Malagaa

Málagassa, Lohikosken jäljillä

Vuonna 1861 eli pian Saimaan kanavan valmistumisen jälkeen valmistui Lohilahdella ajanmukainen menopeli, kuunari Lohikoski.

Omistaja Paul Wahl Viipurista lähetti paatin kanavan kautta merelle ja Viipurista käsin se teki sitten matkoja aina maailman ääriin. Kaksi kertaa Lohikoski toi kahvilastin Etelä-Amerikastakin. Hullissa tietenkin käytiin alvariinsa ja myös Ranskassa ja Espanjassa, suolaa hakemassa. Saksan reissujakin oli.

Eräällä matkalla jouduttiin jyystämään Välimerta edestakaisin kovassa kelissä niin kauan, että vesi alkoi loppua. Sitä jaettin sitten jo miehistölle lopulta vain puoli litraa per henki päivässä. Se tarkoitti, että jatkuva jano alkoi vaivata. Arvatenkin ruoka oli suolaista. Ehkäpä avainasemassa olivat aurinkokuivatut suolaiset muikut ja särjet sekä suolattu läski? Säilyväähän sen olla piti.

No, tuossa karussa tilanteessa onneksi horisontissa siinteli Malagan linnoitus Gibralfaro, jonka alapuolella sijaitsevaan kaupunkiin ehti vielä ennen kuin alkoi silmissä pimetä. Lähempänä opasti möljälle sitten jo matalahko majakka, Farola. Se oli tuolloin jo useamman vuosikymmenen ikäinen, rakennettu vuonna 1817

Arvatenkin kapteeni nosti ensin keltaisen eli ns. ruttolipun, joka tarkoitti aluksen olevan tartunnoista vapaan, joten sillä oli oikeus pyrkiä maihin. Sitten varmaankin saatiin luotsi ja kurvattiin möljään, suojaan Välimeren mahtavilta tyrskyiltä.

Málagan valtavaan katedraaliin luterilaiset miehet tuskin menivät. Joka tapauksessa sen mittasuhteet olivat sellaiset, että valehtelijan maineen siitä sai, jos sitä kotopuolessa realistisestikin kuvasi ja sen ne miehet kyllä varmasti tekivät.

Ehkä joku myös maistoi paikallista viiniä, mene ja tiedä. Väkevä eli viinalla terästetty malagaviini joka tapauksessa oli Suomen suosituimpia viinejä ainakin 1900-luvun alussa, jolloin sitä myös Joel Lehtosen romaaneissa usein ylistettiin. Viinallahan pysäytettiin käyminen ja sen jälkeen viini säilyi ja säilyi.

Sitä paitsi malaga oli jo 1800-luvulla ja on yhä Suomen suosituin ehtoollisviini. Kaupoista sitä ei sen sijaan taida enää edes saada. Miksi? Oliko liian hyvänmakuista?

Aikanaan Lohikoski muutaman päivän pysähdyksen jälkeen jatkoi kohti Provencea ja suolasatamaa. Talvinen Välimeri ärjyi ja kasteli ja muutenkin olosuhteet olivat kurjemmat kuin sillä joutoväellä, jonka paatit nyt kelluvat Málagan möljä ykkösessä, -muelle unossa.

Mutta nähtiinpähän tuota mualimmoo. Lohikoski tosin ehti palvella vain vajaat seitsemän vuotta kunnes upposi syysmyrskyssä lähellä Suurupin majakkaa eli siis hieman Tallinnasta länteen vuonna 1867. Suolalasti oli silloinkin päällä ja liukeni hyödyttömästi meren muutenkin jo valmiiksi suolaiseen ympäristöön.

Miehistön kohtalosta ei ole tietoa, mutta suolat menivät pohjaan tai siis ympäri Suomenlahtea juuri nälkävuoden aattona ja olihan se suuri menetys sekin. Merimiehiksi halukkaita joka tapauksessa aina löytyi, oli se sen verran kovaa usein se elämä maissakin.

Nyt, vain sataviisikymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin koko Costa del Sol olisi jotenkin peruslempeä paikka. Olihan se jo aikoinaan varsinainen keidas Lohikosken janoiselle miehistöllekin. Jano ei näytä nykyajan matkaajia edes yllättävän eikä taida nälkäkään päästä hätyyttelemään. Centro de obesidad Andaluca mahtanee olla gourmand- harrastajien kokoontumispaikka?

Ja kuitenkin noista paljon karummista ajoista on aikaa niin tavattoman vähän, vain kaksi ihmisikää. Kun massaturismi täällä alkoi, oli Lohikosken vierailusta kulunut vain sata vuotta.

Onko se pitkä aika? Ymmärrän, että nuorison mielestä se on ikuisuus, mutta meistä, Metusalemin jälkiä seurailevista senioreista se nyt ei ole paljon mitään.

Eipä silti, paljon on siinäkin ajassa ehtinyt tapahtua ja jopa viisikymmentä vuotta on muokannut tämän tienoon aivan perusteellisesti. Tuskin edes Hemingway sitä enää tuntisi.

Hemingway joka tapauksessa kuuluu viettäneen elämänsä viimeiset onnelliset hetket juuri Malagassa, luen jostakin. Mistähän sekin tiedetään? Mutta ainakin hän täällä kävi katsomassa härkätaisteluita. Areena on yhä paikallaan, mutta se taitaa olla vähällä käytöllä ja jos olen oikein ymmärtänyt, ei härkiä taideta enää näytöksissä edes tappaa. Korjatkoon joku, jos paremmin tietää.

Toista se oli 1930-luvulla, jolloin Hemingway kirjoitti teoksensa Kuolema iltapäivällä. Siinä oli vähän samanlaista kuolemanmystiikkaa kuin D.H. Lawrencen teoksissa. Se taisi kuulua ajan henkeen, kun samanlaista näyttää olleen Saksassakin.

Siitä on maailma muuttunut paljon. Itse asiassa se on tainnut muuttua erittäin paljon jo 1960-luvusta, jolloin kävin katsomassa härkätaisteluelokuvan Verta ja hiekkaa, Sangre y arena. Se oli täysin ohjelmallinen hyökkäys koko instituutiota vastaan. Koko härkätaistelussa ei haluttu näyttää olevan edes vauhtia tai jännitystä, vain tympeää lahtausta.

Tuo elokuva sopi jotenkin erinomaisesti tuon uuden aikakauden henkeen. Se kieltäytyi esittämästä härkätaistelua Hemingwayn tapaan mysteerinä ja näki siinä sen sijaan eläinrääkkäystä ja sen ohella primitiivistä riistoa ja keinottelua ihmishengillä.

Se oli varmasti perusteltu näkökulma ja nimenomaan siihen uuteen aikakauteen sopiva, joka oli jo vahvasti tulossa Francon jälkeen. Siinä eli siis tässä maailmassa ei ole tilaa arkaaisille traditioille, katolisen kirkon ihmeille eikä vanhalle machismolle. Maaseutukin on nyt sitten kuolemassa, kertoo Corte Inglésin kirjakaupan sosiologian osastossa uusi teos.

Tämä uusi Málaga taitaa olla niitä historian vetureita, jotka nopeasti kiskoivat takapajuisen Espanjan uuteen aikakauteen muutamassa vuosikymmenessä. Ignatius Loyolalle nimetyt instituutiot voi huomata, mutta enää ne eivät herätä pelkoa eivätkä edes turistin huomiota, tuskin juuri paikallistenkaan.

Juuri täällä, Costa del solilla alkoi 1960-luvun massaturismin vauhdittamana se kehitys, joka nopeasti muutti sen vanhan, uskonkiihkoisen ja ylpeän Espanjan rannikot loputtomien huvittelukeskusten ketjuksi. Taisi muuttua koko muukin maa.

Asian myönteinen puoli oli se, että myös köyhä alaluokka pääsi osalliseksi talouskasvusta ja vanhat katkeruudet unohtuivat aatteen miesten suureksi harmiksi.

Mutta ei se historia tähän loppunut. Nyt kerrotaan historialehdessä islamin uudesta ekspansiosta. Kalifaatti, jolla nimellä esiintyvä mahti kerran piti kerran keskuksenaan Cordovaa, julistaa pyrkivänsä taas samaan. Nyt se toki kukkoilee Lähi-idässä, tai ainakin vielä äsken siellä riehui.

Nauraahan moiselle uskontopohjaiselle historian käytölle tekee mieli, mutta juuri tällä alueella koko asia ei taida tuntua läheskään yhtä huvittavalta kuin se olisi tuntunut sata tai vain viisikymmentä vuotta sitten.

Me olemme siirtyneet uudenlaisen sivilisaation piiriin sekä Espanjassa että Suomessa, mutta ne toiset siellä omassa kalifaatissaan eivät ole. Eivät ne maailmoja kykene mullistamaan, mutta harhatkin ovat osa todellisuutta ja harhaiset ihmiset saattavat vielä tuoda ongelmia tälle meidän uudelle maailmalle, johon Espanjakin nyt saumattomasti kuuluu, mutta johon maailman takapajuiset alueet eivät suurin surminkaan halua siirtyä.