Salat julki

Salat julki

Oliko meillä Suomessakin fasismia? Kyseessä ei ole alakoululaisen viaton kysymys, vaan suomalaista journalismia, jonka on määrä kohauttaa kansakuntaa ja panna veltot lukijat ajattelemaan historiaa uudelleen. Ja ehkäpä kansallisille säkki- ja tuhkavarastoillemmekin on taas käyttöä.

Onko siin, näin tulkitsen tuon kysymyksen, todella mahdollista, ettei maassamme ole aina vallinnut se poliittinen korrektius, joka nykyään horjumattomasti vartioi tärkeimpien tiedotusvälineiden portteja? Ilmeisesti uusin tutkimus on juuri saanut asian selville, ehkä kerran todellakin oli toisenlainen aika. Se on kauheaa mutta totta. Mitä fasismi lieneekin, tiedämme ja tunnustamme kaikki ainakin sen, että se oli jotakin hirviömäistä ja että juuri sitä esiintyy myrkyn tavoin erilaisten populististen liikkeiden ydinmehussa, joka reagoi kiivaasti poliittisen korrektiuden puhtaimpiin muotoihin.

Itse asiassa suomalaisesta fasismista löytyy ainakin yksi ruotsinkielinen väitöskirja ja muuta tutkimusta vaikka millä mitalla. Kyseessähän olivat lähinnä hullunkurisina pidetyt pikkupuolueet, joiden poliittinen merkitys oli niin mitätön, että Saksan lähetystökin pidättäytyi täysin yhteistyöstä niiden kanssa. Tai täysin ja täysin. Lienee tuo myöhempi ahkera muistelmakirjailija Hans Metzger jotakin niiden kanssa puuhaillut, mutta lähetystön yksivaltainen päällikkö von Blücher kielsi semmoisen ja tajusi niiden mitättömyyden. Blücherin toiminnasta on olemassa Frank Jonasin sangen yksityiskohtainen väitöskirja.

Ja olihan meillä sitten se SS-pataljoonakin. Sen entiset sotilaat kirjoittivat ahkerasti muistelmia jo heti sodan jälkeen. Lappi-Seppälä pyrki makselemaan kalavelkoja ja Lauttamus kehui muuten vain rautasaappaillaan. Boman/Parvilahti kaapattiin Berijan tarhoihin, mutta ilmeisesti häneltäkään ei kovin raskauttavaa löytynyt, kun kerran päästettiin aikanaan takaisin Suomeen.

Ja olikohan joku unohtanut, että Mauno Jokipii kirjoitti järkäleensä Panttipataljoona jo 1960-luvulla? Mutta kuka nyt muistaisi niin vanhoja asioita. Oliko silloin edes poliittista korrektiutta? (Oli se, syntymässä).

Niin että kyllähän noita historian sensaatioita aina löytyy, etenkin niille, jotka eivät halua tai viitsi tutustua muuhun historiaan kuin siihen, joka esitetään iltapäivälehtien välityksellä tai jossakin TV-ohjelmassa, mieluimmin keskusteluohjelmassa, jossa on mahdollista pitää valpas korrekti henki vallitsevana.

Mutta ei koko fasismin vaikutus toki mahdu tuohon yllä viitattuun. Olihan se innovatiivinen liike, jota usein verrattiin neuvostokommunismiin ja syystä verrattiinkin. Rooma ja Moskova avasivat Euroopalle ja ihmiskunnalle uuden tien, pois siitä umpikujasta, johon suuri lamakausi oli sen syössyt. Näin kirjoitti muuan italialainen tähtijournalisti, jonka nimeä on nyt muista. Kirja on hyllyssäni, tuhansien kilometrien päässä.

Myös Stalin suhtautui sangen myötämielisesti Italiaan ja myös Hitlerin johtamaan Saksaan, poikkeuksena aika 1934-39, jolloin Hitler moukkamaiseen tapaansa keskeytti maiden sotilaallisen- ja muunkin yhteistyön. Mutta vuoden 1939 elokuusta lähtien se kukoistikin sitten sitä kuumempana. Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyöstä tuli ”verellä sinetöityä”, kun ne olivat yhdessä jakaneet Puolan. Näinhän Molotov asian muotoili Raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa.

Sitten laskettiin välillä vähän suomalaistakin verta, mutta syksyllä 1940 Aatu otti taas moukkamaisen, kylmän asenteensa ja kielsi Suomen kysymyksen ratkaisemisen Baltian tyyliin. Olipa se outo tilanne. Saksa ja Neuvostoliitto olivat ylimmät ystävät ja ilmeisesti molempien puolten ystäviin oli luettava myös Suomi, joka varmemmaksi vakuudeksi oli sallinut myös vapaaehtoisjoukon värväämisen maineikkaan SS:n riveihin. Miksi muuten ei puna-armeijassa ollut vastaavaa suomalaista yksikköä? Vai oliko sittenkin?

No, sitten kävi kuten kävi, ja historiaa voitiin viimeinkin ruveta katsomaan siitä ainoasta oikeasta näkökulmasta, jonka meille avaa maineikas kesäkuun 22. päivä vuonna 1941. Epäileekö joku, ettei koko aiempi historia ollut valmistautumista juuri tähän päivään? Älkää nyt epäilkö, itse elämä osoitti, että olihan se.

Niin, paljon on salattua ja piiloteltua historiassamme ja varmaan tulee aina olemaankin. Ehkä kaikkien unohdetuin ja siis kaiketi salatuin asia on se, että meillä vapaissa ja nuhteettomissa vaaleissa äänestettiin valtaan sellaiset junttipuolueet kuin maalaisliitto ja sosialidemokraatit, jotka eivät fasismista mitään ymmärtäneet, vaikka Moskova kyllä aikanaan kunnioitti demareita fasistileimalla. Varmaan he objektiivisesti olivatkin sitä, ainakin vuoteen 1935 saakka, kun arvovaltaisimmalla taholla kerran niin todettiin.

Suomen ainoa oikea äärioikeistolainen puolue oli IKL, joka sai syksyn 1939 vaaleissa kahdeksan paikkaa. Siis neljä prosenttia paikoista. Se oli häpeilemättömän nationalistinen ja militaristinenkin puolue, mutta poliittinen nolla se oli. Oli sillä kannattajia upseerien keskuudessa ja rahamiehissäkin, mutta ei niillä eväillä ollut politiikassa mitään sanomista, elleivät muut sitä halunneet eivätkä ne halunneet.

Voiko IKL:ää nimittää fasistiseksi puolueeksi? Eiköhän se liene mahdollista. Kyllä tämä ajan muotiaate sen piirissä oli suosiossa. Entä ajoiko tämä puolue joitakin ihmisvihamielisiä joukkotuhonnan aatteita tai muuta hirvittävää? Se taitaa vielä olla osoittamatta ja saattaapa jäädäkin. Tai mistäpä sen tietää, joku kaunis päivä saamme ehkä lukea lööppejä, joiden mukaan on löydetty jonkun Vilho Annalan salainen päiväkirja, jossa tämä kertoo salaisista fantasioistaan, jotka jäivät toteutumatta vain sen takia, ettei mikään merkittävä poliittinen taho niitä kannattanut. Saapa nähdä!