Terveen järjen ahdinko ja stereotypiat

Stereotypioiden ihanuus ja kurjuus

Olen aina suhtautunut hieman ylenkatseelllisesti (luoja sen joskus armahtakoon!) siihen maaniseen kammoon, jota jotkut ihmiset tuntevat stereotypioita kohtaan. Tai ainakin väittävät tuntevansa.  

Onhan kyseessä ennen muuta normaali ajattelun väline, jonka hävittäminen veisi nopeasti arkipäivän idiotismiin, josta käypäinen esimerkki on amerikkalainen tapa vaatia jokaiselta alkoholia ostavalta henkilöllisyystodistus. Siis jokaiselta ja ilman poikkeusta.

 Joku, kuten meikäläinen saattaa ulkoisesti näyttää Metusalemin aikalaiselta, mutta entäs sitten? Onhan meillä näitä stereotypioita siitä, millaisilta vanhat ihmiset näyttävät, mutta ei niitä saa uskoa, ei missään tapauksessa. Entäs jos olisinkin vain kaksitoistavuotias, kuten joku varttuneen näköinen somalimerirosvo kuulemma oli? Saattaisi sattua kauhea vahinko, ainakin kauppiaalle, jolta menisivät oikeudet.

Mutta se nyt on Amerikkaa, voisi ajatella. Normaalijärjellähän täällä pohjolassa on ollut tapana pärjätä eikä huonosti olekaan pärjätty. Mutta joskus, erityisesti viime aikoina on minut vallannut kaamea tunne siitä, että eivät asiat näin hyvin olekaan.

Näyttää nimittäin olevan koko joukko ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät kykene ajattelemaan muuten kuin stereotypioilla ja pitävät sitä asianmukaisena tai peräti kehuttavana asiain tilana. Heille stereotypiat eivät ole ajattelun primitiivisiä apuneuvoja, jotka voi ja täytyy hylätä aina, kun asia sitä vaatii, vaan totisia olioita, joihin kohdistetaan suuria tunteita ja paljon uskoa. Olennaista on vain se, että ne ovat oikeita eli korrekteja.

Retoriikka on monelle tuon suuren linguistic turnin jälkeen sivistyksensä hankkineelle kaikki kaikessa, sisältö ei mitään, ainakaan verrattuna siihen, kuka puhuu ja millä sävyllä ja miten hän suhtautuu tiettyihin avainsanoihin. Juuri sanat ja sävyt ovat keskeisiä, ei asia ja juuri tässä kohtaamme sen pimeyden ytimen, joka viime vuosikymmeninä on levinnyt länsimaisen älymystön ylle. Asianmukaiset reaktiot avainkäsitteisiin riittävät tekemään ihmisestä hyvän tai pahan, joten järjen käyttö on tarpeetonta sekä hänen toiminnassaan että häntä arvioidessa

Lingvistis-sentimentaalisesti virittyneen henkilön ei ole mahdollista suhtautua asiallisesti puheeseen, jossa sanoja käytetään toisin kuin hän haluaisi. Sellaista kohdatessaan hän hyökkää heti osoittaakseen, että toisin kuin väärinpuhuja, hän itse omaa hyviä asenteita ja ajattelee kauniita asioita oikealla tavalla. Tärkeintä tässä ei suinkaan ole streotypioiden välttäminen sinänsä, päinvastoin. Tärkeää on se, että käytettävät stereotypiat ovat hyväksyttäviä ja oikeanlaisia.

Paradoksaaliset ja suorastaan idioottimaiset stereotypiat ovat tässä miljöössä erinomainen asia, ne kun haastavat nuo perinteiset stereotypiat…  Niinpä on upeata ajatella, että tytöt eivät noin yleensä oikeasti olekaan mukavia ja rauhallisia mussukoita, vaan todellisuudessa jotakin merirosvon tai moottoripyöräjengiläisen kaltaisia olentoja. Tällaisten stereotypioiden omaksumista pidetään näköjään sekä älyllisenä että moraalisena sankaritekona eikä se taida kaikilta onnistuakaan.

Entäpä sitten nuo paljon puhutut väärät stereotypiat, kuten ajatus maahan tunkeutuvista raiskaajista? Vain hölmö kieltää sen tosiasian, että tuo luvatta maahamme saapuva sankka joukko kokonaisuutena sisältää huomattavan tilastollisen ylimäärän sellaista ainesta, jolle tuo edellä mainittu rikollisuuden laji on ominaista. Sen, ettei tämä suinkaan kaikkia tulokkaita koske, eikä edes suurinta osaa pitäisi olla yhtä simppeli ja vastaansanomaton tosiasia, mutta terve järki edes tutkimuksen vahvistamana ei näytä olevan enempää riittävä kuin hyväksyttäväkään asia parhaimmiston edustajille.

Nyt tällä suunnalla näyttää syntyneen jonkinlainen raiskauspuolue, joka erityisesti feministien keskuudessa  haluaa nousta korkealle terveen järjen mukaisten srereotypioiden yläpuolelle ja toivottaa raiskaajat tervetulleiksi. Tämä on toki paradoksaalista, mutta kuten kulta koetellaan tulella, koetellaan älymystön todellinen taso sen kyvyllä kannattaa asioita, jotka ovat hullutusta vastustajille.

Niinpä siis esimerkiksi hallitsemattoman maahantunkeutumisen estäminen olisi eettisesti väärin, ainakin sillä perusteella, että kyseessä on joukko, joka varmuudella tuo mukanaan tietyn, melko suuren määrän erinäisiä lieveilmiöitä, kuten raiskauksia, pedofiliaa, väkivaltarikollisuutta, tyttöjen ympärileikkauksia ja niin edelleen. Eiväthän nämä asiat koske kaikkia joukon jäseniä. Niinpä huonon, vaikka todenmukaisen stereotypian tilalle on luotava hyvä ja myönteinen. Jos raiskaavat, niin raiskatkoot. Eipä siinä taida yleensä henki mennä ja kenelläpä on oikeutta mennä sitäkään asiaa toisten puolesta paheksumaan?

Kokonaisuutena miesten määrän lisääntyminen maassa joka tapauksessa on naisten ns. markkina-arvon kannalta myönteinen asia. Niinpä nuo raiskaustilastot on joko unohdettava vääriä stereotypioita vahvistavina tai sitten hyväksyttävä jopa kiitoksin, ainahan oheisvahinkoja sodassakin sattuu, kuten esimerkiksi käsite ystävällinen tulitus jo sellaisenaan osoittaa.

 Niinpä eräät feministiaktivistit ovatkin pontevasti ryhtyneet siihen rooliin, joka Reino Helismaan laulussa Meksikon pikajuna oli eräällä vanhallapiialla. Kun muuan herrasmies yritti pelastaa naiset raiskaajien kynsistä, neito suuttui pahemman kerran ja huusi: ”Mitäs herra siinä suutaan soittelee ja hääräilee! Me tehdään niinkuin rosvot määräilee!”  Kyseessä oli siis stereotypioita vastaan taisteleva protofeministi, joka aikoinaan yritettiin naurunalaistaa, mutta tällaiset temput eivät enää onnistu.

Helismaa kai tarkoitti laulunsa huumoriksi, mutta se toimii nykyään etummaisten älymystöpiirien realistisena kuvauksena eikä naurata tippaakaan. Kyllikin sisaret tarjoavat lohtua niille tulijoille, joille oma tumppu tuntuu liian arkiselta ja naissukupuolen itse itsensä valtuuttamat asianajajat kieltäytyvät sortajan (ei stereotypia!) heille tarjoamasta tekopyhästä suojelusta. Mikä idioottimainen ja väärä stereotypia sekin sitä paitsi on, että naiset jotakin suojelua tarvitsisivat? Eivätkö he päinvastoin voi olla itse suojelijan roolissa, jos tarvitaan? Onhan täällä miehiäkin raiskattu vai kuinka?

Niin, toki sekin on mahdollista, tietyissä rajoissa. Ja mahdollista ja todennäköistä eli siis totta on sekin, että tietyllä osalla naisista ei olisi yhtään mitään sitä vastaan, että Pikku Pete ja Iso Pat hieman käsittelisivät heitä. Kyllä tällä alalla varmasti on olemassa toisensa kohtaavia tarpeita. Mutta tämähän ei terveen järjen tasolla tarkoita sitä, että kaikkien, tai edes enemmistön kanta ja intressit olisivat tällaiset. Ei, vaikka puhenaiseksi ryhtynyt henkilö miten puhuisi kaikkien puolesta. So what? Kenen etuja se terve järki ajaakaan?

On epäilemättä vaikea tilanne, kun ei saa yleistää sitä, mikä on ilmeistä ja kuitenkin pitää yleistää sellaista, mikä on epätodennäköistä. Joskus maailmassa tässäkään asiassa ei tainnut olla sen suurempaa ongelmaa, kun terveen järjen käyttöä pidettiin normaalina ja hyväksyttävänä.

Mutta sitten meille tuli tuo lingvistisestä käänteestä kai juurensa juontava nipistelytiede, joka on vapauttanut hyvin koulutetut naiset ajattelemaan, että stereotypiat on hävitettävä siinä kuin hierarkiatkin, vaikka niitä molempia on samaan aikaan myös vahvistettava. Näilläpä sitten mennään, toistaiseksi ja saapa nähdä, minne vielä päädytään. Tehdään niin kuin rosvot määräilee?