Sodan vauhtipyörä

Sodan vauhtipyörä ja asiain luonnollinen kulku

Kesällä 1914 ihmiset olivat aika lailla tohkeissaan ja syystä olivatkin. Ensinnäkin serbit olivat kyllin hävyttömiä ollakseen suostumatta Itävalta-Unkarin ultimaatumiin ja toisekseen Itävalta-Unkari oli kyllin hävytön esittäessään moisen ultimaatumin. Ja jos valtiot jotakin tosissaan esittävät eivätkä sitten pidä sanaansa, niin uskottavuushan siinä menee. Tämähän nykyään kaikkialla ymmärretään kuten silloinkin.

Kun ei kukaan halunnut uskottavuuttaan menettää, oli otettava allekirjoitetut sopimukset ja pidetyt puheetkin vakavasti ja alettava kalistella aseita. Ei niitä leikin vuoksi ollut kasattu.

Ja kansa oli kesällä armon vuonna 1914 kovin kiihottunutta, tuntui siltä, että sitä kiihottivat nyt kaikki asiat ja mahdottomin asia olisi ollut pysytellä ihan rauhallisena ja keskittyä heinätöihin tai pian odottavaan elonkorjuuseen, saati sitten makailla vain datshalla ja lätkiä kärpäsiä.

Se olisi kyllä oikeastikin tainnut olla pään panemista pensaaseen, sillä joukkomurha siinä todella oli tekeillä, vieläpä Euroopan historian suurin ja kaikki taisivat asian jopa hämärästi ymmärtää, vaikka eivät tehneet siitä asianmukaisia johtopäätöksiä. Murhaa nimittäin luultiin valmistelevan muiden ihmisten eikä näiden omien.

Niinpä lehdet kirjoittivat päivästä päivään, miten taivas synkkeni politiikan puolella. Heinäkuun lopulla käytettiin jo suomalaisissakin lehdissä termiä ”maailmansota”, vaikka sellaista ei vielä koskaan ollut historiassa ollut. Kerta se olisi ensimmäinen.

Pietarissa ja Bakussa oli joka tapauksessa heinäkuun lopulla ”suurenmoinen kuohunta käynnissä” ja kaduilla suorastaan taisteltiin. Ranskan presidentti Poincaré oli samaan aikaan vierailulla Pietarissa, jossa joukot hänelle hurrasivat, tuolle rappeutuneelle liberaalille. Toisessa kaupunginosassa juuri silloin vaimot ja lapset viruivat verissään maassa poliisihirmuvallan uhreina.

Saksassa taas ihmisjoukot osoittivat mieltään sodanvaaraa vastaan, mutta vielä enemmän taisi olla niitä, jotka hurrasivat Itävallalle ja buuasivat Serbialle.

Venäjällä taas Itävaltaa ja Saksaa vastaan osoitettiin mieltä ja toisaalta Serbian ja Ranskan lähetystöjen edustalle keräännyttiin kannattamaan niiden politiikkaa. Miten kävisi Euroopan rauhan?

Turun Sanomat siteerasi muuatta viisaana ja vastuunalaisena pidettävää tahoa, joka oli todennut, että ”taistelu tapahtumain luonnollista kulkua vastaan on mahdotonta”. Päivä oli elokuun ensimmäinen, jolloin sodanjulistuksesta ei vielä saatu tietää ennen kuin lisälehdistä. Toki tilanteen vakavuutta oli korostanut, että keisarillinen perhe oli juuri ilmoittanut, ettei enää palaa lomanviettoon Virolahdelle, kuten tapana oli ollut.

Käynnissä oli sodan vauhtipyörä tai, kuten joskus sanottiin huimapyörä, venäjäksi mahovik vojny. Vauhtipyörän tarkoituksena on estää liikkeen häiriintyminen ja pitää meno tasaisena. Nyt se oli saatu vauhtiin ja loppu on historiaa.

Kuten tiedämme, yleisesikuntien sinetöidyt kirjeet avattiin nyt kaikkialla Euroopassa ja aloitettiin valtava liikenneoperaatio, joka keskeytti kaiken järjellisen toiminnan rautateillä myös Suomessa. Euroopassa syntyi sotilasyksikköjä kuin sieniä sateella, kun reserviläiset puettiin valtion vaatteisiin ja pantiin juniin, kuka minnekin menemään. Piletit oli valmistettu jo vuosia sitten.

Mutta Pietarissa oli ilo ylimmillään, kun sota syttyi. Kymmenet tuhannet kokoontuivat kaduille osoittamaan mieltä Itävaltaa vastaan. Kazanin kirkon papit tulivat ulos pitämään jumalanpalvelusta ja rukoilemaan voittoa Venäjän aseille, jotka vuonna 1812 olivat saaneet innoitusta tuosta samaisesta paikasta.

Venäjän intelligentsija, joka vielä hiljattain oli inhonnut ”veriseksi” mainittua Nikolaita ja sylkäissyt aina hänen nimensä lausuessaan, kokoontui nyt muiden muassa juhlistamaan keisarin kunniaa. Tuo naurettava pikkumies, joka piti musikka Rasputinia neuvonantajanaan ja esiintyi Monomahin hattu päässään prameilevissa dynastiansa 300-vuotisjuhlissa, oli kuin olikin sentään Venäjän symboli ja edustaja.

Vakavalla hetkellä, kun venäläisiä vastaan aloitettiin provosoimaton sota, nousi hallitsija juhlituksi maansa isäksi, jonka paatoksellisille manifesteillekaan ei enää kuulunut nauraa. Solženitsyn on luultavasti tavoittanut jotain oleellista aikakauden tunnelmasta selostaessaan sitä, miten epäkäytännölliset ja sotilaallisesti sangen hyödyttömät intellektuellit ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi rintamalle vastoin kaikkea logiikkaa. Ei ehkä ollut syytä hurrata, kuten pimeät kansanjoukot, mutta oli velvollisuus puolustaa äiti Venäjää.

Mutta hurraajia riitti ja muita riekkujia. Saksan uusi lähetystötalo Iisakin kirkkoa vastapäätä, jota muuten on mainittu Suomen eduskuntatalon esikuvaksi, ryöstettiin perusteellisesti. Sen sisustus turmeltiin ja katon harjalla olleet patsaat syöstiin alas. Tästä uutisoitiin lyhyesti Suomessakin. Samoin ryöstettiin saksalaisten liikkeitä Nevskillä ja ympäristössä ja jo syyskuun alussa kerrottiin vallan ihmeitä: kaksisataavuotiaan pääkaupungin nimi oli nyt muutettu. Siitä tehtiin Petrograd.

Ne tuhannet Venäjän saksalaiset, jotka palvelivat virkakoneiston ja armeijan huipulla, eivät sentään muuttaneet nimeään, mutta lienevät julkisilla paikoilla lakanneet puhumasta saksaa, siitäkin kun tehtiin kiellettyä. Tilanne oli aika lailla samanlainen kuin vuonna 1812, jolloin eräät ylimykset joutuivat kerrassaan vaikenemaan, kun eivät voineet puhua ranskaa.

Liberaali Birževye vedomosti otsikoi Isänmaallisesta sodasta, mutta varoitti venäläisiä alentumasta samanlaiseen karkeuteen kuin saksalaiset. Lähetystötalon vandalisointi ja makkaraputiikkien ryöstö ei kuulunut siviileille. Sotilas sai tuhota vihollisen, se oli hänen velvollisuutensa, mutta siviilien kutsumus oli sivistynyt työnteko ja järkevyyden säilyttäminen.

Mutta pian järjen ääni vaimeni Birževkassakin. Saksalaiset kun näyttivät koko karkeutensa kohtelemalla hävyttömästi maassaan oleskelleita venäläisiä, naisiakin. Teutoninen ”sivistys” oli ollutkin vain ulkoa opeteltua pintakiiltoa. Pikkukauppiaan luonnolla varustettu saksalainen lupaili nyt Bessarabiaa Romanialle, ehkä Suomea Ruotsille… Halveksittu venäläinen oli hänen rinnallaan se oikeasti sivistynyt, sydämeltään.

Kaikki Venäjän kansanryhmät lähtivät innolla sotaan. Juutalaisten pääsynagogalta Bolšaja Masterskajalta lähti 20000 hengen kulkue synagogan kuoro kärjessään ja polvistui Aleksanterin pylväälle laulamaan rukouksia Venäjän aseiden ja hallitsijan hyväksi. Kulkueessa kannettiin Venäjän lippuja ja hallitsijaperheen kuvia.

Kulkue pysähtyi ja polvistui vielä Anitškovin palatsin ja Aleksanteri III:n patsaan (nyki, Ploštšad vosstanija) luona laulamaan, rukoilemaan ja pitämään puheita. Venäjän toimivassa armeijassa olevat 400 000 (!) juutalaista olivat kaikki ”kiihkeän valmiina” tekemään isänmaallisen velvollisuutensa.

Niin, henki oli Venäjällä nyt hyvä, saattoivat sotilaat todeta, samoin kuin okeistopoliitikot ja jopa mustasotnialaiset. Jopa liberaalit, juutalaiset ja intelligentsija oli saatu mukaan yhteiseen rintamaan ja kaikki taisivat hyväksyä ajatuksen puolustussodasta.

 Ennen pitkää ajatus puolustuksesta täydentyi myös ajatuksella siitä, että Turkin salmet oli viimeinkin annettava sille, jolle ne kuuluivat. Muhamettilainen perivihollinen kun osoittautui kyllin röyhkeäksi tehdäkseen yllätyshyökkäyksen Mustanmeren satamiin. Saksa oli Berliinin neuvotteluissa aikoinaan estänyt vanhan Tsargradin eli Konstantinopolin liittämisen Venäjään, mutta nyt oli aika panna se kuriin.

Suomalaiset eivät olleet huonoja alamaisia, päinvastoin. Suomen rautatiet saivat jo heti sodan alkuvaiheissa kiitoksia korkealta taholta ja Suomen kansa jopa Kaikkeinkorkeimmalta (vysotšajsij) taholta. Meillä oltiin ”erittäin lojaaleja ja myötämielisiä” emämaalle ja saksalaisten taannoin kaltoin kohtelema leskikeisarinna oli saanut osakseen kerrassaan liikuttavaa huomiota matkustaessaan maamme halki Torniosta Pietariin. Hänellä tosin olikin ansioita nimenomaan siinä, että yritti pitää poikaansa kurissa Suomen suhteen, tosin huonolla menestyksellä.

Sota sai heti valtavat mittasuhteet ja jokainen tavallaan ymmärsi, ettei se mitään herkkua ole, mutta siksihän se juuri oli niin jännittävä, paljon lupaava ja kunnioitusta herättävä asia. Joka tapauksessa siinä päästiin nyt kerralla eroon tunkkaisesta politikoinnista ja lopultakin vähäpätöisistä arkielämän murheista. Työläisten mielenosoituksia palkkojen ja muiden joutavuuksien takia ei ollut edes sopivaa ajatella silloin kun isänmaa oli vaarassa.

Kun kokonaiset maat ja kansantaloudet oli nyt valjastettu kunnian kentille, tuli tietysti mieleen, miten kauan mahtaisi kestää, ennen kuin ratkaisu saataisiin aikaan. Aseiden valtavasta tuhovoimasta huolimatta tuntui realistiselta odottaa, että siihen menisi useita kuukausia…

Mutta kuinka olisikaan voitu panna vaakakuppiin vastakkain maan ja kansan kunnia ja sopimusten pyhyys ja sen toiselle puolelle laskelmat tämän kaiken kannattavuudesta ja järjellisyydestä. Nyt ei ollut enää diplomaattisten trikkien ja lehmänkauppojen aika, vaan raudan ja teräksen. ”Taistelu asiain luonnollista kulkua vastaan” oli yhtä typerää kuin huimapyörän pysäyttäminen paljain käsin.

 Siinäpä sitä oltiin. Yhtään valtiomiestä ei Euroopasta löytynyt tai ainakaan noussut esille. Pasifisti Jean Jaurès murhattiin, hän ei ollut ajan vaatimusten tasalla. Nyt oli nimittäin aika sanoa suoraan, mitä aiemmin oli joka päivä vain ajateltu: a bas les Boches! Suuri kansakunta oli vielä sentään voimissaan.

Ja Venäjällä pieni mies, jonka kaitselmus oli sijoittanut vastuunalaiselle paikalle, saattoi luottamuksella kääntyä Jumalansa puoleen ja kiittää siitä kansan rakkaudesta, joka nyt niin ylitsevuotavana tulvi hänen ja hänen perheensä ylle. Sota oli oikeutettu ja Venäjän Jumala suuri, kuten sanonta kuului. Nyt sitä toisteltiin innokkaasti…