Viestit lentelevät

Viestejä vaivatuille

Amerikan ilmavoimat ovat sitten kutsuneet itsensä kylään Kuopioon ja sikäläiset (ei kuopiolaiset) asiantuntevat tahot kertovat, että kyseessä on viesti Moskovalle.

Hyvähän se on, että tieto kulkee. Taisi olla vuonna 1937, kun saksalainen sukellusvenelaivue ”Weddigen” teki laivastovierailun Suomeen.  Suomella ja Saksallahan oli jo hyvän aikaa ollutkin sukellusveneyhteistyötä, vaikka ei toki samassa määrässä kuin Saksalla ja Neuvostoliitolla, joiden yhteistyöllä oli jo suorastaan strateginen luonne siihen saakka, kunnes Hitler Stalinin hämmästykseksi sahasi tuon oman oksansa ja alkoi rettelöidä Neuvostoliiton suuntaan.

Laivue oli saanut nimensä Otto Weddigeniltä, joka syyskuussa 1914 yhden ainoan tunnin kuluessa upotti kolme englantilaista risteilijää ja mullisti saman tein koko merisota-ajattelun. Venäjän-Japanin sodasta lähtien oli uskottu tykistön ja panssarin voimaan ja kaadettu valtavia summia teräskolosseihin, jotka osoittautuivat voimattomiksi veden alla piileskeleviä torpedoaluksia vastaan. Venäjänkin mahtava avomerilaivasto sai sen jälkeen maata möllöttää Kruunuvuorenselällä, kun sen lähettäminen taisteluun olisi ollut liian riskaabelia. Niinpä matruusit siellä sitten turhautuivat ja panivat oikein kunnolla hulinaksi, kun tilaisuus keväällä 1917 tarjoutui.

No tämä on tässä sivuseikka. Oleellista oli, että Weddigenin mukaan ristityn laivueen saapuminen antoi naapurille viestin. Viesti oli varmasti monen suomalaisen mielestä hyvin terveellinen muistutus idän hirmuvaltiaalle siitä, ettei Suomi välttämättä ollut yksin, vaikka siltä näytti. Punalippuinen Itämeren laivasto saattoi täällä odottaa kunnon vastusta niin veden alla kuin päällä ja elleivät omat voimat riittäneet, saatettaisiin kutsua apuun ystävät, joilla myös jo alkoi olla kättä pitempää.

Olisivatko saksalaiset tulleet apuun, millaisessa tilanteessa ja miksi, on kysymys sinänsä. Molotovin-Ribbentropin paktin jälkeenhän ne keskittyivät auttamaan toistensa ryöstöretkiä. Myös kynnys heidän kutsumiseensa olisi varmasti ollut punamultahallitukselle kovin korkea. Mahdolliset ystävät olivat kuitenkin kovin vähissä, mikäli sattuisi käymään niin ikävästi, että Moskovan vallanpitäjät, jotka parhaillaan suorittivat tunnetun historian kaiketi suurinta joukkiomurhaa, olisivat jostakin syystä kiinnostuneita levittämään läntiseen naapurimaahankin kansojen ystävyyden evankeliumia.

Kuka lienee Weddigen-laivueen vierailusta päättänyt, ei ole tiedossani. Arvattavasti sitä tarjottiin lähettäjän taholta ja meillä katsottiin, että sellaisen torjuminen olisi kovin tyly teko sellaista tahoa kohtaan, jonka ystävyydelle saattaisi olla vielä käyttöäkin. Sitä paitsi sotalaivojen vierailut olivat normaalia toimintaa niin silloin kuin nytkin. Paljon normaalimpaa sellainen oli ja on, kuin taistelulentokoneiden käynnit.

Saattaa olla, että silloin, kuten nytkin asioista päättämässä oli savolaisten kunnioitettavan heimon jäseniä, jotka jättivät annetun viestin sisällön vastaanottajan päätettäväksi. Diplomaattisista keskusteluista päätellen, reaktio Moskovan suunnalla oli nuiva ja viaton vierailu, joka ei uhannut ketään, tulkittiin epäystävälliseksi vihjeeksi. Mutta sitä nyt kyllä voidaan pitää noiden tulkitsijoiden omana häpeänä.

No mitäpäs tässä sitten. Hyvä se on tänäänkin antaa vähän ajattelemisen aihetta niille Suomi-syöjille, jotka kenties hautovat ikäviä ajatuksia meidän suhteemme. Täällä nimittäin ollaan valppaina ja ylläpidetään myös kansamme syvien rivien henkistä vireyttä, meitä ei yllätetä enää koskaan, ottakaapa huomioon!

Jostakin syystä suomettuneet historioitsijamme sitten aikanaan ruikuttivat tästäkin asiasta, kun muka oli aiheettomasti horjutettu Moskovassa jo syntynyttä käsitystä siitä, että konfliktin sattuessa Suomi tulisi puolustamaan aluettaan kaikkia loukkaajia vastaan. Sellainenhan se meininki siihen aikaan todella oli. Nykyään taitaa koko sana ”loukkaaja” kuulua muinaismuistojen joukkoon.

Nythän me torjumme täyttä päätä hybridiuhkia. Meillehän, näet, ei päästetä epäilyttäviä ulkomaalaisia henkilöitä muuten, kuin tiukan seulan läpi. Jopa viattomiksi mummoiksi naamioidut diversantit joutuvat tiukkaan kontrolliin ja palautetaan piankin sinne, minne kuuluvat.

Jokin virallisena pidettävä taho, jonka nimeä en nyt muista, on kertonut, että hybridisotaan kuuluvat myös epäilyttävät maanhankinnat, jotka sijoittuvat strategisesti vaarallisiin paikkoihin. Uhan muodostavat erilaiset tontit, hallit ja yleensä käyttämättömät kiinteistöt, jotka maarekisterissä kuuluvat epäilyttävälle taholle tai sen bulvaanille.

Maalaisjärjellä ajatellen tuollaisen uhan eliminoiminen on lapsellisen helppoa. Koska paikat varmuudella tiedetään, tarvitsee vain järjestää kotietsinnät tai miinanharavointi tms. ja takavarikoida vaarallinen kalusto. Havaitusta diversiotoiminnan valmistelusta tietenkin tehdään asianmukainen syytöskirjelmä, joka toimitetaan nootilla sinne, minne pitääkin. Näin tehtiin 1920-luvullakin ja olipa mistä syyttää.

Kummallinen modus operandi on sen sijaan se, että potentiaalisesta eli siis ainakin toistaiseksi olemattomasta vaarasta kailotetaan laajasti maailman turuilla ja annetaan jo muutenkin puolikuoliaaksi pelotellulle kansalle se käsitys, että maamme on jo hyökkäyksen kohteena, siis sodassa.

Siinäpä sitä on viestiä itse kullekin ja ilmeisesti tulkitsijoita riittää niin meillä kuin rajojen takana. Lämmin ailahdus valtaa tällaisen isänmaallisesti ajattelevan mielen, kun päivän uutiset tuntuvat kertaavan laulun sanoja:

ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Koska emme voi itse päättää, millä tavalla muuta tulkitsevat ne viestit, jotka meiltä lähtevät, varautukaamme kuitenkin myös siihen, että jonkin toisen mielessä ne muuttuvat aivan toisenlaiseksi sanomaksi. Esimerkiksi voi syntyä kuvitelma, että Nato-mörkö saa aina halutessaan meiltä kaiken tarvitsemansa ja että sellainen pitäisi ottaa huomioon vaikkapa Leningradin sotilaspiirin suunnitelmia tehtäessä todennäköisenä uhkana.

Voidaan tietenkin sanoa, että ajatus Natosta jonkinlaisena uhkana jollekin on täyttä idiotismia, mitä se saattaa ollakin, mutta kysymys kuuluu, miten saamme kaikki muutkin tulemaan järkiinsä? Muuan vanha konsti hysteerikon käsittelemiseksi on reipas kämmenlyönti päin naamaa ja sen jälkeen esimerkiksi sangollinen kylmää vettä samaan paikkaan. Valitettavasti yksilötason viisauksia ei useinkaan voi soveltaa valtioiden välisiin suhteisiin.

Ehkä meidän vain pitäisi miettiä, mitä viestejä me milloinkin syydämme ympärillemme ja miksi ja millä mahdollisella seurauksella ja hyväksyä se tosiasia, että kun kyseessä ovat kovin painokkaat viestit, ne eivät saisi olla kovin moniselitteisiä. Vuonna 1939 huomattiin yllättäen, että Saksasta ja Neuvostoliitosta olikin tullut ylimmät ystävät. Siinäkään asiassa ei meiltä kysytty mitään.