Gryllos, Koiranos ja muut ihmiset

Eläimellistä menoa

Sattuman tai johdatuksen takia huomaan täällä läntisimmällä koirasaarella törmääväni joka hetki elukoihin.

La Revue-lehdellä oli olevinaan ISIS-erikoisnumero, mutta sekin pursuaa hevosia. Jean-Louis Gouraud, joka näyttää olleen maineikas hevosmies, chevalier et cavalier, on julkaissut muistelmansa Mes Galops. Tekijä kuuluu olevan sekä kirjailija että poliitikko, le plus galopin des galopeurs, joka on ratsastanut Pariisista Moskovaan. Saman kyllä on tainnut aikoinaan tehdä moni muukin ranskalainen.

Ikään kuin teeman jatkamiseksi julkaisee muuan kustantamo samassa lehdessä koko sivun mainoksen ”hevoskirjastosta”, joka kantaa nimeä caracole ja joka kehuu olevansa herrashevosmiehen kirjasto, edellä mainitun Gouraudin laatima. Caracolehan tarkoittaa vanhaa ja ymmärtääkseni aika tehotonta ratsuväkitaktiikkaa, jossa tärkein ase olivat pistoolit, eivät miekat kuten husaareilla tai peitset, kuten ulaaneilla, vaan pistoolit, jotka vihollista vastaan karauttava joukko laukaisi lähituntumassa ja painui sitten matkoihinsa, lataamaan uudestaan.

No väliäpä sillä, mutta tuo kirjasto tuntuu maallikostakin aika kiintoisalta. Siinä on muun muassa naispuolisen husaarin, Nadežda Durovan muistelmat ”Husaaritar, joka preferoi hevosia miesten sijasta”. Näitä erikoisuuksiahan meillä aina on ollut keskuudessamme ja ihmettelen vain, miten feministimme oat voineet unohtaa Annika Svahnin, joka oli muistaakseni Joutsenon kirkkoherran tytär, jonka venäläiset suuren Pohjan sodan aikana pakottivat palvelemaan joukoissaan rakuunana.  Miksi joku rivihusaari tai rakuuna, yksi sadoista tuhansista olisi niin tavattoman paljon muita kiinnostavampi? No siksipä siksi. Tyhmyytemme vuoksi meitä rangaistaan.

Mutta mitä tähän ”Caracole”-kirjastoon tulee, ovat sen tekijät näköjään suureksi osaksi klassikoita Buffonista ja Heinrich von Kleistista Eugene Suehen. Teema tuntuu jotenkin tihkuvan erotiikkaa, mihin kansikuvilla on merkityksensä. Erään minulle entuudestaan tuntemattoman hevosten kesyttämistä ja harjoittamista opettavan kirjan tekijän nimi nimi on ”Kikkuli”. Hän kuuluu olleen heettiläisiä. Voisiko olla niin, että kansamme kohtalot olisivat joskus muinaisuudessa vieneet meidät joskus lähelle myös tuota maineikasta kansaa?

Matkalukemiseksi olin napannut Reclamin pikkuruisten taskukirjojen joukosta Plutarkhoksen säilyneistä kirjoituksista tehdyn koosteen ”Darf man Tiere essen?” Olen päässyt siihen käsitykseen, että Plutarkhosta kannattaa aina lukea jo pelkästään siksi, ettei hän ole naiivi. Ja sitä hän ei ole, paitsi silloin, kun asia koskee hänen bisneksiään, sillä hän toimi myös uhripappina. Ehkä hän joskus hieman myös teeskentelee. Nykyaikaista historiallista kritiikkiä etsivät löytävät parempaa luettavaa, joka usein on myös tylsempää. Plutarkhos kelpaa minulle erinomaisesti.

Saako siis eläimiä syödä ja jos niin mitä ja miksi? On ymmärrettävää, että Plutarkhos ei niinkään etsi empiirisiä todisteita näkemyksilleen, vaikka ei niitä suinkaan hyljeksi, vaan painavimpina nostaa esille  mytologian ja Homeroksen ajattoman viisauden, vaikka näyttääkin ymmärtäneen, että vanha Homeroskin joskus nukahteli eikä edusta absoluuttista totuutta. Joka tapauksessa tuollainen noihin aikoihin yleisesti havaittava taipumus vanhan viisauden kunnioittamiseen kannattaa panna mielihyvällä merkille.

Mutta miten siis ihmisen tuli suhtautua eläimiin? Oliko hänellä lupa yksinkertaisesti käyttää vahvemman oikeutta niihin luontokappaleisiin, jotka hän oli valtaansa alistanut? Olisiko siis oikein, että myös alistettuja ihmisiä syötäisiin? Entäpä miten eläimet erosivat ihmisestä? Jospa ihmiset olivatkin kerran olleet eläimiä ja niiden syöminen merkitsisi itse asiassa omien esi-isien murhaamista ja syömistä? Nämä ovat kovia argumentteja myös tänään, kun ajattelemme vaikkapa sikaa, jolla on miltei samanlainen geenistö kuin ihmisellä.

Mutta eläimethän ovat elukoita juuri siksi, ettei niillä ole hyvettä, joka juuri erottaa ihmisen eläimestä. Vai onko sittenkin? Eikö jokainen, jolla on ollut kotieläimiä, tunne niiden rakkautta ja muitakin hyveitä, jotka saattavat olla ylenpalttiset? Eivätkö koirat mene vaikka kuolemaan isäntäänsä puolustaessaan? Itse asiassa muurahaisetkin ovat mitä hyveellisin laji. Kaiken kaikkiaan, ihmisellä, joka ymmärtää oman tilansa, ei ole aihetta erityiseen ylenkatseeseen eläimiin ja niiden hyveisiin nähden, päinvastoin.

Mutta onhan sentään ainakin parempi, siis ylevämpää olla ihminen kuin eläin? On sanottu, että olisi parempi olla onneton Sokrates kuin onnellinen sika, mutta onko tämäkään aivan varmaa? Esimerkki niin sanoakseni tosielämästä panee ajattelemaan.

Kun Kirke-velho noitui Odysseuksen miehet sioiksi, oli kyseessä itsesuojelu eikä rangaistus. Kun Odysseus pyysi Kirkeä muuttamaan miehet taas ihmisiksi, halusi tämä ensin antaa noidutuille puheenvuoron. Eräs miehistä, Gryllos (röhkijä) torjui heti Odysseuksen ehdotuksen. Hän eli yltäkylläisyydessä ja hänen haluttiin muuttuvan taas olennoista onnettomimmaksi eli ihmiseksi. Odysseus arveli taikajuoman vieneen Gryllokselta järjenkin, mutta tämän nuhteeton argumentointi todisti muuta.

Mitä pahaa sikailussa oli, jos sattui olemaan sika? Mitä hienoa sitä paitsi oli urheudessa ja oveluudessa, joista Odysseus ylpeili ja joiden avulla hän kaupunkeja kukisti? Eläimetkin tappelivat joskus, mutta rehellisesti. Eläimet luottivat vain hyveeseensä, heitä ei pelottanut esimerkiksi rintamakarkurin ankea kohtalo. Nautinnossakin ihminen oli kyltymätön ja ahmi kaikkia herkkuja, mukaan lukien toisten lajien edustajia. Eläinkunnassa ei tällaista irstautta löytynyt ja pedotkin söivät vain muutamia saalislajeja.

Kaiken kaikkiaan, Odysseuksen ja Grylloksen keskustelu näytti vääjäämättä lähestyvän nykyisten luonnonsuojelijoiden näkemyksiä. Eläimillä oli kaikki hyvät ominaisuudet, ihmisillä ne olivat yleensä turmeltuneet tai suorastaan puuttuivat. Eiköhän eläinten syöminen ollutkin ihmisen suurinta julkeutta?

Gryllos-dialogi loppuu ilmeisesti kesken, mutta kaiken kaikkiaan Plutarkhos suhtautuu ilmeisen tuomitsevasti lihan syöntiin, ainakin jos se on liiallista. Siihen ei pitäisi totuttautua, mutta jos se on tullut tavaksi, olisi lihaa syytä pitää vain muun ravinnon täydennyksenä. Onhan sen hankkimiseksi ensin riistettävä arvokkaan olennon henki. Plutarkhos ei siis ollut mikään vegaani tai vastaava ääriajattelija, vaan Pythagoraan jalanjäljissä kulkeva kohtuullisuuden kannattaja.

Ja tässä, kuten muissakin asioissa, hyveen voidaan todeta ainakin usein saavan palkkansa, ellei se ole jo palkkio itsessään, kuten on usein ajateltu. Ajatelkaamme vain Paroslaista Koiranosta. Hän osti verkolla pyydystetyn delfiiniparven, mutta ei antanutkaan teurastaa noita eläimiä, vaan päästi ne vapaaksi. Tästä kiitokseksi delfiinit myöhemmin pelastivat Koiranoksen.

Ja tästä tuleekin mieleeni, että ainakin jokainen koiranomistaja kavahtaa syvästi ajatusta oman lemmikkinsä syömisestä. Samanlainen suhde on ihmisellä ilmeisesti kautta aikojen ollut myös ystäväänsä hevoseen. Hevonen on ollut työtoveri ja kumppani, jonka kanssa on jaettu ilot ja surut. Kun se tuli vanhaksi, luovutettiin se sydän verta vuotaen jollekin muukalaiselle pyövelille, joka tappoi sen, nylki ja hautasi ruumiin. Ja rakasta eläintä surraan kuin rakasta ihmistä.

Ilmeisesti tapa syödä hevosenlihaa on meilläkin aika tuore. Ranskassahan sen sijaan jopa kasvatetaan lihahevosia. Mutta Tolstoin Sodassa ja rauhassa kuvaama Kutuzov lienee tuntenut pirullista vahingoniloa jo etukäteen hokiessaan itsekseen, että Napoleonin joukot saisivat vielä syödä hevonselihaa…

Muistan, että tämä liha oli halpaa ja hyljeksittyä 1950-luvulla, kun pollet alkoivat joutua teurastamolle. Sitä sai purkissa sikaan sekoitettuna ja muistan, että se oli yllättävän herkullista. Niistä päivästä lähtien näyttää suhteemme lihan syöntiin käyneen yhä julkeammaksi. Kaikkea mitä maistuu, tuotetaan, tapetaan ja syödään niin paljon kuin pystytään ja kylläpä pystytäänkin. Poikkeuksena ovat lähinnä höyrähtävinä pidetyt nuorisoryhmät, joilta kukaan ei ostaisi käytettyä autoa. Mutta keskitien kulkijana ajattelen Plutarkhoksen olleen oikeassa. Kohtuuton lihan syönti on tuomittavaa, lihan kehno valmistaminen ja älytön mussuttaminen on halveksittavaa ja vain uhria kunnioittava herkullisten liharuokien nauttiminen mielellään hyvän viinin ja keskustelun kera on täysin hyväksyttävää.