Eriarvoisuus ja yhdenvertaisuus

Eriarvoisuus

Joskus nuorempana usein kiusaannuin älyttömästä kielenkäytöstä. Jotkut julistivat, että oikeus syödä leipää syntyy leivästä, toiset valittivat, että erilainen varallisuus ja muut seikat tekivät ihmisistä eriarvoisia. Monet puhuivat itseisarvosta, kun tarkoittivat arvoa sinänsä ja niin edelleen.

Mutta hyväksykäämme nyt nuo idioottimaisuudet, ovathan ne vakiintuneita. Jokainen ymmärtää nykyään, ettei itsellinen enää oikeasti tarkoita itsellistä (talollisen vastakohtana), vaan päinvastoin itsenäistä, politiikassa reivaaminen nyt kerta kaikkiaan liittyy kurssin muuttamiseen eikä purjeiden pienentämiseen ja niin edelleen.

Merkitköön siis myös eriarvoisuus vaikkapa varallisuuden ja tulojen epätasaista jakaantumista. Ehkäpä tämä kielenkäyttö ei sentään vaikuta käsityksiimme ihmisten arvosta tai peräti muuta itse asiaa. Ei kai Amerikassakaan tarkoiteta, että ihminen on viidenkymmenen miljoonan dollarin arvoinen kun sanotaan, että he’s worth $50 million. Tai mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa inequality on nyt se asia, joka on kiinnostanut arvossapidettyä Foreign Affairs-julkaisua. Ronald Inglehart, joka tunnetaan World Values Surveyn tutkijana, kirjoittaa (1/2016) laajojen kansainvälisten vertailujen tuntijana siitä havaitsemastaan trendistä, jonka mukaan modernisaation kehittyessä niin sanotut postmaterialistiset arvot ajavat taloudellisten edelle. Ihmisen itsetoteutuksesta tulee tärkeämpää kuin rahan haalimisesta hinnalla millä hyvänsä ja jostakin syystä tässä vaiheessa myös suvaitsevaisuus lisääntyy hyvinvoivissa piireissä. Myös ympäristöön, sukupuoleen ja maahanmuuttoon liittyvät asiat tulevat tärkeiksi.

Nämä trendit aiheuttavat sen, että sosioekonomiset tekijät eivät enää näyttelekään politiikassa pääosaa. Osa vanhaa työväenluokkaa kannattaakin entisen oikeiston arvoja. Osa vanhasta koulutetusta ja hyvin ansaitsevasta väestöstä taas putoaa taloudellisesti hankalaan asemaan, eikä uusi ”tietotalous” näytä pystyvän vetämään hyvin toimeentulevaan piiriinsä kovinkaan paljon väkeä.

Huippupalkat joka tapauksessa ovat nousseet huimasti. Vuonna 1965 toimitusjohtajien palkat 350 USA:n suurimmassa yrityksessä olivat 20 kertaa keskimääräistä työläisen palkkaa korkeammat. Nyt (2012) suhdeluku on 273…

Jostakin syystä siis näyttää siltä, että jotkut ihmiset vain tässä postmaterialistisessa maailmassakin jaksavat olla kiinnostuneita rahastakin, elleivät nyt suorastaan sairaalloisen addiktoituneita siihen. Tai sitten he ovat vain joutuneet mielettömän koneiston uhreiksi, joka työntää heille monikertaisesti enemmän rahaa, kuin he pystyvät järjellisesti käyttämään, mutta tämä nyt on omaa tulkintaani.

Vaikka postmateriaaliset arvot siis nyt ovatkin moniaalla (ei siis monessa paikassa) syrjäyttäneet materiaaliset, näytttää Inglehartista siltä, että suunta vielä kääntyy. Eriarvoisuuden vähentäminen on yhteiskuntien elinkelpoisuuden ehto, ja vaikka juuri tällä hetkellä tilanne ei näytä kovin hyvältä, uskoo Inglehart, että demokratiat ovat niitä, jotka pystyvät tekemään sen, mitä pitää.

Francois Bourguignon, entinen Maailmanpankin pääekonomisti kirjoittaa samassa lehdessä eriarvoisuudesta ja globalisaatiosta. Muuan peruspointti on hyvin tunnettu, mutta toistamisen arvoinen: koko maailman mittakaavassa eriarvoisuus on viime vuosikymmeninä vähentynyt, vaikka se monessa maassa on kasvanut huimasti.

Gini-indeksi, jonka arvo 1 tarkoittaa täydellistä eriarvoisuutta (yksi ihminen saa koko maan tulot) ja arvo nolla täydellistä tasaamista (jokainen saa saman verran), on suosittu tulonjaon mittari. Suomessa kerroin on ollut EU:n pienimpiä ja jopa pienin, vähän yli 25. Muualla EU:n piirissä se myös yleensä pysyttelee siinä 30:n tuntumassa, kun se taas esimerkiksi USA:ssa (45) ja Venäjällä (42) on ollut yli 40. Joissakin harvoissa maissa, kuten Etelä-Afrikassa se ylittää pöyristyttävät 60.

Mutta missään maassa ei saavuteta lukua 70. Sellainen on kutenkin koko maailmaa koskeva kerroin. Globalisaatio, jonka usein on esitetty polarisoivan maailmaa ja lisäävän eriarvoisuutta, on itse asiassa laskenut tuota lukemaa hiukkasen. Uusia suuria eriarvoisuuksia on puolestaan syntynyt nopeasti rikastuvien maiden sisälle, kuten Intiaan ja Kiinaan. Joka tapauksessa maailman köyhyys on ollut vähenemässä, ainakin toistaiseksi.

Toki tuollaiset luvut, etenkin koko maailman mitassa ovat aika karkeita osoittimia ja niiden rajoitukset pitää ymmärtää. Maassa, jossa talonpojat elävät kädestä suuhun ja tuottavat markkinoille tuskin mitään, heidän ”arvonsa” tilastoissa lähenee nollaa, vaikka he tulisivat ainakin omasta mielestään ihan kohtuullisesti toimeen. Jossakin toisessa, suuren vaihdannan yhteiskunnassa taas tilastoidaan ja maksetaan rahassa kaikki lapsenhoidoista hautaamiseen. On mahdollista että asiat hoidetaan siellä paremmin, mutta eivät ne hoitamatta jää silloinkaan, kun niitä ei tilastoissa noteerata.

Joka tapauksessa myös Bourguignon on sitä mieltä, että varallisuuserojen (etten puhuisi taas eriarvoisuudesta) kaventaminen olisi tärkeää. Etenkin nopeasti kasvavassa Afrikassa pitäisi tehdä jotakin. Konstit ovat ne vanhat, joilla täällä meilläkin on saatu erot niin pieniksi: progressiivinen verotus, sosiaalipolitiikka, diskriminoinnin lopettaminen ja niin edelleen. Saattaa meistä kuulostaa helpolta, mutta ajatellaanpa jotakin Afrikan tai Lähi-Idän maata toteuttamaan samat asiat.

Pariisilainen poliittisen historian professori Pierre Rosanvallon pohdiskelee mahdollisuutta rakentaa yhdenvertaisten yhteiskuntaa. Aikanaanhan sitä länsimaissa hyvin merkittävästi edesauttoi sodassa syntynyt yhteisöllisyys. Kirjoittajan mielestä kysymys olisi nytkin nähtävä laajemmin ja syvemmin kuin vain taloudellisena ongelmana. Avainasemassa on vastavuoroisuus, mihin liittyy esimerkiksi hyvinvointivaltion instituutioiden väärinkäytön ja verokikkailun vastustaminen. Tällainen aito solidaarisuus syntyy aidon yksilöllisyyden pohjalta lähtevästä tasa-arvoisuudesta.

Tuskin nuo tyhjiä sanoja ovat. Tuota mainittua vastavuoroisuuttahan ovat meillä tutkineet Antti Kujala ja Mirkka Danielsbacka viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan. Toki asiasta on muitakin tutkimuksia. Rosanvallon tölväisee ohi mennessään populismia, mutta aivan ilmeistä on, että aito yhteispelin pohjalta syntyvä sosiaalivaltio edellyttää melko pitkälle vietyä etnistä homogeenisyyttä, mille esimerkiksi hallitsematon maahanmuutto ja siihen liittyvä sosiaalietuuksien ryöstöviljely ovat myrkkyä.

Yhtä kaikki, epäreiluksi koettu yhteiskunta tuskin voi olla kestävä. Rosanvallon siteeraa tässä Tocquevillea, jonka mielestä itsekkyys on yhteiskunnille samaa kuin ruostuminen metalleille. Korroosio tai korruptio, samaa mädännäisyyttähän sanat ilmentävät (con + rumpo, rupi, ruptus sum, rumpere). Ne kukoistavat aina harvainvaltaisissa maissa ja pitkällä tähtäimellä halvaannuttavat niiden kehityksen, kuten Acemoglu ja Robinson tälläkin palstalla käsitellyssä kirjassaan esittävät.

On vastuutonta populismia kuitata kansakunnan koheesiota ja valtion legitimiteettiä jäytävien ilmiöiden arvostelu ”kaunaksi” ja yksinkertaisesti vääräksi mielipiteeksi, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Tilanne ei meillä ole vielä huono tai ainakaan niin huono, ettei se vielä voisi suurestikin huonontua.