Sydämetttömyyden merkitys

Sitä sydäntä! (Y tenía corazon)

Bertrand Russell oli aikoinaan kyllästynyt höpötyksiin sydämestä ja sen viisaudesta ja sanoi pitävänsä enemmänkin pernasta. Mitä tämä käytännössä tarkoitti, jäi avaamatta. Ehkä tämä suuri mies tällä kertaa vain päästi puujalkavitsin.

Joka tapauksella sydämelle on annettu yleensä suuri rooli. Sehän ilmentää tunnetta, sellaista herkkyyttä, joka heti suoraan näkyy pulssin muutoksina. Se voi merkitä pahaa sisua (Aleksis Kivi), rohkeutta (se jääkiekkovalmentaja) ja rakkauttapa tietenkin.

Toki sydän viittaa myös armeliaisuuteen. Sydämettömiähän tässä maailmassa on, luoja paratkoon ollut maailman sivu. Muuan ikituore kirjallinen hahmo on sydämetön kaunotar (la belle dame sans merci).

Kansantarut kertovat prinsessasta, joka surmautti kosijansa, elleivät nämä sattumalta osanneet jotakin, mitä he eivät varmasti osanneet. Niinpä tuosta sydämettömästä oliosta tuli turhien toiveiden ja epäoikeudenmukaisuuden vertauskuva.

Vai ansaitsivatko nuo kosiomiehet tulla surmatuiksi? Ehkä enemmistön oli pakko kokea toiveidensa vararikko, että yksi valittu viimein saisi armon (merci) valtiattarensa silmissä.

Eikös tämä ole normaalin elämänmenon kaava? Sata piirittää, mutta vain yksi saa. Ehkä sen täytyykin olla niin? Vai olisiko hiljattain esitetty tunnus panemisesta yleisenä ihmisoikeutena nyt muuttamassa maailmaa?

Näinhän voisi kaikin mokomin olla. Lajinkehityksen kannalta keskeinen valintaprosessi, jossa nainen on portinvartijana, loukkaa sentään verisesti miessukupuolen enemmistöä ja tekee sen elämästä pahimmillaan helvetillistä.

Kun nyt kuitenkin elämme pillerien ja muiden ehkäisykonstien aikaa, ei tässäkään asiassa pitäisi olla mitään erityistä: ei kun toimeksi, jos siltä tuntuu!

Mutta onko vanha roolijako yhä ihmiskunnan onnen tiellä? Eikö pihtailun aika olekaan ohi? Joskus tuntuu siltä, että tätä kulttuuriamme koetettaisiin sen sijaan voimaperäisesti ohjata kohti uutta suvaitsemattomuutta, jossa miehinen intohimo alennetaan kaikkien paheiden äidiksi.

Málagan museossa on tunnettu maalaus, jossa kaunotar makaa obduktiovuoteella ja partaniekka ruumiinavaaja pitää kädessään jotakin möykkyä. ”Y tenia corazon!” ajattelee tuo miesoletettu, jota feministit ovat keksineet pitää koko miehisen halun olennoitumana.

Tuossahan on kuvattu se penetraation viimeinen aste! Eikö kaunottaren tappaminen ja hänen sisuksiensa raatelu olekin viime kädessä se, mitä miessukupuoli haluaa?

Mitään näin perverssiä ei 1800-luku olisi osannut keksiä, mutta tuonkin syvällisyyden olen jostakin lukenut, en keksi sitä itse, vaikka minulla ei juuri nyt olekaan kunnia muistaa ajatuksen äitiä.

Feministinen perversio kääntää valtasuhteet päinvastaisiksi: naisraukat pakotetaan miesten toimesta inhottavaan toimintaan, jonka perimmäisenä mielekkyytenä on vallan osoittaminen. Niinpä ”sydämetön” on ja voikin olla vain mies ja tuokin ruumiinavauksen kohde kuuluu hänen uhreihinsa. Nyt se lurjus on viimein päässyt perille…

Itse asiassa koko vanhan maailman kirjallisuus on täynnä armottoman naisen ja hänen orjakseen joutuneen miehen kuvauksia. Bizet’n Carmen, jonka sankaritar on mustalaistyttö, on tässä suhteessa poikkeuksellisen selvä esimerkki.

Intohimonsa orjiin toki kuului myös naisia, madame Bovary yhtenä skandaalimaisena esimerkkinä ja jo Manon Lescaut kuului tähän sarjaan, mutta miehen lankeemus, joka aina edelsi naisen lankeemusta oli sittenkin se kauheampi ja totaalisempi asia. Se merkitsi arvokkuuden menetystä, jota ennen pidettiin kovin kauheana. Nythän tilanne on muuttunut.

Ajatellaanpa nyt vaikka Karamazovin veljesten isäpappaa.  Eiväthän Dušenkan sydäntä sytyttäneet lainkaan ukko Karamazovin seniilit himot. Mutta rahaa pantiin tarjolle siinä määrin, että kenen tahansa rationaalisen ihmisen kunniallisuus oli jo suuressa vaarassa. Oli se niin väärin.

Sydämettömien naisten vallassa olevat urokset alkavat usein laulaa. Iltana muutamana täälläkin Málagassa muuan mustalainen flamencoesityksessä ilmiselvästi itki: murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, niin sanoakseni. Ihan selvästä märinästä oli kyse: aayy, ay, ay, ay, ayy…! Ja päälle hirmuinen itkupotkukolistelu kengillä.

Eläinkunnassa toimii sama kuvio. En tiedä, vieläkö kukaan kehtaa pitää kanarialintuja sukupuolittain eroteltyinä. Mutta vasta silloinhan se koiras alkaa laulaa ja kauniisti laulaakin. Se on tyypillinen miesoletettu runoilija, johon sitä usein on syystä verrattu.

Mikäli siis ajattelemme asiaa tasa-arvon kannalta, on huonommassa asemassa tietenkin se, joka on kovimmassa puutteessa. Aikanaan muutamissa utopistisosialistien lahkokunnissa asiaa pyrittiin ratkaisemaan yleisen paritteluvapauden avulla. Kaikki saivat tarpeensa mukaan.

 Saint Simonin mielestä lihan vapauttaminen oli tulevan sosialistisen utopian tärkeimpiä, ellei tärkein asia. Tšernyševskillä asia ilmeisesti oli aivan samoin, vaikka hän sattuneesta syytä puhuu verhotusti.

Nykyään me itse asiassa olemme jo sellaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, että nuo menneisyyden profeettojen visiot ovat lähellä toteutumistaan tai ainakin ne voisivat olla.

Mutta mitä näemmekään ympärillämme? Uuspuritanismi, joka on verhottu feministiseen kapulakieleen, sen kuin valtaa alaa ja harva, kovin harva uskaltaa sanoa, mistä on kyse.

Joukkopahastuminen ja pannajulistus vaanivat aina jopa niitä, jotka vain rohkenevat ajatella väärin eli nostaa esille vaivatun ja alistetun miessukupuolen ongelmia ja sanoa jonkin lempeän sanan ulvovan koiraan puolesta.

Koko miehistä seksuaaliviettiä on tällä postrationaalisella ja posteettisellä aikakaudella yhä enemmän ja enemmän demonisoitu ja selitetty kurjaksi raadollisuudeksi, jolla ei ole enää sijaa kunniapaikoille nostettujen perversioiden rinnalla.

Vaan entäpä se kaunotar? Pitäisikö siis jakaa kaikille vai?

Itse asiassa oma mielikuvitukseni ei veny niille leveysasteille, joilla se muuan naisoletettu tässä taannoin julisti tuoreeelta vaikuttavaa oppiaan pihtaamisen aikakauden loppumisesta.

Eiköhän se säily niin kauan kuin ihmiskunta täällä vielä seksistä kiinnostuu. Mutta ymmärtäkäämme edes, että myös seksin puute todella on tragedia eikä komedia. Monille se on pakko, jota he eivät kohtuudella olisi ansainneet.

Mutta tätähän ei kannata selittää niille, joilta syystä tai toisesta puuttuu kyky empatiaan. Niinpä saanemme odottaa vain perversioiden vapauttamista ja edistämistä samaan aikaan kun normaali miesoletettu saa toimia paremmiston sylkykuppina ja rankaisuvaatimusten kohteena.