Suomen onnea valvomassa

Suomen onnea valvomassa

Kristiina Kalleinen, Suuriruhtinaskunnan etuvartiossa. Ministerivaltiosihteeri R.H. Rehbinder Suomen etujen puolustajana Pietarissa 1811-1841, SKS 2017, 308.

Suomen ja Venäjän suhteita 1800-luvulla on tutkittu jo huomattavan paljon ja suuri osa tutkimuksesta on keskittynyt virkamiesten ja instituutioiden toimintaan.

Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että tämä aihepiiri olisi suurelle yleisölle erityisen tuttu. Virastohistoria tuppaa olemaan hieman kuivakasta, eikä Suomen ja Venäjän suhteissa etenkään 1800-luvun ensi puoliskolla äkkiä katsoen näy juuri mitään dramaattista.

Muuan hyvä tapa tarkastella aikakautta laajemminkin on tehdä se yhden henkilön katsomuksia tutkimalla. Tämä on ollut myös Kristiina Kalleisen ideana tätä kirjaa kirjoittaessaan. Aihepiirin suhteen hän on maamme parhaita asiantuntijoita ja on aiemmin myös kirjoittanut L.G. Haartmanin elämäkerran.

Kirjan keskeistä aineistoa on ollut se laaja kirjeenvaihto, jota Rehbinder kävi, ikävä tosin, että hän näyttää hävittäneen osan kirjeistään. Tuohon aikaan oli syyt varovaisuuteen eikä kirjeitä useinkaan voinut lähettää postitse, sillä ylipostimestari G.W. Ladaun tiedettiin avaavan kirjeitä ”mustassa kabinetissaan”.

1800-luvun ensi puoliskon elämänmenolle olivat siis ominaisia monet sellaiset seikat, joita sittemmin voitiin havaita Neuvostoliitossa. Suotta ei markiisi Astolphe de Custinen kirjasta Venäjä 1839 otettu uusintapainosta 1970-luvulla.

Mutta yksinvaltiudella oli puolensa ja puolensa, ainakin suomalaisten kannalta, jotka osasivat siihen sopeutua. Kalleinen osoittaa, että Rehbinder suorastaan palvoi Aleksanteri I:ä, jonka hyvästä tahdosta maatamme kohtaan hän oli täysin vakuuttunut ja syystäkin.

Itse asiassa valtiosihteeri -joka korotettiin sitten ministerivaltiosihteeriksi- tuli hyvin toimeen myös Nikolai I:n kanssa ja nautti tämän luottamusta, vaikka suomalaiset olivatkin erehtyneet vannomaan heti uskollisuudenvalan suuriruhtinas Konstantinille, kun olosuhteet Aleksanteri I:n poistuttua näyttämöltä olivat sekavat ja dekabristit suorittivat tunnetun kaappausyrityksensä.

Venäjälle ja/tai Venäjän palvelukseen astuneiden suomalaisten motiivina oli usein toki karrieerin luominen, mutta myös isänmaan asian edistäminen. Rehbinder katsoi, että Suomi oli pelastettava täydelliseltä tuholta.

Uusi katsantokanta suomalaisuus, erotettua venäläisyydestä ja ruotsalaisuudesta, oli rakennettava ja keisarin suuri myötämielisyys tarjosi asialle mahdollisuuksia.

Toki äkillinen ero monisatavuotisesta yhteydestä Ruotsiin ei olut mikään läpihuutojuttu ja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä Tukholmaan päin katseltiin moniaalla vielä hartaasti.

Pääkaupungin ja sittemmin myös siirtäminen Helsinkiin olivat mitä suurimmassa määrin poliittisia toimenpiteitä. Yhteyksiä Ruotsiin oli kavennettava ja Venäjään kehitettävä, vaati joidenkin mielestä valtion etu. Kalleinen kertoo, miten eri tahot näkivät asian.

Läheneminen Venäjään ei käytännössä saavuttanut lainkaan sellaisia mittasuhteita kuin oli ajateltu ja esimerkiksi venäjän kielen oppiminen jäi Suomessa aina vähäiseksi, näin jopa Rehbinderillä, joka sentään vietti Pietarissa suuren osan elämäänsä. Sivistyneistön kieli oli kuitenkin tuhon aikaan ranska.

Nämä kirjan esittelemät yleiset suuntaviivat, kuten myös sellaiset sinänsä pienet selkkaukset, joista uhkasi paisua suuria seurauksia, kuin ylioppilaiden kahinointi sotilaiden kanssa tai ”puolalaisen maljan juonti” vuonna 1831, ovat tunnettuja myös aikakauden yleisesityksistä.

Kalleisen kirja kuitenkin kertoo, miten asiat etenivät konkreettisesti.  Rehbinder oli säännöllisessä kosketuksessa keisariin, joka saattoi sitoa tai päästää. Hänen reagointinsa Suomen tapahtumiin riippui paljolti siitä luottamuksesta, jota hän tunsi niihin, jotka suuriruhtinaskunnan asioita esittelivät.

Palkkioksi hyvästä työskentelystään Rehbinder sai monia armonosoituksia, todellisen salaneuvoksen rankista aina uuteen virkanimikkeeseen ministerivaltiosihteeri. Siis yksi keisarikunnan ministereistä, toki aivan omalla toimenkuvallaan.

Kaikki olisi tietenkin aina voinut mennä historiassa toisinkin. Muuan kiinnostava seikka on kysymys Karjalan kannaksen rajapitäjien liittämisestä Venäjään. Itse asiassa sitä ehdottivat aluksi suomalaiset, mutta luopuivat sitten asiasta. Koko asian syynä olivat juridiset ongelmat alueella sijaitsevien asetehtaiden ja niiden venäläisen omaisuuden hoito Suomen lain hallitsemassa ympäristössä.

Kuten tunnettua, asia otettiin uudelleen esille 1900-luvun alussa, mutta jäi silloinkin toteuttamatta.

Suuren luokan asia oli tietenkin Karjalan (ja vähän Savonkin) palautus eli Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Se oli jo aikanaan järisyttävä asia.

Tämä ,lähinnä G.M. Armfeltin aikaansaannos herätti suurta katkeruutta Pietarin ylhäisaatelistossa, jolla oli alueella tiloja. Sen lisäksi jopa monet suomalaiset olivat tätä liitosta vastaan, koska katsoivat, että alue oli jo niin paljon erkaantunut Suomesta, että sen integrointi suuriruhtinaskuntaan olisi ylivoimaista. Sitä paitsi se herätti suomalaisvihaa Pietarissa.

Vaikka keisarit, niin Aleksanteri I kuin Nikolai I, olivat hyvin suopeita Suomelle ja sen edustajalle Rehbinderille, oli Suomella Pietarissa myös koko ajan vihollisia. Tunnetusti jouduttiin kenraalikuvernööri Zakrevskin kanssa hankaluuksiin, joista sentään selvittiin ehjin nahoin.

Mutta eivät ne vaarat siihen loppuneet. Itse Speranski, tuo Venäjän historian suuri lupaus, jolle Suomi kaiketi saa olla paljosta kiitollinen, oli hänkin lopulta venäläinen patriootti.

Mickel Mickelson, kuten suomalaiset kirjaissään pelokkaasti nimittivät Speranskia, joka Nikolai I:n aikana palasi Siperiasta, suunnitteli lakien kodifiointia, jonka tuli edesauttaa Venäjän valtakunnan yhtenäistämistä, siis Suomi mukaan lukien.

Tämä toki oli suomalaisten pahin painajaisuni. Venäjällä vallitsi itsevaltius ja yksinvaltius, kuten asia muodollisesti ilmaistiin. Suomi taas halusi olla perustuslaillinen monarkia, oma autonominen valtionsa.

Tämähän sitten onnistui käytännössä ja lähes päivä kerrallaan aina hamaan vuosisadanvaiheeseen saakka. Valtiopäiviä suunniteltiin jo Nikolain aikana ja kaikki näytti jo hyvältä, mutta ilmeisesti vuosi 1830 ja puolalaisten onneton kapina pilasivat myös Suomen asian.

Kaikki olisi kuitenkin voinut käydä toisin. Yleisesitykset eivät kerro, miten asiat nähtiin sen Suomen edustajan näkökulmasta, joka kantoi raskaimman vastuun ja jonka erehdykset olisivat voineet johtaa keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan konfliktiin jo varhain.

Kalleisen kirja täydentää ansiokkaasti niitä tutkimuksia, joita tuosta aikakaudesta ja aihepiiristä on jo tehty. Vaikka kyseessä toki on ennen muuta poliittinen elämäkerta, tulevat siinä elävästi esille myös henkilösuhteet, jotka usein saivat aika kärkeviä ilmenemismuotoja. Nuo Suomen ja Venäjän suhteiden alkuaikojen suurimiehet olivat kaikkea muuta kuin harmonista yhteistyötä tekevä työyhteisö.