perjantai 26. helmikuuta 2016

Mies menneisyydestä



Aika aikaa kutakin

Jokainen historian harrastaja tuntee sen talvisodan propagandalehtisen, jossa Mannerheim on kuvattu puukko kädessä veressä kahlaavaksi pyöveliksi ja häntä nimitetään mm. ”Nikolai Verisen palkkarengiksi”.
Vastuunalaiset propagandatyöntekijät siellä rajan itäpuolella mahtoivat kuvitella löytäneensä Mannerheimin menneisyydestä todellisen herkkupalan, jonka oli pakko tehota ainakin jossakin määrin. Olivathan tiedot yleensä oikeita, vaikka sävy nyt oli mitä oli, eihän se voinut tällaisessa yhteydessä asiallisen kunnioittavakaan olla.
Se oli väärin arvattu. Neuvostoliiton talvisodan propagandassa ei toiminut mikään. Disinformaatiokampanja, joka aloitettiin jo kuukauden verran ennen hyökkäystä, teki kaiken väärin. Suomalaiset jättivät sen viisaasti omaan arvoonsa, jolloin myös varsinainen informaatiosota jäi syntymättä tai ainakin lykkääntyi vihollisuuksien aloittamiseen saakka, vaikka neuvostoliittolaiset alan esitykset muuta aikoinaan väittivätkin.
Tärkeintä oli, että totuus oli Suomen puolella ja että koko se perusasetelma, josta käsin hyökkääjä toimi, oli niin läpinäkyvän valheellinen. Suomessa ei ollut vallankumouksellista tilannetta eikä kansa ollut hylännyt ”rahavaltaista” hallitustaan -syystä tai toisesta. Saksan kanssa tosiasiallisessa liitossa oleva itäinen naapuri, joka oli lähtenyt selvän imperialistisen politiikan tielle, ei herättänyt maassamme minkäänlaista sympatiaa saati luottamusta ja siihen oli paljonkin syitä, joita ei voinut pois selitellä.
Eipä edes se ”Suur-Suomen” toteuttaminen, joka julistettiin 2.12.1939 tehdyllä lahjoituksella, jaksanut ketään elähdyttää. Oli toki hienoa, että siinä kaunopuheisesti tunnustettiin itse idean oikeutus, mutta eihän sen toteuttaminen kansan syviä rivejä tai edes vakavasti otettavia puolueita liikuttanut millään lailla. Sekin oli paha erehdys, kuten Poika Tuominen sittemmin arvioi.
Mutta oli tuossa propagandavyörytyksessä aina jokin osa tottakin, ehkä peräti se toinen puoli, josta sananparressa kerrotaan. Mannerheim oli periaatteessa hyvin haavoittuvainen hahmo monestakin syystä.
Mannerheim, toisin kuin vaikkapa Paasikivi, ei ollut ainoastaan tehnyt Suomen puolesta ja sen hyväksi yhteistyötä keisarillisen sortovallan kanssa, vaan suorastaan palvellut keisaria, jopa aivan henkilökohtaisesti tämän seurueen jäsenenä. Maailmansodassa Mannerheim oli taistellut Venäjän puolesta Saksaa vastaan ja halunnut värvätä laajemmaltikin suomalaisia suurta isänmaata puolustamaan.
Äidinkieleltään ruotsalaisena ja taustaltaan yläluokkaisena hän periaatteessa edusti vielä silläkin tavalla kansan enemmistön näkökulmasta sortovaltaa ja sopi hyvin punakapinan säälimättömän tukahduttajan rooliin. Oli syytä olettaa, että hyvinkin puolet kansaa jollakin logiikalla piti häntä ainakin osittain vastuullisena siitä verilöylystä, joka maassa nähtiin keväällä 1918.
Mutta ei. Täysin riippumatta vihollisen lokakampanjasta tai ehkä pikemminkin sen avustamana Mannerheim nousi Suomen vapaustaistelun kiistattomaksi symboliksi ja hänen kilpensä vain kirkastui. Miten tämä oli mahdollista?
Raamatusta muistamme Sauluksen, joka oli syntisistä suurin, ainakin oman, luultavasti asiantuntevan arvionsa mukaan. Kohtaus Damaskoon tiellä, mihin liittyi suomusten putoaminen hänen silmistään, aiheutti täydellisen kääntymyksen. Entisestä kristittyjen vainoojasta tulikin heidän johtava hahmonsa. Kyseessä oli siis uudestisyntyminen ja entisen, väärän elämän kiroaminen ja hylkääminen.
Mannerheimin elämästä emme voi löytää mitään vastaavaa käännekohtaa. Venäjää hän palveli, kuten sanotaan, uskossa ja totuudessa, nimenomaan sitä tsaarin Venäjää, jonka kaartinrykmenteissä keisarillisen perheen jäsenet olivat kunniakomentajia. Vasta demokraattisen helmikuun vallankumouksen jälkeen Mannerheim kertoo armeijansa kunniakkaan asepuvun käyneen hänelle vastenmieliseksi, mitä hän ei kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana olisi koskaan voinut uskoa.
Ammattisotilaan silmin oli uusi ”demokraattinen” armeija tietenkin kaiken oikean sotaväen irvikuva ja upseeristo oli siellä alttiina roskajoukon vihalle ja jälkimmäistä mielistelevä hallitus jopa palkitsi noita huligaaneja ja murhamiehiä. Kun vanha armeija kotoisine rykmentteineen hävisi ja keisari luopui vallasta, ei Mannerheimilla enää ollut syytä lojaalisuuteen Venäjää kohtaan, vaikka hän tietenkään missään tapauksessa kuulunut suomalaisiin nationalisteihin.
Ilmeisesti Mannerheimin voi arvioida olleen sisimmässään yhden noista vanhoista aseveljistä, Venäjän kansalaissodan valkoisista kenraaleista aina siihen saakka, kunnes hän kesällä 1919 luopui ajatuksesta hyökätä Pietariin bolševikkien lyömiseksi siellä. Ei hän toki olisi enää Venäjän armeijaan palannut, mutta yhteistyö valkoisten kenraalien kanssa näytti sopivalta strategialta myös Suomen kannalta ja täällähän hänestä oli tullut ykkönen, talonpoikaisarmeijan komentajasta valtionhoitajaksi noussut aristokraatti, tosin vain vapaaherra eikä suuraatelia, kuten hän itsekin ymmärsi, mutta suuressa roolissa pienessä maassa.
Talvisodan alkaessa Mannerheimin hahmoa pidettiin tärkeänä yhdistävänä symbolina, vaikka epäilijöitäkin oli. Kun kertaalleen jo eroa hakenut sotamarsalkka sitten ryhtyi epätoivoisen taistelun johtohahmoksi, meni kaikki aivan nappiin. Marsalkan henkilö ei hajottanut suomalaisten rivejä vaan päinvastoin. Tuskinpa jääkäriupseereista, noista vanhoista vihollisista, olisi löytynyt ketään läheskään yhtä maagisen karismaattista hahmoa johtamaan taistelua.
Otto Ville Kuusisen surkea ”kansanhallitus” jäi farssiksi ja sen tärkein merkitys lienee ollut, että se sulki ovet rauhanomaiselta ratkaisulta. Koko Suomi aiottiin siis ilmeisestikin ottaa sen avulla kokonaan olivat vaihtoehtoina kaiken menettäminen tai taistelu. Jälkimmäinen ei järkevän arvion mukaan voinut luvata muuta kuin turhia uhreja, mutta sitä käytiin käsittämättömän tarmokkaasti ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä, siinä menestyttiin.
Siitä lähtien suomalaisilla on ollut tiettyjä komplekseja, jotka liittyvät heidän näkemyksiinsä Suomesta yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Ulkomaalaisille asiaa ei kannata yrittääkään selittää, mutta sen merkitys on yhä havaittavissa kaikkialla kansallisessa tietoisuudessamme.
TV-formaatissa ”Suurin suomalainen” Mannerheim voitti äänestyksessä ilman vakavaa kilpailijaa. Tuskin siinä on mitään kummallista, että voittaja poikkesi joka suhteessa niin täydellisesti häntä äänestäneistä kansalaisista. Kukapa nyt ihan todella ihailisi itseään niin varauksettomasti, että pitäisi sankarinaan sitä, joka on mahdollisimman suuressa määrin hänen kaltaisensa?
Tuossa ohjelmassa oli kandidaatteja tarjolla joka makuun, alkaen (?) Spede Pasasesta ja päättyen Tarja Haloseen. En muista oliko joukossa Martti Innasta, mutta yksipuolisuudesta ei sankarigalleriaa voinut moittia. Miksi juuri Mannerheim voitti niin ylivoimaisesti? Ehkä siksi, että hän ei ihmisten mielikuvissa enää ole ihminen, vaan rintakuva kansakunnan kaapin päällä. Mutta luultavaa on, että tulos olisi ollut sama jo vajaat sata vuotta sitten, 1940-luvulla. Vuonna 1919 kenraalin hahmo vielä jakoi kansaa pahasti, kuten vaaleissa nähtiin.
Kun journalistit aina välillä yrittävät repiä sensaatiota siitä, että Mannerheim oli nuorena huligaani ja vanhempana keikaroiva naissankari, ehkäpä peräti homokin, ei pronssiin valettuun pystiin jää mitään tahroja, se on kuin teflonilla päällystetty. Mannerheimin muka kelvoton sotataito ja muut puutteet eivät erityisemmin kiinnosta kansan syviä rivejä, ei myöskään se, että hän ensimmäisenä alkoi presidentiksi päästyään tai jouduttuaan hahmotella eräänlaista YYA-linjaa bolševikkien suuntaan, vaikka oli niitä aina synkästi vihannut ja halveksinut.
Mannerheim oli sentään se, jonka johdolla Suomi selvisi sodasta niin kunniakkaasti kuin se selvisi. Hänen johdollaan julistettiin sota Saksalle ja saatiin armeija siihen mukaan ilman että se hajosi. Ehkä hänellä oli puutteensa ja virheensä, mutta entäs sitten. Stalin piti Mannerheimia arvossa ja niin tekivät muutkin maailman mahtavat. Historioitsija John Lukacs mainitsee Mannerheimin yhtenä niistä hahmoista, jotka barbaarisella aikakaudella vielä säilyttivät muistoa menneestä, hienommasta todellisuudesta, kuin jalon konjakin tuoksu, joka on jäänyt pulloon, vaikka itse juoma on jo loppunut…
Tietenkin nyt, tämän päivän keskustelua seuratessa tulee mieleen, että jos Mannerheim vielä eläisi, vaadittaisiin varmasti, että hänet olisi alistettava lustraatioon. Olihan tämä mies palvellut maan vihollista silloin, kun se pahimmillaan sorti maata ja sen vapautta. Vai eikö vaadittaisi? Miksi muka ei?

6 kommenttia:

  1. Jos Mannerheim oli muistuma menetetystä menneestä, kuin jalon konjakin tuoksu, niin tähän päivään kaipaisin myös sellaisia valtiomiehiä, politiikkoja, ajattelijoita, kansalaisia, jotka haluaisivat vielä muistaa mikä Länsi vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli.

    Nythän meidän lännenmiehet- ja naiset ovat klassisen lännen arvojen, juutalais-kristillisen filosofisen perimän ja taiteen ja historian sijasta kiihkomielisiä schengenistejä, federalisteja, arvoliberalisteja ja globalisteja.
    Mitä noilla on tekemistä lännen kanssa?

    Jos puolustaa, niin kuin minäkin joskus teen, maamme liittoutumattomuutta ja puolueettomuutta yhtenä läntisen ihmisen, valtion loukkaamattomana arvona (vrt. Sveitsi) niin saa niskaansa ryöpyn länsi, länsi, länsi, sinne me kuulumme, äkkiä Natoon, ryssä on jo rajalla!

    Mutta se "länsi" mihin nämä hyperventiloivat panikoijat ja mihin tahansa valmiit liittokuntalaiset haluavat meidän pakenevan on enää banaali versio siitä mikä oli aikoinaan länsimaiden, eurooppalaisuuden idea. Se oli kaupankäynti kyllä, mutta ei hinnalla ja arvolla millä tahansa ja koko maailman puristaminen samanlaiseksi "läntiseksi" kauppakeskukseksi. No, länteen me kuulumme. Ei kai ole enää parempaa tarjolla kuin tämä b-luokan versio "lännestä." Mutta toivon että jäljellä olisi edelleen muuta kuin tämä vulgääri versio. Jotain EU:n poliittisen ahneuden takana.

    vantaalainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä.

      Äärimmäisen kiinnostavaa on seurata, onko olemassa vielä jokin dynamiikkaa, joka korjaa ne ylilyönnit, joita tämä meidän uusi "läntemme" ja EU yhtenä sen ilmentymänä on ottanut.

      Brittien - ja jossakin määrin myös puolalaisten ja unkarilaistenkin ajama "kevyt-EU" voisi olla jo lähempänä toimivaa. Ja säilyttää myös jotakin siitä, mitä länsi parhaimmillaan on edustanut.

      Liittovaltiota kohti etenevä "alati syvenvä" on yhden sortin uusi sosiaalidemokraattinen keskusjohtoinen Neuvostoliitto. Jotenkin kuvaavaa on, että suurin mahdollinen loukkaus EU:ta vastaan on kansanäänestys - niin briteissä kuin Unkarissakin.

      Poista
    2. Juurikin noin. EU muuttui ahneen itälaajentumisen myötä suoraviivaisen poliittiseksi, antieurooppalaisella tavalla ideologiseksi.
      Laajentumisessa ei olisi sinänsä mitään jos kysymyksessä olisi kauppapolitiikka, talousalueen idea, mutta kuten omaa itsenäistä linjaa havittelevien Unkarin ja Puolan esimerkit osoittavat, EU ei hyväksy kuin tietynkaltaista politiikkaa omiltaan. Siis meiltä jotka olemme pikkusormemme ja kätemme jo antaneet.

      Neuvostojen Venäjäksihän tämä eeyy on matkalla ja se on tehnnyt siitä jopa hyveen, itseisarvon, jota on pakko kannattaa tai olet friikki.
      Uusin taktiikkahan on leimata nopeasti julkisessa keskustelussa EU ja liittovaltiota kritikoivat Putinin etuja joko suoraan tai tiedostamattaan ajaviksi trolleiksi. Törkeitä manipulaattoreja ne on nykyään, EU-politrukkeja suorastaan. Minä en pidä nyky-EU:sta eikä sillä ole mitään tekemistä Venäjän minkään käsityksen, motiiviin tai tavoitteen kanssa. Liian suuret yksiköt eivät yksinkertaisesti toimi. Kyllä sen jo se Neuvostojen Liitto osoitti.

      vantaalainen

      Poista
    3. Naulan kantaan. EU toki VOISI ollakin ihan hyvä juttu noin sinänsä, jos se olisi vähemmän orwellmainen. Mutta valitettavasti tuntuu lähinnä siltä, että linja on se, ettei niin kerta kaikkiaan mikään saisi jäädä ns. integroinnin (tosiasiassa harmonisoinnin) ulkopuolelle. Samoin on nähty useampaankin otteeseen, että eri jäsenmaissa äänestetään esim. eu-sopimuksista niin monta kertaa, että tulos on lopulta "oikea". Ja nyt ollaan jo miltei puuhaamassa valvontakomissioita esim. Puolaan ja Unkariin, jotka sentään edes yrittävät pitää kiinni oman kansallisen etunsa vaatimasta linjasta maahantulo- ym. kysymyksissä. Muka "demokratian puolustamiseksi" "äärioikeistoa" vastaan. Ja tällaiselle demokratian rappioon johtavalle kehitykselle nämä liisajaakonsaaret taputtavat kiimaisina pikku kätösiään ja uskovat, että "enemmän Eurooppaa" on aina parempi... Voi aikoja ja tapoja.

      Poista
  2. Marsalkka Mannerheim jos kuka tunsi tunsi erittäin hyvin venäläisen sielun kaikki lokerot ja ryssien tavat.

    Jos Mannerheimia ei olisi ollut niin ei olisi ollut myöskään Mannerheim-linjaa, mikä puolestaan merkitsee sitä, että Suomesta olisi tullut osa Leningradin oblastia. Suomea olisi pidetty kurissa sotilaallisesti Leningradista käsin. Suomi olisi saanut silloin myös propagandistisen nimen: Karjalais-Suomalainen SNTL.

    Uusi Mannerheim-ilmiö on mahdollinen ainoastaan kollektiivisena itsetajuntana, joka näkee Suomen turvallisuuden takeet tulevaisuudessa ainoastaan NATO:n jäsenenä. Suomalaiset kgb-taistolaiset trolli-possut saavat luvan kiljua ja vinkua.

    Venäjä on epäonnistunut imperiumi ja sen taloudessa kukoistaa anoastaan sotateollisuus. Putinin ydinaseuhkaukset on eräs skenaario. Ilmiselvänä loogisena tapahtumaketjuna on Moldavian osan, Dniestrin alueen muuttaminen tasavallaksi, joka nauttii Moskovan tukea. Sitä seurasi Gruusiasta irrotettu Abhasia, josta tehtiin itsenäinen valtio. Sen jälkeen tulivat Krym, Itä-Ukraina ja Syyria. Epäonnistunut imperiumi voi vain kiihdyttää ripaskaansa. Venäjän rajojen ulkopuolella asuvat venäläiset tai venäjänkieliset ovat Putinille nyt über alles.

    VastaaPoista
  3. Kun puhutaan neukkupropagandan tehosta sotien aikana, ei mielestäni pidä unohtaa meikäläisen ja ulkomaisen propagandan vaikutusta. Suomeen oli kaksi vuosikymmentä istutettu melko bolshevisminvastaista informaatioympäristöä. SNTL oli vuosikaudet hylkiö, jota vastaan kaikki osoittivat epäluottamusta ja paheksuntaa. Sieltä tuleva informaatio oli kompromettoitu täysin.

    Suomessa erityisesti neuvostokarjalaiset pakolaiset ja heistä värvätyt vakoilijat levittivät (mm. Suur-Suomi-) propagandaa järjestöjensä ja muiden toimeksiantajiensa kautta. Muita informaatiolähteitä meillä ei juuri ollutkaan kuin neukkupropaganda ja tiedustelu. Niinpä Suomenkin propaganda sodan aikana taisi osoittautua varsin huonoksi, koska ei tunnettu kunnolla SNTL:n olosuhteita. Sen ainoa etu varmaankin oli, että pakkoeristetyt venäläiset tunsivat luonnollista uteliaisuutta ulkopuolista informaatiota kohtaan, vaikka sitä kuinka mustamaalattiin -tai ehkä juuri siksi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.