisvenäläisen kansanrintaman tilaisuudessa ei siis ollut mikään varsinainen ohjelmapuhe, poslanije, jollaista hän kyllä selitti valmistelevansa ja odottavansa sitä varten aineksia kansalta ja sen edustajilta. Kommentti Amerikastakin esitettiin spontaanina repliikkinä ilman sen suurempia tavoitteita, joskin kannattaa panna merkille eliittien ja kansan erottaminen toisistaan. Tällaistahan on maailmassa ennenkin harrastettu ja jotkut soveltavat sitä myös Venäjään. Neuvostoliitto, kuten muistamme, julisti välittömästi ennen talvisotaa Molotovin suulla mahdollisuudesta kääntyä suoraan Suomen kansan puoleen, kun maan hallitus oli osoittanut oikean karvansa.

Tällaisten tilaisuuksien spontaanisuudesta voi esittää perusteltuja epäilyksiä. Ehkä kyseessä on pikemminkin lajityyppi hieman samaan tapaan kuin Pietari Aleksejevitš aikoinaan matkusti ulkomaille Pjotr Mihailovin nimellä. Kaikki toki tiesivät, mistä oli kysymys, mutta Pietari ainakin säästyi puuduttavilta seremonioilta ja muulta ikävältä.

Käskyjen antaminen ei yleensä ole kovin vaikeaa missään olosuhteissa. Niiden toimeenpanon varmistaminen saattaa olla sitäkin suurempi ongelma. Venäjän historiassa asia on ollut usein akuutti johtuen vallan keskityksestä ja pitkistä välimatkoista. Reviisorit Pietarista ovat aina aika ajoin ilmestyneet N:n kaupunkiin ja panneet virkamiehiin eloa ja liikettä, mutta sitten myös aina poistuneet.

Stalinin aikanakin toimeenpano muodostui suureksi ongelmaksi. Stalin itse teki pilaa paikallisista satraapeista, jotka raportoivat komeasti siitä, miten Moskovan määräykset olivat saaneet aikaan valtavan aktiivisuuden nousun ja läpimurto oli juuri tapahtumassa. Kun kysyttiin, mitä oli konkreettisesti saatu aikaan, vastaus kuului, ettei oikeastaan kyllä ollut edes ehditty aloittaa…

Stalinilla oli omat tapansa räjäyttää ”perhekuntaisuuden” pesäkkeet ja keskinäistakuut eli porukoiden (krugovaja poruka) järjestelmä, joka oli vanhaa venäläistä perua maaorjuuden ajoilta. Suurta terroria perusteltiin julkisesti nimenomaan sillä, että paikkakunnilla vallitsi käytännössä kontrolloimaton mielivalta ja epäjärjestys eikä käskyjä pantu toimeen. Lisäksi tietysti oli tahallista tuholaisuutta ja ensimmäisenähän oli aina kysyttävä, oliko sotkuja ollut tekemässä vihollisen käsi…

Stalinin kausi oli brutaali episodi järjestelmässä, joka oli periaatteessa talouden lakien vastainen ja siis toimimaton koneisto. Se saatiin käymään väkivallan avulla ja myöhemmin pelkkä sen uhka esti sitä sammumasta. Kun uhka loppui, lopahti myös koneiston puhti.

Nykyinen Venäjä perustuu periaatteessa aivan toisenlaiselle pohjalle. Markkinataloudesta luopumisen merkkejä on tuskin havaittavissa eikä hallintoakaan hoideta terrorilla. Jotakin erikoista maassa silti on tapahtumassa ja omintakeiset instituutiot kuten Yleisvenäläinen kansanrintama ovat tästä osoituksena. Ovatko nämä instituutiot epädemokraattisia?

Tuskinpa näin voi sanoa. Itse asiassa nykyistä Venäjää voisi pitää suorastaan demokraattisuuden perikuvana sikäli, että lähes itsevaltias presidentti kuuntelee jatkuvasti kansaa ja, kuten hän itse selittää, jopa valmistelee ukaasinsa tämän pohjalta. Itse asiassa kyseessä eivät siis ole presidentin ukaasit, vaan esimerkiksi yllä selostetussa kokouksessa esillä olivat ”meidän yhteiset ukaasimme”, joita oli yhdessä valmisteltu vuonna 2012.

Missäpä läntisessä demokratiassa ylimmän valtiovallan ja kansan syvien rivien välillä olisi jopa lainsäädännön ja lakien toimeenpanon alalla näin intiimi yhteys?

Mutta tällaiset instituutiot tuovat mieleen Neuvostoliiton, jossa niillä yritettiin korjata sitä, ettei systeemi, jonka piti olla maailman vapain ja eniten ihmisen mallinen, sitten kuitenkaan ottanut toimiakseen ilman erityistoimenpiteitä. Ruuveja oli aina pidettävä silmällä: Кто-то должен наблюдать за винтиками, sanottiin. Mutta ei nyt olla hätäisiä johtopäätöksissä.