Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensä pahoittaminen on nykyään kovasti tapetilla. Sen näköjään oletetaan olevan toisaalta hyvin hauskaa ja toisaalta taas ei sitten yhtään. Joskus tuntuu vaikealta ymmärtää mitä mieltä siitä saisi olla.

Jos joku hölmö korven kasvatti karvat korvilla pahoittaa mielensä, on koko kansalla oikeus ja hieman kai velvollisuuskin nauraa. Kuuluminen samaan joukkoon on aina tärkeää myös ja etenkin nauraessa, joten kannattaa pitää silmällä, kuka milloinkin nauraa ja mille. Sille vanhalle jäärälle voi aina nauraa ja pitääkin.

Mutta minua huvittaa aina, kun joku loukkaantuu ryhmänsä puolesta milloin mistäkin asiasta. Yksi on hyvin pahoilla mielin siitä, että häntä luultiin Suomessa ulkomaalaiseksi, kun hän pukeutui kuin ulkomaalainen ja käyttäytyi kuin ulkomaalainen. Toinen repii vaatteensa, kun hänen kansallispukuaan käytti väärä henkilö.

Kolmas –ei kun niitä oli suuria laumoja- pahoitti mielensä ikipahoiksi siitä, että Tanskassa joku lehti julkaisi hauskan pilakuvan Muhammedista, jota nämä järjen jättiläiset pitävät jumalan lähettiläänä täällä maan päällä ja uskovat hänen jokaisen sanansa olleen ja yhä olevan ylimaallista viisautta.

Pilakuvalla siis pyrittiin naurattamaan tanskalaista yleisöä, mutta nämä loukkaantujat olivat Suomessa eivätkä koskaan olleet nähneet koko kuvaa…

Mutta sitten vasta oli pakko nauraa ihan läkähdyksiin asti, kun näiltä mielensäpahoittajilta pyydettiin Suomen valtion taholta anteeksi tanskalaisen pilapiirtäjän puolesta. Tässä oli jo viimeinenkin järjen hiven tipotiessään eikä vitsi ollut enää tahallinen vai oliko sittenkin?

Eipä se tainnut olla. Mikä maa tästä kotimaastamme oli oikein tullut?

Ehkäpä asia pian selviää. Nythän taas näyttää ilmestyneen joku mielensäpahoittamiseen keskittyvä kirja. En ole sitä lukenut ja edellinenkin jäi kesken. En minä sen takia mieltäni pahoittanut, ei sikäli, mutta olipahan teksti vain sen verran puisevaa ja tekohauskaa, ettei oikein jaksanut naurattaakaan.

Jotenkin minusta tuntui, ettei ainakaan tuon aiemman kirjan kirjoittaja edes halunnut puuttua aikakautemme todella naurettaviin mielensä pahoittamisen spektaakkeleihin, joita esitetään julkisessa sanassamme päivittäin. Ehkäpä tässä uudessa kirjassa sitten otetaan maalitauluksi ne kaikkein näkyvimmät ja kuuluvimmat mielensäpahoittajat, jotka yrittävät uhriutumalla terrorisoida ympäristöään?

Kaikkein vakavin mielensä pahoittamisen muoto näyttää olevan kollektiiviseksi lavastettu puolestaloukkaantuminen, joka samalla sattuu olemaan se kaikkein huvittavin alan ilmiö.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa vitsejä mustalaisista, muslimeista, feministeistä tai juutalaisista. Eihän näiden ryhmien edustajia meidän maassamme kovin paljon ole, mutta ne kaikki antavat runsaasti aihetta huumorille ihan objektiivisiin seikkoihin perustuen.

Mustalaisten ammattijakautuma ja pieni edustus työmarkkinoilla ovat tosiasioita, jotka koskevat ryhmää, eivät tietenkään kaikkia sen jäseniä, minkä jokainen ymmärtää, mikäli älykkyysosamäärä on kengännumeroa suurempi.

Juutalaiset taas katsovat olevansa uskontonsa perusteella valittua kansaa ja siksi muiden yläpuolella. Sitä paitsi he ovat erittäin hyvin menestyvä ryhmä, joten puheet haavoittuvuudesta olisivat tässä aivan asiattomia toisin, kuin vaikkapa vammaisista vitsailtaessa.

Sivumennen sanoen, silmiini sattui joskus erään aseveli-illan ohjelma, jossa mainittiin Tetty Weismanin esittävän änkytystä. Tämä vetosi myös minun –entisen änkyttäjän- huumorintajuun ja olisin mielelläni ollut tuota esitystä kuulemassa.

Pidän myös savolaisvitseistä, suomalaisvitseistä ja niin edelleen. En itse asiassa tiedä, mitä järkeä olisi loukkaantua vitsistä? Kuten sanotaan, mitä vitsiä siinä nyt olisi?

Sana vitsihän tulee älyä merkitsevästä sanasta, ajatelmaamme nyt vaikkapa englannin, ruotsin ja saksan asiaan liittyviä sanoja. Englannin wit on lähellä sen vanhaa suomalaista vastinetta sukkeluus.

Vanhassa suomenkielessä myös usein kerrottiin jotakuta nimitettävän hyväntahtoisesti sillä tai tällä köllinimellä. Olisipas ollutkin hauskaa istua iltaa puhuen pelkkää yksiulotteista orwellilaista uuskieltä, jossa jokainen sukkeluus ja kaksimielisyys on kielletty ja aiheuttaa suurta, jopa kollektiivista mielensä pahoittamista. Siinäpä olisi sitten aina joukolla murjotettu.

Sikäli kuin olen havainnut, juutalaiset ovat erityisen lahjakkaita huumorin saralla ja keksivät loputtomasti myös juutalaisvitsejä.

Muslimien huumorintajusta minulla on aika paljon huonompi käsitys, vaikka en tiedä, mistä ero johtuu. On kiinnostavaa, että juutalaisvitsien keskushenkilö on hyvin usein rabbi. Imaamivitsejä en tunne lainkaan, vaikka niitä epäilemättä on. Muhammedista vitsejä ainakin saisi vaikka millä mitalla. Itse asiassa Voltairen perintö velvoittaisikin meitä julkaisemaan tätä aineistoa käsittelevän uskontokriittisen kirjan. Sitä ei toki kenenkään olisi pakko lukea.

Lahjakkuus huumorin saralla liittyy tietenkin älylliseen kulttuuriin siinä kuin sen puutteeseen. Ranskalainen ésprit on tunnetusti ollut suuremmassa maineessa kuin saksalainen Witzigkeit. Toki saksalaisilla on sitten Gemütlichkeit, mutta siihen ei tarvita älyllistä työskentelyä. Olut ja esimerkiksi naaman vääntely riittävät hyvin lupsakkaan tunnelmaan.

Kuiva brittihuumori taas on parhaimmillaan loistavaa eikä huonoksi ole sanottava myöskään venäläistä terävyyttä, ostroumije. Suomalaisen huumorin lajeista on olemassa ansiokkaita tutkimuksia, joiden tekijöistä mainittakoon Matti Kuusi ja Aarne Kinnunen.

 Ja onhan huumorin olemuksesta niitä tulkintoja, Freudia unohtamatta. Mutta eipä tainnut edes ukko Freud tulla ajatelleeksi, että jotkut saattaisivat ihan vain vitseistä loukkaantua tai suorastaan tehdä niistä niin sanoakseni elämää suuremman asian. Ei tainnut siihen aikaan kielikuvitus riittää tällaista olettamaan.

Huumori on toki suuri asia elämässämme ja kyvyttömyys sen käsittämiseen on hyvin verrattavissa vammaisuuteen.

Molempia asioita kohtaan voimme toki tuntea sääliä ja myötätuntoa, mutta olisi mahdotonta ajatella, että normaaliälyisen enemmistön pitäisi tanssia noiden mielensä pahoittajien pillin mukaan.

Mikäli tähän maahan tulee muualta sellaista väkeä, joiden kulttuuriin kuuluu mielensä pahoittaminen huumorin takia, heidän on syytä varautua siihen, että heidän on muutettava omia asenteitaan. Ympäristölle sellaisten vaatimusten esittäminen ei olisi ainoastaan hävytöntä, vaan suorastaan naurettavaa.

On toki helppo nähdä, mihin nyt vallitseva mielensä pahoittamisen mania perustuu. Kyseessä on Amerikasta tullut instituutio, jota siellä on käytetty pöyristyttävään rahastukseen ja mielipideterroriin, minkä mahdollistaa paikallinen, primitiivinen oikeuslaitos.

Mutta meillähän sellaista ei koskaan voisi tapahtua vai kuinka? Uskokaamme tähän, sillä täysijärkisinähän me voimme tässä maailmassa pysyä vain huumorin avulla ja sitähän meillä on aina riittänyt.

Kuuleman mukaan valtio on nyttemmin palkannut kaksi sotniaa santarmeja vai mitä ne taas olivat, tarkkailemaan internetiä siellä esiintyvän vihapuheen takia. Lakihan ei moista käsitettä tunne ja se on muutenkin ilmeisen avoin loputtomalle manipuloinnille.

Rohkenen joka tapauksessa uskoa, ettei tämä uusi instituutio julkene astua huumorin saralle. Jos se sen tekee, se saa valmistautua kohtaamaan kaikkien tolkun ihmisten pilkkanaurun.