Sota ja demokratia

Demokraattisen sodan ongelmia

Kaikki demokraattinen on, kuten tiedämme hyvää ja kannatettavaa ja ikävillekin asioille niiden demokraattisuus antaa oman kultaisen silauksensa: kun kaiken takana on kansa eikä mikään tyrannin tai muun satunnaisen yksilön mielivalta, on kohtalon kolhutkin kestettävä. Kun yksi kaatuu, kaatuu hän monien puolesta ja niin edelleen.

Mutta rintamalla demokratia ei toimi. Jos sotilaat saavat äänestää siitä, mitä tehdään vai tehdäänkö mitään, he usein valitsevat sen vaihtoehdon, joka on heidän henkilökohtaisesta näkökulmastaan rationaalinen.

Venäjän Väliaikainen hallitus kiiruhti ensimmäisenä toimenaan poistamaan kuolemantuomion ja antoi sitten myös sotilaiden oikeuksien julistuksen. Siinä otettiin pitkä askel kohti sotamiesten ja upseerien tasa-arvoa. Itse asiassa edelliset olivat tietenkin niskan päällä, koska olivat enemmistö.

Upseerit, joiden rivit olivat harventuneet miehistön toimeenpanemien teloitusten takia, menettivät auktoriteettinsa ja siinä vaiheessa, kun Suomi itsenäistyi, ei Venäjällä enää ollut sellaista armeijaa, jolla kukaan olisi voinut mitään tehdä. Se ei totellut, vaan oli ”sairas elin”, kuten Lenin sanoi ja sen oli vain parasta antaa lopullisesti hajaantua niin pian kuin mahdollista.

Kuitenkin vielä huhtikuussa, Kerenskin käydessä Helsingissä, hän oli saanut mahtavat suosionosoitukset sotilailta ja kun puoliksi suomalainen amiraali Maksimov, joka oli noussut laivaston komentajaksi, kysyi, haluavatko sotilaat nyt puolustaa uutta vapauttaan, olivat suosionosoitukset ylenpalttisia.

Mutta teoria on teoriaa ja käytäntö on käytäntöä. Lopultakin löytyi vain harvoja, jotka halusivat vielä vaarantaa henkensä hyökkäyksissä. Houkuttelevampaa oli äänestää jaloillaan ja liittyä niihin joukkoihin, jotka olivat siirtyneet kotikulmille maata jakamaan.

Pentti Renvall olisi ehkä tässä todennut, ettei venäläisen sotilaan henkinen kehitys ollut vielä sillä tasolla, että hän olisi kyennyt samaistumaan sellaisiin abstrakteihin asioihin kuin isänmaan etu.

Näin se saattaa olla. Lenin tunsi pappenheimilaisensa ja panosti häikäilemättä vastuuttomaan propagandaan, jonka tarkoituksena oli tehdä Väliaikaisen hallituksen asema entistäkin mahdottomammaksi. Yleismaailmallinen sisällissotahan siinä oli bolševikeilla tavoitteena eikä asiaa edes peitelty.

Kun työläisten ja talonpoikien puna-armeija (RKKA) sitten saatiin luotua, siitä olikin demokraattisuus kaukana. Sen sijaan toimi varsin hyvin ja aktiivisesti terrori, joka kohdistui muun muassa panttivankeihin: upseerien perheet tapettiin, mikäli nämä pettivät ja nimet julkaistiin lehdissä muille varoitukseksi.

Tämä ei ollut enää demokratiaa, vaan periaatteessa kansanvallan korkeampi aste, joka oli miljoona kertaa demokraattisempi kuin porvarillinen demokratia (V.I.Lenin). Ei vähä mitään.

Epädemokraattiset armeijat osoittautuivat sitten varsin kelvollisiksi sotilaallisen kyvykkyytensä puolesta ainakin toisessa maailmansodassa.

Puna-armeija kärsi hirvittäviä tappioita, mistä saa paljolta kiittää sen johtoa, mutta sen moraali kesti kuin kestikin. Toki NKVD:n ns. sulkuosastoilla oli asiassa tärkeä roolinsa. Ne eivät koskaan ampuneet ohi.

Mutta myös demokraattisten maiden armeijat yltivät aivan hämmästyttäviin suorituksiin. Viittaan tässä vain Suomen armeijan tekoihin.

Ennen vuotta 1918, kuten myös ennen vuotta 1939 moni oli epäillyt suomalaisten sotilaallista kykyä, kuten aikalaisdokumentit osoittavat. Jostakin ihmeen syystä vuoden 1937 Pidot tornissa -keskustelussa epäillään erityisesti suomalaisten kykyä puolustussotaan. No, sekin sitten pian kokeiltiin.

Itse asiassa oli ja on todella outoa ajatella, että rauhallisesta siviilimaailmasta repäistyt nuorukaiset todella muuntuivat nopeasi sotilaiksi ja pärjäsivät, ongelmia toki vähättelemättä.

Toisen, kuten ensimmäisenkin maailmansodan suuri ratkaisija oli kaikesta päätellen muuan lännen suuri demokratia. Kun se heitti resurssinsa peliin, oli Uusi Eurooppa tuomittu.

Ihmishenkiä amerikkalaiset säästivät parhaansa mukaan, siis omalla puolellaan, ja maailmansodat verottivatkin vain hyvin pienen siivun Yhdysvaltojen miesvoimasta. Tässä mielessä itärintama ja länsirintama olivat kaksi eri maailmaa.

Yhdysvaltojen demokraattinen sodankäynti onkin aina noudatellut noita perinteitä: massiivinen kalusto ja vähän verta. Sivumennen sanoen, Stalin oli valmistautunut käyttämään samaa kaavaa ja mainosti sitä jo suurella kampanjalla ennen sodan puhkeamista. Sitten kaikki meni pieleen.

Venäjä oli toisessa maailmansodassa suunnitelmallisen tuhoamissodan kohteena. Olisiko demokraattinen Venäjä kyennyt sillä kertaa kestämään Saksan hyökkäyksen? Vuonna 1917 se ei kestänyt, kuten tiedämme.

Ikävä kyllä, emme tiedä vastausta. Ehkä jonkinlaisen vihjeen tarjoaa se, että demokraattinen Suomikin sentään kesti hyökkäyksen, jossa sitä uhkasi totalitaarinen kansanmurha, kuten perustellusti pelättiin.

Ehkäpä oleellista on, että demokraattinen sota edellyttää laajoilta kansanjoukoilta vakaata uskoa siihen, että on parempi kuolla, kuin alistua siihen komentoon, joka on uhkaamassa. Se on aika jylhä tilanne, mutta jotakin vastaavaa oli pelissä jo peloponnesolaissodissa.

Sen sijaan vuonna 1917 venäläinen sotilas tuskin osasi pelätä kotinsa ja mantunsa puolesta muuta kuin naapurin Petkaa, joka saattaisi ehtiä ensin paikalle, kun maita jaettiin.

Ehkäpä voisi päätellä, että demokraattisen maan sotaponnistelujen menestys edellyttää aivan tietynlaista mentaliteettia tai ainakin henkistä tilaa, jollaista ei normaalioloissa saavuteta. Tarvitaan vihaa.

USA on aloittanut ja lopettanutkin suuren määrän hyökkäyssotia, etupäässä ns. epädemokraattisia maita vastaan. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta suuret epäonnistumiset toki muistuvat mieleen päällimmäisinä. Vietnamista lähtien. Eipä se ole mikään häikäisevä Hall of Fame, mutta kenelläpä sellaista olisi? Suomea en nyt laske mukaan.

Vaikka itse sotilaskoulutuksessa ja taistelutoiminnassa myös Amerikassa epäilemättä sovelletaan mahdollisimman suurta epädemokraattisuutta, mikä on hyvä asia, ei yhteiskunnan luonne voi olla vaikuttamatta sotilaisiin ja heidän suoritukseensa.

Kotirintama nykyaikaisessa demokratiassa on hyvin hauras ja jo muutaman kymmenen sinkkiarkun lähettäminen kotimaahan saattaa meidän päivinämme aiheuttaa vakavan reaktion. Vielä pahempaa saattaa olla joku youtube-klippi siitä, miten kuolleita (sic!) sotilaita kohdellaan. Elämme sentimentalismin aikaa.

Menestykselliseen sotimiseen on aina vaadittu, paitsi rahaa, rahaa ja rahaa, myös moraalista kestävyyttä (morale), millä ei tässä viitata etiikkaan.

Näyttää uskottavalta, että taistelija tarvitsee polttoaineekseen vihaa pystyäkseen hyvään suoritukseen. Venäläisillä tätä resurssia oli toisen maailmansodan aikana runsaasti, kun saksalaiset siitä huolehtivat. Ja vihan viljelyllä oli myös tärkeä julkinen rooli.

Sotilaat  säilyttivät parhaana aarteenaan Ilja Ehrenburgin verenhimoisia kirjoituksia ja Konstantin Simonovin teoksista löydämme silottelemattoman kuvan siitä, mitä rintamasotilaan mielessä liikkui.

Toki vihaa syntyi myös meillä, kuten kaikissa puolustautuvissa armeijoissa tapahtuu. Huomautan, että myös jatkosodassa puolustuksellinen elementti oli psykologisesti hyvin tärkeä.

Eräässä asiasta huolestuneessa järjestössä oli sotien välisenä aikana epäilty, löytyisikö maastamme itse asiassa todellista ryssävihaa, kaikkihan viittasi siihen, että sitä oli aivan riittämättömästi.

Mutta turha huolihan tuo oli, saattaa jopa olla, että kansallamme on tuolla alalla tiettyä erityislahjakkuutta. Siihen viittaavat eräät kansatieteiljöiden arviot.

Nyt elämme kuitenkin syvintä rauhan aikaa. Suhteemme venäläisiin on ollut varsin hyvä ja jopa erinomainen huolimatta siitä, että jotkut ovat yrittäneet vääntää muutaman kyselyn tuloksia väkisin huonompaan suuntaan.

Näinhän naapureiden kesken tulee ollakin ja olisi suorasataan perverssiä ajatella, että tänne, meidän rajoillemme, voisi koskaan enää tulla sellaista katastrofia kuin toinen maailmansota oli.

Perverssiä tai ei, asiaa tunnutaan joka tapauksessa eri puolilta innokkaasti pohjustettavan, mikä aiheuttaa tiettyjä ajatuksia. Ehkäpä aikamme on jo niin edistynyttä, että sotaakin voitaisiin käydä vailla vihaa? Jo Erwin Rommel kirjoitti vuonna 1950 julkaistun muistelmakirjan Krieg ohne Hass, jota en valitettavasti ole lukenut.

Ilmeisesti kirjoittaja joka tapauksessa haluaa tuoda esille moraalisesti ylevän asenteen ammattiinsa, mikä kaiketi asettaa hänet tavallisen raa’an ja kiroilevan rivimiehen yläpuolelle. Ainakin uskon, että otsikolla -kuka sen sitten onkin keksinyt- pyritään sanomaan, että ainakin päähenkilön tavoitteena oli hieman tavallista parempi sota.

Rommel tunnetusti menestyi aluksi ihan hyvin, enkä tiedä, oliko lopullinen epäonnistuminen sitten vihasta kiinni. Mieleen tulee, että kyseessä saattoi olla kondottierin tai Landsknechtin mentaliteetti: soditaan tässä ammattimiesten kesken ja lopetetaan sitten, kun tuntuu kohtuuttomalta.

Ehkä nykyaikainen sota Euroopassa (luoja siltä varjelkoon!) voisi jotenkin muistuttaa menneiden aikakausien kabinettisotia? Mitäpä vihaa kansoilla olisi toisiaan kohtaan näinä päivinä? Mihin sitä tarvittaisiin?

Poikkeuksena ovat tietenkin jotkut paikalliset liikkeet ja kuppikunnat, joille sissisodasta on tullut elämäntapa ja -tarkoitus, ammatti, jota vastuuttomat ulkopuoliset rahoittavat. Kerran aloitettu väkivalta on itseään ruokkiva kierre, kuin tulipalo, jonka sammuttaminen mahdollisimman varhain olisi kaikkien intresseissä.

Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä uskottiin yleisesti, etteivät eri maiden työväenliikkeet sallisi suursodan syttymistä. Toisin kävi. Sen sijaan, että olisivat yhdessä nousseet hallituksiaan vastaan sodan ehkäisemiseksi, työväenpuolueet äänestivät sotilasmenojen puolesta.

Tämä leimasi etenkin Saksan sosialidemokraattisen puolueen sellaisella häpeätahralla, ettei siitä puhdistautuminen onnistunut ennen kuin jouduttiin Hitlerin jyrän alle.

Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: kyllä ensimmäinen maailmansota hyvin demokraattinen oli ja siksi niin perusteellisen tuhoisa.

 Samaa voidaan sanoa myös toisesta maailmansodasta. Suureksi ongelmaksi tuli, miten voitaisiin lopettaa ennen toisen osapuolen totaalista lyömistä. Mitä kansa sanoisi turhista uhrauksista? Mielipidetarkkailun mukaan nämä kysymykset nousivat esille myös Venäjällä Suomen suhteen.

Stalin kuitenkin osasi lopettaa ajoissa. Hän ei ollut mikään demokraatti eikä kostonmoisen kansan mielipiteisiin sidottu.