Sanan valvontaa

Sanan valvontaa

Kustaa Gideon Vilkuna julkaisi aikoinaan muistelmakirjan Sanan valvontaa, jossa avomielisesti kertoili sensuurin ja mielipiteenohjailun historiasta. Itse hän oli ollut siinä keskeisesti mukana ja oli itse asiassa vieläkin, vaikka ei välittänyt asiaa mainita.

Kekkosen aikana ei näet enää ollut muodollisia elimiä, joiden tehtävänä olisi ollut mielipiteiden muokkaaminen ja vääräksi ja vihamieliseksi ymmärretyn informaation torjuminen. Ei niitä tarvittu.

Rauhan aikana propagandasodan kuvio olikin epäselvä ja sen rintamat veteen piirretyt. Sota-aikana oli toisin.

Suomen tilanne jatkosodan aikana oli vaikea. Päälle kävi Neuvostoliiton valtava propagandakoneisto, joka tosin enimmäkseen toimi niin ammattitaidottomasti, että sen iskut sattuivat omaan nilkkaan. Pahempaa oli, että sillä oli uskottavampi liittolainen, Englanti.

Kunnianarvoisa BBC oli sekin valjastettu palvelemaan sotaa. Poliittista sodankäyntiä Suomea vastaan hoiti elin nimeltä PWE -Political Warfare Executive. Se määräsi ne rajat, joissa suomenkieliset lähetykset saivat liikkua ja kohdisti tulen milloin mitäkin asiaa tai henkilöä vastaan.

Sen paperit ovat Kew Gardenissa nyt vapaasti luettavissa ja kävin sen aikoinaan itsekin tekemässä. Toiminta oli hyvin aktiivista, määrätietoista ja ammattitaitoista. Bolševistinen tökeryys oli siitä kaukana.

Pahinta oli, että juuri Englantia -eikä Saksaa- suomalainen sivistyneistö, ainakin sen etummainen osa piti esikuvanaan, kuten esimerkiksi vuonna 1937 julkaistusta keskustelukirjasta Pidot Tornissa käy ilmi.

Englannin suuren prestiisin takia moni lienee aivan vilpittömästi uskonut BBC:n viattomuuteen. Itse asiassa se palveli parhaansa mukaan vihollisen eli Suomen lyömistä pois sodasta. Mitä sen jälkeen tapahtuisi ei kiinnostanut sitä pennin vertaa.

Vaikea oli Suomen tilanne poliittisen sodankäynnin rintamalla. Yhtäältä oli Saksa, joka parhaansa mukaan ”signalisoi” maamme tyhmempää russofobista ainesta ja toisaalla Neuvostoliitto, jonka tökerölläkin propagandalla saattoi olla ainakin pelottava ja lamauttava vaikutus, etenkin kun Englanti löi lisää löylyä liittoutuneiden yhteiselle kiukaalle. Etenkin sodan loppuvaiheessa vielä Ruotsikin änkesi mukaan samaan seuraan.

Niinpä Suomi joutui taistelemaan kahdella tai jopa kolmella rintamalla. Oli torjuttava sekä idän että lännen disinformaatiota ja kannettava demokratian lippua tilanteessa, jossa kaksi totalitarismia parhaansa mukaan yritti sitä kiskoa alas ja panetella koko järjestelmää. Paradoksaalisesti myös demokraattiset valtiot sabotoivat toimintaamme.

Kun kansaa rääkättiin nälällä ja sotaväenotoilla, oli oman uskottavuuden ylläpitäminen haastava tehtävä. Demokratia ei ole koskaan houkutellut ihmisiä suurilla lupauksilla toisin kuin totalitarismi ja sen puolustaminen on aina vaatinut varsin korkeaa älyllistä tasoa.

Asian hyväksi vaadittiin myös vastapropagandaa, sensuuria ja mielialojen hoitoa. Valheellisia houkutuksia ja katteettomia lupauksia oli ilma sakeanaan ja ne tehosivat aina joihinkin. Oleellista oli, että suuri enemmistö ja päättävät tahot saatiin pysymään realismin kaidalla tiellä.

Mikäli joku nyt olisi nykyisten lillukanvarsitutkimusten perusteella saanut päähänsä sen kuvitelman, että meilläkin olisi itse asiassa vastuunalaisilla tahoilla kannatettu saksalaista totalitarismia, hänen kannattaa tutustua asioihin paremmin. Valtion tiedotuslaitos piti tehtävänään nimenomaan demokratian turvaamista. Tämä myös kerrottiin julki.

Muuten ei suuria sosialidemokraattisia tai edes maalaisliittolaisia joukkoja olisi saatu sotaponnistelujen taakse. Kyseessä oli reaalipolitiikka, joka turvautui niihin voimiin, joihin voitiin. Valinnanvaraahan oli niukasti, mikäli tällainen understatement sallitaan.

On valitettavaa, että tällaiset perusasiat tuppaavat nykyään hämärtymään, kun etenkin nuoressa polvessa näkyy olevan taipumusta lukea historiaa länsiliittoutuneiden, siis vihollisen, näkökulmasta sen sijaan että ymmärrettäisiin mitä isänmaallisuus aikoinaan merkitsi. Suomen historiaa tulee suomalaisten lukea Suomen näkökulmasta.

Sanan valvonta, sensuuri ja mielipiteiden aktiivinen suuntaaminen esimerkiksi päätoimittajien puhutteluilla ja asiamiesverkostoilla kuuluu sota-ajan poikkeusoloihin. Aikoinaan tätä epädemokraattisten elinten käyttöä demokratian puolustamiseksi nimitettiin demokratuuriksi. Sana taisi olla L.A. Puntilan keksimä.

Tarvitaanko meillä demokratuuria nyt? Uhkaavatko totalitaaristen maiden seireeninlaulut johtaa kansaamme joihinkin tuhoisiin päämääriin? Millaiset keinot ovat hyväksyttäviä ja kohtuullisia niiden torjunnassa?

Suurlähettiläs Hannu Himanen puhuu uudessa kirjassaan poliittisesta sodankäynnistä ja näkee sen lähteenä Venäjän, joka ei ole sitoutunut eurooppalaisiin arvoihin.

Millä tavalla Venäjän propaganda sitten saattaisi vaarantaa järjestelmämme ja kenties myös kansallisen olemassaolomme?

En ole huomannut tähän annettavan mitään järjellistä vastausta. Tuntisivatko suomalaiset houkutusta hankkia meillekin oligarkkien hallitsemat poliittiset käytännöt ja valtiojohdon puheluita tottelevat tuomioistuimet? Miksi? Entä uskovatko he helposti valeuutisia ja niiden takia äänestävät vaaleissa väärin? Kannattavatko he peräti vääriä arvoja, mikäli niitä rajan takaa tyrkytetään? Miksi ne ovat vääriä?

Poliittinen sodankäynti oli sota-ajan poikkeusoloissa todellisuutta ja sillä oli konkreettisia tehtäviä, jotka olivat meidän kannaltamme erittäin vaarallisia. Nyt kuitenkin elämme yleisen käsityksen mukaan syvää rauhan kautta ja sellaisissa oloissa on toimittava normaalien demokraattisten instituutioiden puitteissa.

Vai sodassako me sittenkin olemme? Siihenhän viittaisi se poliisiarmeija, joka nyt on määrätty sanan valvontaa suorittamaan ja ne kurssitukset, jotka mediaväelle vai oliko nyt virkamiehille, on annettu.

Kehitys on huolestuttavaa. Kun enempää sotatilaa kuin esimerkiksi piiritystilaa tai lisätyn suojelun tilaa ei maassamme ole julistettu, täytyy normaalien demokraattisten instituutioiden saada toimia, muuten ne menettävät merkityksensä.

Mikäli niin sanotut eurooppalaiset arvot tai ainakin käytännöt tuntuvat juuri nyt hyvin monista vastenmielisiltä ja jopa suututtavilta, ei asiaa saa kuitata sallimattomaksi millään epädemokraattisilla verukkeilla, kuten vihapuhe tai jopa kiihottaminen kansanryhmää vastaan silloin kun kyse ilmiselvästi on vain mielipiteen ilmaisemisesta.

Mikäli jokin taho puolustaa sellaisia eurooppalaisia arvoja, joita on vuosisadat totuttu pitämään perinteisinä ja hyväksyttävinä, ei käy laatuun, että ne yhtäkkiä leimataan vihollisen propagandaksi, jonka leviämistä vastaan on taisteltava valtiovallan keinoin. Demokratiassa on kaikki mielipiteet hyväksyttävä, jopa demokratian vastustaminenkin.

Maamme saattaa hyvinkin olla valtiona sitoutunut kannattamaan globalismin ideologiaa, mutta se ei saa johtaa siihen, että valtio nyt, rauhan aikana käyttäisi resurssejaan sitä edistääkseen ja sen vastustajia vastaan taistellakseen.

Demokratiassa ja avoimessa yhteiskunnassa tällainen olisi sallimatonta. Se olisi juuri sellaisen administrativnyi resursin käyttämistä, josta Venäjän poliittista elämää on syystä moitittu.

Sanan valvonta on taitolaji, jossa kohtuus on tärkeä tavoite. Suomessa siinä sodan aikana onnistuttiin aika hyvin, vaikka tehtävä oli lähes mahdoton. Kustaa Vilkunan vakuutuksen mukaan maassamme säilyi poikkeuksellisen hyvin lehdistön vapaus aikana, jolloin sitä rajoitettiin kaikkialla.

Olen tässä asiassa taipuvainen uskomaan Kustaa Gideonia aika pitkälle. Meillä on hieno perintö sotien ajata myös tässä asiassa. Vaalikaamme sitä ja vaatikaamme, että valtiovalta pitää sanankäytöstä rauhan aikana näppinsä erossa.

Propagandaa isänmaan ja sen perinnäisen ja enemmistön kannattaman järjestyksen puolesta toki tarvitaan. Kansan on kuitenkin saatava ihan itse päättää, millaisia arvoja se kannattaa ja mihin se uskoo.