Orgaaninen solidaarisuus

Erästä utopiaa muistellessa

Kun aikoinaan, muistojen jo kultaamalla 60-luvulla, opiskelin uutta muotitiedettä, sosiologiaa, tuntui kaikki ihmeellisesti loksahtavan paikalleen. Tuon tieteen uusien saavutusten mukaan yhteiskunta toimi parhaiten, kun sen kaikille ryhmille vain annettiin tilaa ja väljyyttä: silloin ne olivat muiden mukana omasta tahdostaan.

Se uusi yhteiskunta, johon olimme menossa ja osaksi jo mentykin, oli pluralistinen ja orgaanisesti solidaarinen. Enää ei tarvittu tylyjä käskyjä ja kieltoja ja niiden noudattamisen vahtimista kuin kasarmissa ikään, tuossa vanhentuneessa mekaanisesti solidaarisessa yhteiskunnassa, jota piti koossa vain pelko ja pakko.

Koska jokainen orgaanisesti solidaarisessa yhteiskunnassa sai enemmän kuin menetti, ihan siitä hyvästä, että hyväksyi toiset sellaisina kuin he olivat, vallitsi kaikkien kesken rauha ja rakkaus ja yleinen tyytyväisyys yhteisöön, josta kaikki olivat yhtä lailla riippuvaisia.

Erimielisyys se olikin voimaa eikä yksimielisyys, joka aina oli pakottamisen tulos. Toki yhteiskunnan eri sektoreilla oli erilaiset tarpeet ja halut ja pyrkimykset, mutta entäs sitten? Kaikki ymmärsivät, että oli parasta olla pakottamatta muita samanmielisiksi, eihän siitä lopultakaan hyötynyt kukaan.

Itse asiassa tämä tuntuikin vakuuttavalta. En muista tarkoin oppikirjoissa esitettyjä esimerkkejä, mutta jotenkin siihen suuntaan ne menivät kuin että oli tavaran ostajalle aivan yhdentekevää, oliko sen myyjä laiha tai lihava, valkoinen tai neekeri, protestantti tai katolinen tai vaikka kommunisti.

Tuotteidensa myyjälle asia oli täsmälleen yhtä yhdentekevä. Tärkeätä oli vain, että kauppa kävi. Niinpä näimme, minä ja varmaankin myös Erik Allardt et consortes, sielumme silmillä uljaan uuden yhteiskunnan, joka oli omalla tavallaan monikulttuurinen, avant la lettre.

Kumpikaan meistä ei kai nyt sentään osannut kuvitella, että puolen vuosisadan kuluttua maahamme olisikin pesiytynyt vaatelias keskiaikainen uskonlahko, joka sekä vaati maallistuneelta ympäristöltään omien sääntöjensä noudattamista että sai tahtonsa läpi runsain mitoin.

 Itse asiassa tuon lahkon miellyttämisestä käytiin jonkinlaista kilpailua ideologisessa sfäärissä, sillä ideologiat eivät olleetkaan ehtyneet, kuten tuolloin kuviteltiin, vaan ainoastaan muuttaneet muotoaan yhä absurdimmiksi ja hylänneet kokonaan vanhan rationaalisen viitekehyksen, jota kerran pidettiin ainoana mahdollisena.

Uuden maailman lakien mukaisesti vanha hilpeä rienaus, jota uusvasemmisto kerran harjoitti Voltairen hengessä, oli nyt synkästi tuomittu.  Hulluimmatkaan uskonnolliset käskyt ja kiellot eivät enää olleet sallittuja rienauksen kohteita. Oli käynyt vähän samoin kuin Heinrich Heine väitti tapahtuneen ranskalaisille, jotka olivat alkaneet muuttua henkisiksi saksalaisiksi:

»O fürchte nicht, mein Vater Rhein,
Den spöttelnden Scherz der Franzosen;
Sie sind die alten Franzosen nicht mehr,
Auch tragen sie andere Hosen.
…
Sie philosophieren und sprechen jetzt
Von Kant, von Fichte und Hegel,
Sie rauchen Tabak, sie trinken Bier,
Und manche schieben auch Kegel.

Olutta juovat ja keilailevat ranskalaiset olivat jo luopuneet Voltairestaan ja veivät poroporvarillisen typeryyden vielä saksalaisiakin pidemmälle. Fundamentalistinen teologi Hengstenberg alkoi jo päästä kunniaan sielläkin:

Sie werden Philister ganz wie wir,
Und treiben es endlich noch ärger;
Sie sind keine Voltairianer mehr,
Sie werden Hengstenberger.

Meillä tämä muodonmuutos kohti filistiinisyyttä tapahtui jo uusvasemmistolaisuuden muuttuessa taistolaisuudeksi. Itse asiassa koko uusvasemmistolaisuuden vaihe oli niin lyhyt ja epämääräinen, että se ehkä kuuluu pikemminkin kuvittelun piiriin.

Me vain luulimme, että nämä pitkätukkaiset cannabiksen polttajat edustivat jotakin uutta mentaliteettia. Niin pian kuin tarjolla oli totalitaarinen uskonto, joka kielsi, käski, pakotti ja rankaisi, he tunsivat löytäneensä todellisen kotinsa.

Voltairen mentaliteetti on itse asiassa monessakin suhteessa erilainen ja jopa vaativa. Sitä ei pidä sekoittaa sellaiseen ”suvaitsevaisuuteen”, jonka olennainen osa on tuo kuuluisa nollatoleranssi.

Paitsi että tuo käsite paljastaa välittömästi adeptiensa älyllisen alamittaisuuden, antaa se myös syytä epäillä, että sen kannattajille tuo nolla (ja siis myös binäärinen 1/0 suhde) on eräs keskeinen sielunmaiseman elementti, josta ei ole poispääsyä.

Tämä ei kuulunut siihen tulevaisuuteen, jota me aikoinaan odottelimme.

Sir Isaiah Berlin vertaili joskus saksalaista ja muistaakseni anglosaksista filosofiaa ja hämmästeli sitä, että esimerkiksi Fichtellä, joka muuten saattoi kirjoittaa suhteellisen järkevästi, sukelsi yhtäkkiä pinnalle kysymys, suorastaan karjaisu: ”Aber wo ist der Zwingherr?” -Mutta missä on se pakottava mahti? Pitäähän se olla!

Ei tämä kalliin kotimaamme niin sanottu älymystö todellakaan mitään Voltairen perintöä edusta eikä ole koskaan tainnutkaan edustaa. Se vaatisi aivan toisenlaista henkistä rakennetta ja/tai kapasiteettia.

Sen sijaan löytyy pilvin pimein näitä omatekoisia kivaltereita (Gewaltiger  -pakottaja), jotka haluavat kaikin mokomin rangaista väärin ajattelevia ja väärin sanovia. Pelkkä sanakin voi riittää, se on ainakin helppo käsittää.

Rankaiseminenkaan ei sitten tapahdu logosfäärin tasolla, mikä on tässä tapauksessa toki ymmärrettävää (vrt. Vernadsky, älä sekoita blogosfääriin). Mikäli jostakin mielipiteestä tai tutkimustuloksesta ei pidetä, ei suinkaan tyydytä esittämään omaa, perusteltua vaihtoehtoa…

Sen sijaan käydään kimppuun mitä primitiivisimmän Zwingherr-mentaliteetin mukaisesti. Väärin ajattelevia uhataan boikotilla ja tehdään kaikenlaista ilkivaltaa sille, jonka mielipiteet ovat vastenmielisiä. Mielenosoituksiin mennään, suorastaan vakain tuumin, tekemään rikollista väkivaltaa, jota sitten ylistetään omassa liemessä lilluvissa oikeinajattelijoiden piireissä. Jedem das Seine.

Entisenä 60-luvun sosiologian opiskelijana täytyy kyllä sanoa, että emme me tätä tilanneet. Hyväuskoisiahan me olimme ja se tuntui jotenkin niin autuaalta. Se oli sitä aikaa, kun sanalla suvaitsevaisuus vielä oli hyvä kaiku, mutta muuttuuhan se maailma, turha sanoakaan. Puoli vuosisataa on sentään puoli vuosisataa. En uskalla ajatellakaan, mitä meillä on vuonna 2067.