maanantai 18. marraskuuta 2019

Itärintamalta


Rintamaselostajan merkintöjä

Jessikka Aro, Putinin trollit. Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta. Johnny Kniga 2019 453 s.

Infosodasta on puhuttu jo puolenkymmentä vuotta ja tottahan se näyttää olevankin. Kovin monet ovat sen mukaisesti sonnustautuneet sotisopaan ja puolensa valinneet. Se, mikä toimii toista puolta vastaan, on sitten hyvää ja kiitettävää, olipa se muuten mitä tahansa.
Tässä kirjassa kirjoittaja on koonnut varsin laajasti muutamien tapausten ympärille kertynyttä aineistoa ja aivan erityisesti hän esittää omia kokemuksiaan -mielipiteidensä takia kiusattuna toimittajana.
Onhan siinä, mistä kertoa. Ulkopuolinenkin ymmärtää, että kirjoittajan kuppi on kaikesta kiusaamisesta tullut täyteen ja hän on saattanut pillahtaa itkuun ihan vain siitä syystä, että häneltä on kysytty eräästä puolihullusta henkilöstä, joka on käyttänyt valtavasti energiaa hänen, yhden toimittajan vainoamiseen.
Onhan näistä asioista jo tietoa. Oli aivan oikeudenmukaista, että maaniselle psykopaatille lätkäistiin kunnon tuomio. Hoitoonohjaus ei tällaisissa tapauksissa auta mitään, eikä lääketiede enää edes tunne kverulanttipiintymys-nimistä sairautta.
Kuitenkaan nämä tyypit eivät ole mihinkään hävinneet ja jatkavat vain uhriensa kiusaamista, yleensä jopa juridista koneistoa väärinkäyttäen.
Aron esittelemät toimittajamaailman kytkökset ja koplaukset eivät ole vailla mielenkiintoa. Ei asioita pelkästään yhden tai kahden hullun päähänpistojen takia tapahdu. Takana on usein ollut myös merkittävän toimijan tuki ja taustalla häämöttää suorastaan valtiollinen taso. Ihan kuin oikeassa sodassa.
Sellaisessa oikeassa sodassa oli ennen vanhaan aina rintamat ja rintamamiesten tehtävä oli yksinkertaisimmillaan hyvin simppeli: on osuttava viholliseen.
Itse asiassa sotakin on paljon monimutkaisempaa, mutta joka tapauksessa sen erityispiirteisiin kuuluu, ettei normaaleja häveliäisyyden sääntöjä kunnioiteta, päinvastoin. Vyön alle ei pelkästään saa lyödä, vaan pitääkin. Petos ei sodassa ole moitittava ja häpeällinen asia, vaan kiitettävä. Itse strategian käsite on läheistä sukua valheelle, juonelle -stratagem.
Näin ollen on oleellista ymmärtää, milloin ollaan sodassa ja milloin ei. Mikäli ihminen tai organisaatio alkaa taistella toisia kaltaisiaan vastaan keinoista välittämättä, hän voi saada siitä kiitosta, mikäli kyseessä on sotatila. Muuten hän ansaitsee rangaistuksen.
Tuntuu siltä, että tuo keskeisen tärkeä ero sodan ja rauhan välillä on nykyään usein hämärtynyt. Sitä on tahallisesti hämärrytetty ja se on kovin ikävää.
Siihen aikaan, kun Neuvostoliitto virallisen ideologiansa mukaisesti katsoi olevansa kapitalistiseen järjestelmään norjautuvan maailman kanssa antagonistisessa ristiriidassa, oli totaalisen sodan logiikka ilman muuta käypää tavaraa myös rauhan aikana. Sille oli selvät perusteet.
Sodan ja rauhan erottivat toisistaan vain taistelussa käytettävät keinot, ei itse taistelun tosiasia.
Kuitenkin jo Mihail Gorbatšov sitten havaitsi, ettei se maailma nyt oikeasti lopultakaan niin kaksinapainen ollut. Sosialistisella ja kapitalistisella maalimalla oli kuin olikin yhteisiä intressejä: ympäristön pelastaminen ja ydintuhon estäminen.
Kuinka ollakaan, juuri nykyisenä aikana nämä asiat näyttävät kokonaan jääneen pois ihmiskunnan ja ainakin sen journalistien tehtävälistalta.
Sen sijaan, että rauhasta edes puhuttaisiin suurena ja tavoiteltavana päämääränä, kohdistuu suorastaan sairaalloinen kiinnostus kaikenkarvaisiin sotakoneisiin, joiden kustannukset ovat aivan mielettömiä.
 Mitenkähän meillä tähänkin on oikein tultu? Lieneekö kyse jonkinlaisesta edistyksestä? Millaisia arvoja tavoitellaan ja millaisin kustannuksin?
Mutta eihän se journalismi nyt sentään tätä maailmaa hallitse. Sellaiset kuvitelmat ovat vain narsistista harhaa.
Niin sanotut valeuutisetkaan eivät ole mitään uutta. Ne saavat sosiaalisen tilauksensa aina silloin, kun maailmassa syntyy vastakkainasettelu, joka tulkitaan antagonistiseksi: toisen voitto on aina toisen tappio.
Alan suuria tuottajia olivat kerran maailmassa Neuvostoliiton tiedotusvälineet, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat olleet pirullisen tehokkaita ja hallinneet koko maailman noosfääriä. Ei sinne päinkään.
Kyllä niiden arvo pian opittiin ymmärtämään. Vain uskovaiset kaikissa maissa jäivät henkisen kotimaansa tiedotuksen vangeiksi, muut oppivat karttamaan ja halveksumaan propagandavalheita niin paljon, etteivät enää käsittäneet niissä saattavan olla jotakin tottakin mukana.
Toinen, se parempi osapuoli oppi sekin esittämään asiansa tarkoituksenmukaisesti. Harva oli kummallakaan puolella niin hölmö, että olisi sortunut tavalliseen banaaliin valheeseen. ”Tosien” uutisten ja ”valeuutisten” erottelu oli ja on hyvin primitiivinen tapa harjoittaa lähdekritiikkiä.
Sellaisen asenteen tuloksenahan saattaa olla kritiikitön usko siihen sanomaan, joka sitten saa ”hyväksytty”-leiman ja koko asialle merkityksensä antavat kontekstit jäävät huomiotta.
Nyt tuntuu jotenkin siltä, että myös propagandan taso on laskenut, kuten myös kyky sen analysointiin. Mikäli lasketaan vain joitakin klikkauksia, joita tuon tai tämän toimiston tuottamat uutiset saavat, ei vielä itse asiassa sanota yhtään mitään siitä vaikutuksesta, joka niillä itse asiassa on.
Hurjat teoriat USA:n presidentinvaalien ratkaisemisesta venäläisten trollitehtaiden voimin ovat suoraan sanoen perin lapsellisia.
Entä mitä on sanottava siitä, että vaikkapa perussuomalaiset ovat ajaneet samanlaisia asioita kuin jokin MV-lehti- joka selvästi on saanut tukea naapurin ns. erikoispalveluilta? Tarkoittaako se oikeasti sitä, että tuon puolueen jäsenet ovat vieraan valtakunnan agentteja tai ainakin tiukasti heidän hyppysissään ja mielin määrin heidän leivottavissaan?
Moisen olettaminen olisi jo lievästikin sanoen liioittelua.
Olisi ensimmäiseksi syytä kysyä, minkä vuoksi joku MV-lehti ja muut epämääräiset kanavat ovat saaneet suosiota niin paljon kuin ovat. Ellei tätä kysymystä esitetä, ollaan tyhjän päällä.
Luulenpa, ettei tuon lehden suosio johdu sen julkaisemien juttujen valheellisuudesta -jota sitäkin toki on ollut- vaan siitä, että muut viestimet ovat lyöneet laimin tehtävänsä ja vaienneet sellaisista asioista, jotka kansalaisia erityisesti kiinnostavat ja joista heillä olisi oikeus saada tietoa.
Aron kirjaa pidän huomionarvoisena kronikkana siitä, miten tietyt tahot ovat -jopa rankaisematta-saattaneet ottaa tähtäimeensä yksittäisiä toimittajia ja suurin ponnistuksin riepotella heitä aina yksityiselämää myöten.
Siinä jos missä toimii sodan logiikka: kaikki käy, jos se tehoaa.
Mutta kun nyt maamme ei satu olemaan sodassa, olisi velvollisuutemme se ymmärtää ja olla lankeamatta vastavuoroiseen häpeämättömyyteen.
Jopa neuvostoaikana saattoi olla hyvin hedelmällistä pyrkiä ymmärtämään myös vastapuolen aitoja intressejä ja jopa oikeuksia, joita sillekin oli myönnettävä, sen sijaan, että olisi keskitytty vain yli aidan räkyttämään puolin ja toisin.
Edellinen tie on intellektuaalisesti monin verroin vaativampi kuin jälkimmäinen ja palkkana sen yrittämisestä on todennäköisesti leimaaminen ”vihollisen” agentiksi.
Uskon, että sitä siitä huolimatta kannattaa kokeilla.

23 kommenttia:

  1. En voi kuin ihalla professori Vihavaisen taitoa kirjoittaa viiltävän analyyttisesti, neutraalisti, ilman kiellettyjä "vihapuhe" sanoja!
    Itse ole yrittänyt oppia myös, mutta joskus tunnekuohu ottaa yliotteen, enkä pysty siihen.
    Mutta, mieluummin suora, jopa karkea puhe, kuin puhumattomuus ja sensuurille alistuminen.

    VastaaPoista
  2. Vahvat antagonistiset asenteet kansallisena ominaisuutena tarvitsevat tietysti pitkään historiaan sijoituuvan selittäjän, sillä kansanpsyyke ei siinä mielessä eroa yksilön psyykestä että pahoja traumoja saataisiin aikaan yksittäisillä sokeeraavilla kokemuksilla. Suomalaisten kohdalla se on tuo melkein tuhatvuotinen hallinto vieraalla kielellä, joka on syövyttänyt nuo kaikkea kahtiajakavat, kahden kerroksen kaksinapaiset asenteet.

    Ja antagonismien mukana tulee sitten projektiivinen taipumus, eli juuri tuo oman pahuuden leimaaminen vastapuolen ominaisuudeksi. Esimerkiksi se ryssäviha, jota suomalaiset ovat ikiaikaisesti tunteneet, ja joka esimerkiksi vuonna 2009 tehdyn kartoituksen mukaan on eurooppalaisittain aika ennätysmäistä -- vain kosovolaiset, joilla muuten on aikalailla samankaltainen historia kuin meillä, ovat vieläkin venäläisvastaisempia -- on olemuksellisesti varsin projektiivista. Ehkä olemme kansana itsekin aikalailla venäläisen mentaliteetin omaavia, mikä sitten tulee ilmi juurikin vahvana torjuntana.

    Joka tapauksessa nuo antagonistiset ja projektiiviset taipumukset kannattaisi ottaa tosissaan ja paremmin huomioon. Eiköhän oma historiankirjoituksemmekin -- siis se joka ei vieläkään osaa suhtautua oikein tervejärkisesti itänaapuriin -- voisi kokea tasonkorotuksen jos vähän itsekukin kirjoja rusnaileva kansansuosikki ottaisi asiakseen käydä ensin psykoanalyysissa ja vasta sitten jatkaa venäjänvastaisten teosten tuotantoa. -- Koskee myös näitä jotka ottavat itsensä liian vakavasti "tutkijoina" tai "tutkivina journalisteina".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhat vuotinen alistettu asema; sen vaikutus suomalaisuuteen ja kansan mentaliteettiin on mielenkiintoinen aihe. Olen itse kokenut että suomalaisuudessa on jotain epäaitoa ja tukahdutettua. Agressiivisuus ja samaan aikaan alistuneisuus jossain siellä pinnan alla. Sitä on vaikea pukea sanoiksi

      Poista
    2. Kun on seurannut viime vuosien kehitystä Euroopassa ja Amerikoissa, on kyllä äärimmäisen vaikea tuudittautua sadan vuoden takaiseen kuvitelmaan vahvoista antagonistisista asenteista jotenkin "kansallisena" ominaisuutena.

      Epäilemättä vieraalla kielellä hallituksi tulemisella jokin vaikutus antagonismeihin on, mutta vähän salaperäiseksi se jäisi, jos ei otettaisi huomioon jakautumisen samanaikaista syvenemistä vähän joka puolella.

      Poista
  3. "...muut viestimet ovat lyöneet laimin tehtävänsä ja vaienneet sellaisista asioista, jotka kansalaisia erityisesti kiinnostavat ja joista heillä olisi oikeus saada tietoa."

    Nimenomaan näin. Viranomaiset eivät myöskään olleet täysin rehellisiä syksyn 2015 aikana vaan puhuivat kaunisteltua totuutt ja saivat tästä jopa viestintäpalkintoja.

    Ei ollut perinteisestä mediasta haastamaan näitä juttuja eikä ole vieläkään esittämään kysymystä, miksi 35 000 miestä tuli Ruotsin läpi ensin junalla ja sitten bussikuljetuksilla Haaparannan kautta Tornioon. Vain vaihtoehtomedian perusteella tiedetään, että tulijoita ohjattiin Tukholman keskusrautatieasemalla Luulajan junaan.

    Oliko taustalla jonkinlainen sopimus? Ainakaan siitä ei ole kerrottu kansalaisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistaakseni aikoinaan SVT:ssä haastateltiin silloista Ruotsin sisäministeriä Ygemania syksyn 2015 tapauksista. Kun paniikki oli pahimmoillaan Ruotsissa, hän tilasi riittävästi busseja ja käski ajaa ainakin viisi tuntia pohjoiseen. Varmaan oli sovittu Sipilän kanssa juhlavasta vastaanotosta?

      Poista
    2. Eikös ne tulleetkaan junalla?

      Me valistuneet kansalaiset epäilemme, ettei Sipilä toiminut yksin vaan, että Orpo ja Soini olivat juonessa mukana sekä tämä runotytön lonkkavikainen rullaluistelija

      Poista
    3. Tarkkoja olivat ruotsalaiset tuolloinkin. Ottivat itse päältä pois koulutetummat syyrialaiset, ym. ja tuuppasivat tänne perskat: lähinä irakilaiset sotilaskarkurit ja muut joutopojat.

      Poista
    4. "Ei ollut perinteisestä mediasta haastamaan näitä juttuja eikä ole vieläkään"

      Tähänhän se koira onkin haudattuna! Koska tämä perinteinen media onkin valtaosin kotoisin Tampereeen sosialistisesta yliopistosta. Muut oli pakotettu sopulilaumaksi. Aivoissa neukku-rakkauden puristimet ja silmävaljaina altruistinen solidaarisuus.

      Poista
  4. Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa naapurimaamme presidentti sai uuden epiteetin:KGB-ketku.

    VastaaPoista
  5. Olen nähnyt Jessikka Aron vain yhdessä haastattelussa, josta minulle välittyi kuva oikeutettuun asemaansa vahvasti uskovasta naisesta. Mielleyhtymä joka kevyesti vei minut tarinoihin parempien perheiden uskovaisista pojista, jotka lähtivät ristiretkelle. Jos metsään menee etsimään risuja, niin risuja sieltä löytää. Tämä itsestään selviö, ei toimi vaan nykyajan lullukkaväen keskuudessa. Heidän mennessä risumetsäään siellä ei saisi olla raapivia risuja, Venäjällä ei saisi olla venäjämielisiä, eikä Suomessakaan toisinajattelijoita. Elämä ei kuitenkaan ole reilua,kuuluipa valomiekalla mittelöiviin tai trollitehtaan työläisiin. Väittäisinpä että koko vihervasemmistolaisuus on sortunut Voltairen Candide-syndroomaan. He uskovat laumassa, että jos kaikki hokevat, että nyt me olemme luomassa uutta uljasta maailmaa, joka tulee olemaan paras kaikista maailmoista, niin se tulee myös tapahtumaan. Mielenkiintoista seurata kauanko tämä uskonto vetää uskovia puoleensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oivallisen hyvin sanottu Affu, mutta
      meidän tulee viljellä puutarhaamme.

      Poista
  6. Tästähöän löytyy totista tieto!

    https://mvlehti.net/2019/10/30/yon-sudet-donbass-ja-venajan-reaktori-umv-paakirjoitus/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm. Venäjä-mielinen kirjoittaja (yo. linkissä) puhuu "lännen fasismista" mutta samalla translitteroi venäjänkielisiä nimiä amerikaksi. Eipä oo oma piha kunnossa...

      Poista
  7. En allekirjoita blogistin näkemystä Arosta vainottuna toimittajana. Kyseessä on ennemminkin ”ansaintalogiikka”. Jossa käytetään myös suomalaisen oikeuden vahvinta asetta: naisen kyyneliä. Arohan trollaa itse pyrkimyksenä saada kohde reagoimaan. Jessika Aro on hyvä esimerkki siitä kuinka sekaisin ns. vastuullinen media-maailma nykyisin on.

    VastaaPoista
  8. Jos jana toisessa päässä on tavallainen suhteellisen vakavasti otettava henkilö ja toisessa päässä Johan Bäckman, mihin Jessica Aro sijoittuisi? Jos sanoisin, että hän sijoittuu puoliväliin, osoittaisin melko huomattavaa myötämielisyydessä

    Bäckmanissa ja Arossa on paljon samaa. Fanaattisuus, epäkriittisyys ja tietty lievä sekopäisyyden vaikutelma, jonka heistä saa. Tietysti ikävää, jos Aroa on kiusattu, mutta eiköhän muuten ole Bäckmaniakin ja ehkäpä jopa enemmän, kuka tietää? Poliittisesti väärää mieltä ja väärää sukupuolta olevana hänen kyynelilleen kuitenkin vain naurettaisiin. Silti tyypin täytyy olla tottunut tappouhkauksiin ja vastaavaan. Niitä jaellaan nykyään aika vapaamielisesti ja monesta leiristä — ja ehkäpä toisinaan myös väärän lipun alla.

    Arolla ei pitäisi edes olla mitään valittamista. Tyyppihän ratsastaa uhripääomallaan, eli vainoajat ovat vain tehneet hänelle palveluksen. Mistä hän muuten kirjoittaisi, kun ei tyttörukalla yksikään itsenäinen ajatus ole lyhyen elämän aikana päähän putkahtanut? Miten muuten saisi sympatiaa itselleen? Millä oikeilla ansioilla hän voisi paistatella julkisuudessa? Silläkö, että toistelee robotin tai heikkolahjaisen tavoin typerimpiä valtamedian ad nauseaum jankuttamia kliseitä ja puolitotuuksia?

    Tämän lajin tyyppien paranoidissa mielikuvitusmaailmassa varmaan tämäkin anonyymi kommentti lukeutuu “nettikiusaamiseksi”, jonka taustalla on, totta kai, Putinin trollitehtaan tuotos. Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen. En pidä mistään trolleista tai talitintin aivoilla varustetuista papukaijoista, toistivat sitten Kremlin, Brysselin, Pekingin tai Washingtonin tai -- pahimmassa tapauksessa -- Riadin "totuuksia".

    t. Nitup Rimidalv

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kremlin, Brysselin, Pekingin tai Washingtonin tai -- pahimmassa tapauksessa -- Riadin "totuuksia".

      Lauselogiikan mukaan Kreml edustaa tässä rivistössä vähiten pahaa tapausta.

      Poista
    2. Ei edusta, tonttu.

      Poista
  9. Löytyikö Aron kirjasta niitä Venäjän trolleja? Jos löytyi, minkä veärisiä ne ovat?
    Vai kiusaavat pahikset toimittajia. Toimittajat sen sijaan tekevät kaikkensa pyrkiessään tasapuoliseen dialogiin kaikkien kanssa. Kuten esim. perussuomalaisten. Jopa yksittäisten persupoliitikkojen, jotka eivät osaa edes katua oikealla tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiusaajan logiikkaa, oletko yksi vainoajista?

      Poista
    2. Ano klo 0907: Mitä nyt esimerkkejä on ollut Aron "vainoamisesta", niin todellista vainoa kohdanneitten silmissä ne ovat surkuhupaisia. Kuten jo aiemmin joku esitti, jos toimittaja olisikin Jalmari Aro, 55 v. ja avoimesti kansallismielinen ja vastapuolella olisivat Johanna Bäckman, 25 v., ja äärivasemmistolainen VM-lehti, niin koko kohua ei olisi.

      Poista
    3. Edelleen kiusaajan logiikkaa ja puolustelua kommenteissa. Mikä pistää kysymään, että onko kommentoijalla oma lehmä ojassa.

      Poista
  10. "tuuppasivat tänne perskat"

    Irakilaiset sotilaskarkurit ja entiset shia-militioiden taistelijat, joihin kuuluivat myös Afganistanista kotoisin olevat hazarat. Näitä oli tuotu Irakiin Iranista.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.