keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Suomen onnea valvomassa



Suomen onnea valvomassa

Kristiina Kalleinen, Suuriruhtinaskunnan etuvartiossa. Ministerivaltiosihteeri R.H. Rehbinder Suomen etujen puolustajana Pietarissa 1811-1841, SKS 2017, 308.

Suomen ja Venäjän suhteita 1800-luvulla on tutkittu jo huomattavan paljon ja suuri osa tutkimuksesta on keskittynyt virkamiesten ja instituutioiden toimintaan.
Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että tämä aihepiiri olisi suurelle yleisölle erityisen tuttu. Virastohistoria tuppaa olemaan hieman kuivakasta, eikä Suomen ja Venäjän suhteissa etenkään 1800-luvun ensi puoliskolla äkkiä katsoen näy juuri mitään dramaattista.
Muuan hyvä tapa tarkastella aikakautta laajemminkin on tehdä se yhden henkilön katsomuksia tutkimalla. Tämä on ollut myös Kristiina Kalleisen ideana tätä kirjaa kirjoittaessaan. Aihepiirin suhteen hän on maamme parhaita asiantuntijoita ja on aiemmin myös kirjoittanut L.G. Haartmanin elämäkerran.
Kirjan keskeistä aineistoa on ollut se laaja kirjeenvaihto, jota Rehbinder kävi, ikävä tosin, että hän näyttää hävittäneen osan kirjeistään. Tuohon aikaan oli syyt varovaisuuteen eikä kirjeitä useinkaan voinut lähettää postitse, sillä ylipostimestari G.W. Ladaun tiedettiin avaavan kirjeitä ”mustassa kabinetissaan”.
1800-luvun ensi puoliskon elämänmenolle olivat siis ominaisia monet sellaiset seikat, joita sittemmin voitiin havaita Neuvostoliitossa. Suotta ei markiisi Astolphe de Custinen kirjasta Venäjä 1839 otettu uusintapainosta 1970-luvulla.
Mutta yksinvaltiudella oli puolensa ja puolensa, ainakin suomalaisten kannalta, jotka osasivat siihen sopeutua. Kalleinen osoittaa, että Rehbinder suorastaan palvoi Aleksanteri I:ä, jonka hyvästä tahdosta maatamme kohtaan hän oli täysin vakuuttunut ja syystäkin.
Itse asiassa valtiosihteeri -joka korotettiin sitten ministerivaltiosihteeriksi- tuli hyvin toimeen myös Nikolai I:n kanssa ja nautti tämän luottamusta, vaikka suomalaiset olivatkin erehtyneet vannomaan heti uskollisuudenvalan suuriruhtinas Konstantinille, kun olosuhteet Aleksanteri I:n poistuttua näyttämöltä olivat sekavat ja dekabristit suorittivat tunnetun kaappausyrityksensä.
Venäjälle ja/tai Venäjän palvelukseen astuneiden suomalaisten motiivina oli usein toki karrieerin luominen, mutta myös isänmaan asian edistäminen. Rehbinder katsoi, että Suomi oli pelastettava täydelliseltä tuholta.
Uusi katsantokanta suomalaisuus, erotettua venäläisyydestä ja ruotsalaisuudesta, oli rakennettava ja keisarin suuri myötämielisyys tarjosi asialle mahdollisuuksia.
Toki äkillinen ero monisatavuotisesta yhteydestä Ruotsiin ei olut mikään läpihuutojuttu ja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä Tukholmaan päin katseltiin moniaalla vielä hartaasti.
Pääkaupungin ja sittemmin myös siirtäminen Helsinkiin olivat mitä suurimmassa määrin poliittisia toimenpiteitä. Yhteyksiä Ruotsiin oli kavennettava ja Venäjään kehitettävä, vaati joidenkin mielestä valtion etu. Kalleinen kertoo, miten eri tahot näkivät asian.
Läheneminen Venäjään ei käytännössä saavuttanut lainkaan sellaisia mittasuhteita kuin oli ajateltu ja esimerkiksi venäjän kielen oppiminen jäi Suomessa aina vähäiseksi, näin jopa Rehbinderillä, joka sentään vietti Pietarissa suuren osan elämäänsä. Sivistyneistön kieli oli kuitenkin tuhon aikaan ranska.
Nämä kirjan esittelemät yleiset suuntaviivat, kuten myös sellaiset sinänsä pienet selkkaukset, joista uhkasi paisua suuria seurauksia, kuin ylioppilaiden kahinointi sotilaiden kanssa tai ”puolalaisen maljan juonti” vuonna 1831, ovat tunnettuja myös aikakauden yleisesityksistä.
Kalleisen kirja kuitenkin kertoo, miten asiat etenivät konkreettisesti.  Rehbinder oli säännöllisessä kosketuksessa keisariin, joka saattoi sitoa tai päästää. Hänen reagointinsa Suomen tapahtumiin riippui paljolti siitä luottamuksesta, jota hän tunsi niihin, jotka suuriruhtinaskunnan asioita esittelivät.
Palkkioksi hyvästä työskentelystään Rehbinder sai monia armonosoituksia, todellisen salaneuvoksen rankista aina uuteen virkanimikkeeseen ministerivaltiosihteeri. Siis yksi keisarikunnan ministereistä, toki aivan omalla toimenkuvallaan.
Kaikki olisi tietenkin aina voinut mennä historiassa toisinkin. Muuan kiinnostava seikka on kysymys Karjalan kannaksen rajapitäjien liittämisestä Venäjään. Itse asiassa sitä ehdottivat aluksi suomalaiset, mutta luopuivat sitten asiasta. Koko asian syynä olivat juridiset ongelmat alueella sijaitsevien asetehtaiden ja niiden venäläisen omaisuuden hoito Suomen lain hallitsemassa ympäristössä.
Kuten tunnettua, asia otettiin uudelleen esille 1900-luvun alussa, mutta jäi silloinkin toteuttamatta.
Suuren luokan asia oli tietenkin Karjalan (ja vähän Savonkin) palautus eli Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Se oli jo aikanaan järisyttävä asia.
Tämä ,lähinnä G.M. Armfeltin aikaansaannos herätti suurta katkeruutta Pietarin ylhäisaatelistossa, jolla oli alueella tiloja. Sen lisäksi jopa monet suomalaiset olivat tätä liitosta vastaan, koska katsoivat, että alue oli jo niin paljon erkaantunut Suomesta, että sen integrointi suuriruhtinaskuntaan olisi ylivoimaista. Sitä paitsi se herätti suomalaisvihaa Pietarissa.
Vaikka keisarit, niin Aleksanteri I kuin Nikolai I, olivat hyvin suopeita Suomelle ja sen edustajalle Rehbinderille, oli Suomella Pietarissa myös koko ajan vihollisia. Tunnetusti jouduttiin kenraalikuvernööri Zakrevskin kanssa hankaluuksiin, joista sentään selvittiin ehjin nahoin.
Mutta eivät ne vaarat siihen loppuneet. Itse Speranski, tuo Venäjän historian suuri lupaus, jolle Suomi kaiketi saa olla paljosta kiitollinen, oli hänkin lopulta venäläinen patriootti.
Mickel Mickelson, kuten suomalaiset kirjaissään pelokkaasti nimittivät Speranskia, joka Nikolai I:n aikana palasi Siperiasta, suunnitteli lakien kodifiointia, jonka tuli edesauttaa Venäjän valtakunnan yhtenäistämistä, siis Suomi mukaan lukien.
Tämä toki oli suomalaisten pahin painajaisuni. Venäjällä vallitsi itsevaltius ja yksinvaltius, kuten asia muodollisesti ilmaistiin. Suomi taas halusi olla perustuslaillinen monarkia, oma autonominen valtionsa.
Tämähän sitten onnistui käytännössä ja lähes päivä kerrallaan aina hamaan vuosisadanvaiheeseen saakka. Valtiopäiviä suunniteltiin jo Nikolain aikana ja kaikki näytti jo hyvältä, mutta ilmeisesti vuosi 1830 ja puolalaisten onneton kapina pilasivat myös Suomen asian.
Kaikki olisi kuitenkin voinut käydä toisin. Yleisesitykset eivät kerro, miten asiat nähtiin sen Suomen edustajan näkökulmasta, joka kantoi raskaimman vastuun ja jonka erehdykset olisivat voineet johtaa keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan konfliktiin jo varhain.
Kalleisen kirja täydentää ansiokkaasti niitä tutkimuksia, joita tuosta aikakaudesta ja aihepiiristä on jo tehty. Vaikka kyseessä toki on ennen muuta poliittinen elämäkerta, tulevat siinä elävästi esille myös henkilösuhteet, jotka usein saivat aika kärkeviä ilmenemismuotoja. Nuo Suomen ja Venäjän suhteiden alkuaikojen suurimiehet olivat kaikkea muuta kuin harmonista yhteistyötä tekevä työyhteisö.

7 kommenttia:

  1. Joskus olen miettinyt tätä, miten hyvin Suomen onnistui hoitaa asioitaan ja mieleen on myös tullut, miten vaikka juuri Suomen kaartin soittokunta nautti suurta suosiota Pietarissa ja ennen kaikkea hovissa.

    Kerran sain tästä oivalluksen, kun muistin, että Romanovit olivat varmaan pitkälti kaksisataa vuotta naineet Pohjois-Saksalaisia prinsessoja pienehköistä ruhtinashoveista. Kyllähän se tarkoittaa sitä, että keisariperhe oli omalla tavallaan henkisesti hyvin saksalainen, omalla tavallaan ehkä jopa luterilainen.

    On siis mahdollista, että keisariperhe tunsi suurinta henkistä yhteenkuuluvuutta valtakunnassaan juuri suomalaiseen yläluokkaan. Ei ehkä niinkään tietoisesti, mutta luultavasti yhteisen tiedostamattoman henkisen pohjan takia juuri suomalaisten oli yllättävän helppoa rakentaa luottamuksellisia ja toimivia suhteita keisereihin, arvelen. Etäisyys balttiansaksalaisiin aatelisiinkin on saattanut olla suurempi, kun keisariperheeseen kuitenkin virtasi jatkuvasti pohjoissaksalaista verta ja henkeä.

    VastaaPoista
  2. Alkuvuodesta professori Kuisma arvioi Risto Volasen kirjan Suomen synty ja kuohuva Eurooppa vuoden tärkeimpiin kuuluvaksi ellei tärkeimmäksi historiateokseksi. Tällaisen maallikon on kirjan luettuaan vaikea ymmärtää, miksi. Pikemminkin kyseessä vaikuttaisi olevan Euroopan diplomatian historian varsin kuivakka kertauskurssi. No, joka tapauksessa Volanen näkee juuri "Turun realisteiksi" kutsumissaan Rehbinderissä, Carl Erik Mannerheimissa ja Jakob Tengströmissä kokonaisen nykyaikaan asti ulottuvan "linjan" (käyttämättä tätä termiä) lähtökohdan. Tässä sekä muutenkin koko kirjan mittaan mielestäni näkyy häiritsevänä eräänlainen teleologinen ajattelu. Vahvistusta omalle vaatimattomalle mielipiteelleni löysin aivan äsken Villstrandin ja Karosen esipuheesta heidän toimittamassaan, erinomaiselta vaikuttavassa kirjassa Kulkemattomat polut. Mahdollinen Suomen historia: "Tällä tavoin [teleologisesti] menneisyytä muotoilleet ovat esimerkiksi nostaneet esiin sen eliittikerroksen ryhmän, joka vuonna 1809 näki viisaaksi kiinnittää Suomen tulevaisuuden keisari Aleksanteri I:een ja Venäjään. Näille hahmoille on jaettu tunnustusta kaukonäköisyydestä ja heidän valtiomiestaitojaan on ylistetty." - Tulee miettineeksi, mitä muutakaan he oikeastaan olisivat siinä historiallisessa tilanteessa voineet tehdä - aina siitä pitäen kun esim. Tengström toivotti kaupunkiin työntyvät joukot tervetulleiksi Turun Uudenmaantullin "kunniaportilla" maaliskuussa 1808 (mitä tapahtumaa toisaalta jotkut kuumapäiset professorit tuntuvat yhäkin kiroavan.)

    VastaaPoista
  3. "Suomen onnea valvomassa"

    Saanko luvan?

    Saanko luvan palata edelliseen blogitapahtumaan, jossa mainitaan vuosi 2067.

    Pitkä reagoimisen viivästyminen johtunee siitä, että mainitun asian (vuosi 2067) tieteellinen tarkastaminen vaatii tiettyä valmistelua.

    Tietääkseni Suomessa kukaan ei ollut kiinnostunut tulevaisuudesta niin paljon kuin presidentti Mauno Koivisto. Kaikki muut ovat tietääkseni hiljaa, ikäänkuin mitään tulevaisuutta ei olisikaan olemassa yleensä, jota pitäisi havitella. (Valoisa kommunistinen tulevaisuus jätettäköön nyt pois käsittelystä, koska se oli nimenomaan kapitalismi joka loi tavaroiden yltäkylläisyyden ns. työn tuottavuuden kehittämisen ansiosta. Marx ei tiettävästi puhunut/kirjoittanut mitään työn tuottavuudesta ja sen vaaroista proletaariselle maailmanvallankumoukselle.)

    Tietääkseni Suomessa kukaan ei ollut kiinnostunut tulevaisuudesta niin paljon kuin presidentti Mauno Koivisto. Kirjassaan Venäjän idea hän mainitsee, että kun venäläiset lehtimiehet kysyivät häneltä, että mikä on Suomen idea, niin Koivisto vastasi siihen, että Suomen ideana on выжить eli jäädä henkiin. Mitä Suomen idea meritsee jääköön kaikkien arvailtavaksi, jos presidentti Koiviston mielipide ei kelpaa.

    Palataan kuitenkin varsinaiseen aiheeseen, eli professori Vihavaisen viitoittamaan aiheeseen vuosi 2067.

    Jos Suomessa tulevaisuutta pohdiskeli ainoastaan presidentti Mauno Koivisto (Paasikivi-Kekkosen –linja koski historiallista hetkeä, jossa pakkoYYA on asia erikseen, jos ei oteta huomioon ns. suomettumista), niin Venäjällä tulevaisuuden pohdiskelijota on aivan pilvin pimein, хоть пруд пруди. Amerikan-venäläinen tutkija Richard Stites kirjassaan Revolutionary dreams esittelee satoja venäläisiä aatelisutopisteja, muita sivistyneitä ei ollutkaan Venäjällä kuin aatelisia, jotka raapustelivat Venäjän tulevaisuuden näkymiä (Esimerkiksi: Venäjän keisarin koko suvun tuhoaminen.)

    Nämä Stitesin mainitsemat venäläiset utopistit kalpenevat nykypäivän venäläisten utopistien haaveilujen edessä. Uusia venäläisiä utopisteja on todella paljon, koska sosialistisen realismin metodin tilalle kaunokirjallisuuden metodiksi tuli uusi, erittäin hyvin palkattu (paljon paremmin kuin ennen) metodi: kogebefantastinen metodi.

    Lukuisia romaaneja ”julkaissut” Александр Потёмкин kirjassaan Человек отменяется (Издательский дом «ПоРог», Москва, 2014) kirjoittaa:
    ”Думаю, -- тут он перешел на шепот, еще больше приближившись к моему уху, -- можно подключить Академию наук. Надо выделить средства, чтобы они разработали препарат, после прёма которого сознание стало бы воспринимать лишь русский язык и русскую культуру. Я знаю, что это возможно. Читал в одном из академических жураналов.” (Luulen, -- ja tässä vaiheessa hän alkoi kuiskata, sopottaen hiljaa korvaani, -- että voidaan työllistää Tiedeakatemia. Pitää vain löytää rahat, että he kehittelisivät lääkkeen, jonka ottamisen jälkeen ihmiset tajuaisivat ainoastaan venäjän kieltä ja omaksuisivat vain venäläistä kulttuuria. Tiedän että se on mahdollista. Olen lukenut siitä eräässä akateemisessa aikakauslehdessä.”)

    Jos asian ydin on jo julkaistu akateemisessa aikakauslehdessä, mutta sen sisältö pitää sopottaa hiljaa toisen korvaan, niin se merkitsee sitä, että kyseinen akateeminen aikakauslehti julkaistaan vain suppeata piiriä varten, eli Politbyrota varten.

    Aloittelijakirjailija A. Suhov romaanissaan Окса (Санкт-Петербург, 2008) kirjoittaa mm. vuodesta 2164.

    Suck up!
    If you like.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukuisia romaaneja ”julkaissut” Александр Потёмкин kirjassaan Человек отменяется (Издательский дом «ПоРог», Москва, 2014) kirjoittaa:

      ”Думаю, -- тут он перешел на шепот, еще больше приближившись к моему уху, -- можно подключить Академию наук. Надо выделить средства, чтобы они разработали препарат, после прёма которого сознание стало бы воспринимать лишь русский язык и русскую культуру. Я знаю, что это возможно. Читал в одном из академических жураналов.”

      (Luulen, -- ja tässä vaiheessa hän alkoi kuiskata, sopottaen hiljaa korvaani, -- että voidaan työllistää Tiedeakatemia. Pitää vain löytää rahat, että he kehittelisivät lääkkeen, jonka ottamisen jälkeen ihmiset tajuaisivat ainoastaan venäjän kieltä ja omaksuisivat vain venäläistä kulttuuria. Tiedän että se on mahdollista. Olen lukenut siitä eräässä akateemisessa aikakauslehdessä.”)

      Kirjatoukkia varten ilmoitan kernaasti, että kyseessä on mainitun romaanin (metodiltaan кгбфэнтэзи) sivu numeroltaan kuusikymmentä seitsemän.

      Poista
  4. Otsikon mukaisesti.
    Koska blogistikin on vakiokirjoittajia ko. lehdessä, syytä asettaa kysymys:
    how come?
    https://ketovuori.blogspot.fi/2017/11/pinnallisen-mediamaailman-vastavoima.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "https://ketovuori.blogspot.fi/2017/11/pinnallisen-mediamaailman-vastavoima.html"

      Mainittu osoite ei antanut mitään tietoa. Se on siis umpikuja/umpisuoli eli höpöhöötä.

      Poista
  5. "Suomen onnea valvomassa"

    Tampereelle on Venäjältä saapunut jo suuri määrä ns. kenraalitovereita, jotka järjestävät juhlintaa Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen 100-vuotispäivää yhdistettynä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Tausta on selvä: Suomi on velkaa Venäjälle.

    Aikoinaan kun Mihail Gorbatshev kutsuttiin osallistumaan G-8 maiden kokoukseen, Moskovalainen media räksytti: Länsi on velkaa Moskovalle sata tuhatta miljardia dollaria.

    Samaa säveltä noudatti presidentti Putin äskeisissä puheissaan Lokakuun vallankumouksen merkityksestä: Lännen pitää olla kiitollinen Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen maailmanhistoriallisen merkityksen johdosta.

    Juristi presidentti Putin ei ole ekonomisti, joten hän ei tiedä yhtään mitään työn tuottavuuden kehittämisen merkityksestä. Neuvostoliitto/Venäjällä siihen ei koskaan kiinnitetty vakavaa huomiota, koska Siperian rikkaudet ovat niin valtavia, että rahaa piisasi aina nykyiseen Syyrian sotaan asti.

    Eräässä neuvostoliittolaisessa laulussa väitetään: "Мы за ценой не постоим!" (Hinnasta me emme tingi!)

    Toisessa neuvostoliittolaisessa laulussa taas väitetään: "И на Марсе будут яблони цвести!" (Mars-planeetallakin tulevat kukkimaan meidän istuttamat omenapuut!)

    Да здравствует Великая Октябрьская Социалистическая Револющия!

    Да здравствуют Великме Гении Товарищи!

    Финская независимость нам и на хуй не нужна!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.