Patentti-isänmaallisuus

Patentti-isänmaallisuus ja patkulit

Itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet ovat meiltä jo autuaasti unohtuneet. Niitä ei enää muista kukaan silloin aikuisikäänsä elänyt ja ne, jotka nyt luulevat niitä tuntevansa, ovat kovin usein ideologisten kliseiden vankeja.

Menneisyys on kuitenkin vieras maa, kuten syystä sanotaan, eikä sinne kannata mennä oman ideologiansa kanssa, jos sitä haluaa ymmärtää. Täytyy tyytyä katsomaan, mitä paikalliset sanovat ja mieluumin katsella vähän laajemminkin ympärilleen.

Anekdootit ja sanonnat ovat niitä menneisyyden jäänteitä, joita usein syyttä ylenkatsotaan. Niissä kuitenkin usein kiteytyy enemmän aikakauden hengestä kuin paksuissa niteissä yhdentekevää materiaalia.

Jo unohdettu termi on patkuli, jota käytettiin sellaisista porvareista, jotka eivät olleet niin jyrkkiä, että olisivat tuominneet ja yrittäneet estää vasemmistolaisesti ajattelevien toiminnan. Nimitys juontui liivinmaalaisesta aatelisesta Johann Reinhold Patkulista, joka oli katkeroitunut Ruotsin valtion Baltiassakin toimeenpanemasta reduktiosta, jossa hän oli menettänyt läänitettyä omaisuuttaan.

 Tämän johdosta Patkul juonitteluillaan myötävaikutti Suuren Pohjan sodan syttymiseen ja kantoi sitten sodassa nurjaa kilpeä Ruotsin imperialistisia vallanpitäjiä vastaan.

Kun sotaonni suosi Kaarle XII:ta joutuivat puolalaiset luovuttamaan Patkulin karoliineille ja onneton petturi teilattiin häpeällisesti rahvaan tapaan. Patkulin muistoon törmää turisti yhä Tallinnassa, jossa hänen nimeään kantavat portaat vievät näköalatasanteelle.

Patkulit olivat sotia edeltävässä Suomessa niitä, jotka olivat kyllin periaatteettomia ollakseen luopumatta demokratian perusideasta, joka on mielipiteenvapaus ja toisten mielipiteiden kunnioittaminen päätöksenteossa ellei nyt muuten.

Erityistä suuttumusta herätti ajan patentti-isänmaallisissa se, että patkulit tuomitsivat erotuksetta kaiken huliganismin ja jopa Ståhlbergin kyydityksenkin, vaikka plootuvuori sentään oli aikoinaan vastustanut jääkäriliikettä ja muutenkin ymmärrellyt kovin laajasti sitä, että lain rikkojat asetettiin lain edellyttämään vastuuseen, vaikka heillä saattoi olla hyväkin tarkoitus.

Kaiken sorttiset totalitaarisen ajattelun kannattajat ovat aina lähteneet siitä, että oikeus on niin paljon tärkeämpi asia kuin laki, ettei jälkimmäistä tarvitse noteerata, jos ristiriita niiden välille syntyy. Taisipa myös Putin jossakin haastattelussa hiljattain tokaista kannattavansa tätä periaatetta.

Asia on ymmärrettävä, mutta kovin vaarallinen ja liukas tie alkaa hyvistäkin aikomuksista, jos viitataan kintaalla laillisuudelle. Historiamme komeimpia hetkiä on Svinhufvudin radiopuhe, jolla hän kukisti Mäntsälän niin sanotun kapinan, jota ehkä paremmin voisi nimittää niskuroinniksi, venäjäksi sitä kuvaisi ehkä lähinnä sana kramola eli vehkeily. Eihän se nyt mikään oikea kansannousu tai sitä vastaava ollut, vaikka sai jonkin verran kannatusta siellä täällä. Enemmistö ei sitä hyväksynyt.

No, patkulit taisivat aikanaan olla totalitaarisesti ajattelevien oikeistolaisten kannalta se kaikkein hankalin kompastuskivi vähän samaan tapaan kuin sosialidemokraatit olivat se kaikkein vihatuin vastustaja, jota vastaan kommunistit hyökkäilivät. Logiikkahan oli selvä: kaikki menisi putkeen, ellei tiellä olisi noita kirottuja asioiden sotkijoita, jotka sähläävät väärine mielipiteineen oikean asian tiellä ja saavat aikaan sen, ettei sille löydy koskaan enemmistöä tai edes sinne päin.

Patkulien asema oli varmasti periaatteessa vaaranalainen ja jos ääriainekset olisivat päässeet valtaan, heidän terävä kärkensä olisi raivattu tieltä häikäilemättä. Paasikivi ja Ståhlberg muuttuivat kiihkokansallisen oikeiston mielikuvituksessa isänmaanpettureiksi ja Ukko-Pekastakin tuli Akka-Pekka, kun hän kieltäytyi menemästä höperöityneiden vehkeilijöiden kelkkaan.

Tosiasia on, että meillä kyllä oli tässä maassa melkoisestikin aineksia, joiden mielestä demokratia oli aivan kelvoton järjestelmä, koska se oli este sille oikeutta ja totuutta kompromisseitta noudattavalle komennolle, joka muka ainoastaan olisi voinut pelastaa isänmaan ryssien ulkoiselta ja sisäiseltä hyökkäykseltä. Sellainenhan kerran oli tulossa. Niinpä johtopäätös oli selvä, jokseenkin yhtä selvä kuin idässä rajan takana, jossa potentiaalisetkin viholliset likvidoitiin, kuten kauniisti sanottiin, eli eliminointiin heidän muodostamansa esteet ihanteellisen todellisuuden rakentamisen tieltä. Mutta enemmistö ei tätä meillä hyväksynyt alkuunkaan.

Kun talvisota sitten syttyi, taisivat ns. patentti-isänmaalliset olla kaikkein hämmästyneimpiä siitä, että juuri punamullan ja patkulien helmoissa kasvanut kansa oli se, mikä maan pelasti noustessaan vastustamaan totalitaarisen komennon valheellisuutta ja vapauden arvoja. Jos maassamme olisi toteutettu oikeistolainen vallankaappaus, on mitä todennäköisintä, että suuri osa kansasta olisi yksinkertaisesti kieltäytynyt pitämästä sellaisen komennon puolustamista oman henkensä arvoisena.

Demokratia on vaikea laji. Se ei takaa eikä edes lupaile ehdottoman oikeudenmukaisuuden jäännöksetöntä toteuttamista, vaan joutuu hyväksymään sen, että asiat voidaan nähdä monella tavalla ja että sen mukaiset pyrkimykset on sallittava. Jotkut sosiologit ovat murjaisseet tämän vuoksi johtopäätöksen ”erimielisyys on voimaa”, tarkoittaen, että kansankokonaisuus saattaa olla paljon lujempi silloin kun se perustuu pluralismille ja niin sanotulle orgaaniselle solidaarisuuudelle kuin silloin, kun se marssii yhtä jalkaa, kuin paraatissa. Jälkimmäinen saattaa näyttää komealta, mutta monihan on kakku päältä kaunis.

Jos kuvitellaan, että periaatetta ”erimielisyys on voimaa” voidaan venyttää kovinkaan pitkälle, mennään varmastikin harhaan. Kansalaisten suuren enemmistön pitäisi jakaa ainakin muutamia perusarvoja. On aivan aiheellista kysyä myös sitä, miten paljon kansakunta ja maa voivat kestää itsetuhoista idiotismia. Jossakinhan se raja aina tulee vastaan ja suuretkin vahingot ovat mahdollisia ennen kuin demokratia tekee korjausliikkeensä, jos se sitä yleensä tekee.

Lähtekäämme siitä, että demokratia on tahdon asia ja että se merkitsee velvollisuutta osallistua aktiivisesti yhteisten asioiden hoitoon. Jos asiat jätetään niin sanotun itsevirtauksen varaan, ei mikään takaa onnellista lopputulosta. Mutta ehkä historiasta jotakin voisi oppia, vaikkapa sen, että demokratian periaate on vaalimisen arvoinen ja että se edellyttää poikkeavienkin mielipiteiden kestämistä, kunhan ne pysyvät pelisääntöjen rajoissa.